SANDELS.
Sandels, hän Partalass' istuvi vaan, suurustaan huoleti syö. "Nyt käydään Virralla taistelemaan, heti kello kun yksi lyö.— Olen tänne teitä ma käskettänyt.— Hyvä pastori, lohtapa nyt!"
"Tää päivä te luonani viipykää,
sitä pyydän ja vaadinkin;
On teille tuttua seutu tää,
Ja sen tietoja kaipaisin.
Ei pelkoa! Verta ei haistetakaan.—
Madeerata maistellaan."
"Tutshkov hän suopeast' ilmoittaa välirauhan jo päättynehen. No, mut syökää! Kastint', ah, suvatkaa Kun syöty on, ratsaillen!— Täss' ottaa täytyvi minkä sai,— margootahan juotte kai?"
Sana tuotihin nyt, sana kiireinen: "Välirauhamme rikkunut on; Brusin palas pois etuvahtinehen, ja silta on purkamaton. Kakstoist' oli meidän kellomme, vaan yks Ryssäin on, sanotaan."
Sandels hän istuvi herkkuillen, tuost' ei ole ollakseen. "No, pastori, hanhea hiukkaisen! Sitä syö ihan mielikseen.— Dolgoruki se taasen nyt kiirehtää; hänen terveikseen lasi tää!"
Sanantuojapa virkkavi: "Kenraali, min vastuun viedä ma saan?"— "Ett' everstillä on patteri, ja siltakin kaita on vaan. Hän tunnin, puolisen kestää saa. Hyvä pastori, nyt vasikkaa!"
Sanansaattaja läks,—meni tuokio näin, joku taas tuli ratsastaen; hän lentävi nuolena kiidättäin, alas hyppävi portaillen; näkö hällä on nuoren luutnantin, ajutantt' on se Sandelsin.
Salihin hän ompi jo kiiruhtanut, hänen silmäns' säihkyelee. "Kenraali, jo verta on virtaillut ja vert' yhä virtailee. Tapellaan, mut uljaammin tapeltais, jos teit' edes nähdä sais."
Sandels, hän huoleti katsahtaa:
"Kuin liesi te hohkaatten.
Ajo kai väsyttääpi ja hiuvottaa,
levätkäätte ja syökäätten!
Ken ruokaa, juomaa hylkisikään!
Siis, ryyppykö ensistään?"
"Kov' on taistelu", jatkoi luutnantti, "pian ryssä jo sillan saa, etujoukkomme Kauppilass' horjuupi, ylivoima sit' ahdistaa, kaikk' on nurinpäin, väki hämmennyt; min käskyn saan minä nyt?"
"Sen, että nyt käykää istumaan, ja lautanen käskekää ja siten syökää huoleti vaan, ja syötyä ryypätkää, ja juotua syökää uudelleen, se on käskyni ummelleen."
Sydän nuoren kuohahtaa sotilaan, viha silmistä liekehtii, "Kenraali, ma jos toden lausua saan, joka mies teitä halveksii. Sotajoukossa kaikkein mieli on se: oletten pahin pelkuri te."
Sandelsin putos kahveli pois,
hän on vait, jopa naurahtaa.
"Kuin, herrani, Sandelsko pelkuri ois?
Vai niin! Sepä perhanaa!
Bijouni, mun ratsuni tuokaa, hoi!
Nyt pastori jäädä voi."
On taistoa, ryskyä, paukkinaa tuon Virran äyräällä; savupilvehen peittyy järvi ja maa, tult' iskevi pilvestä, jyly ilmoiss' on kuni pitkäisen, maa järkkyvi hurmeinen.
Tuoss' Suomen joukko se seisoi vaan, se ei vaaroja peljännyt; mut miehestä miehen kuiskaillaan, salanurkua kuuluu nyt "Hän on poissa, hän piilohon taasen käy, kenraalia viel' ei näy!"
Mut hän näkyy, saapuvi, vallill' on, lipun vierehen seisahtuu; vaka silmä; ja kirkas otsakin on, jalo kantavi häntä Bijou, ja hän liikkumatt' istuu, seutua vain näköputkella tarkastain.
Ja kaukaa siinä hän huomaitaan,— tuhat kaatoi, ken hänet kaas,— ja tykkien paukkina kiihtyy vaan vihollisten puolella taas, yhä luoteja vinkuvi ympäri pään; hän ei vilkuta silmääkään.
Fahlander urho ei viipyillyt, luo päällikön ratsasti hän: "Kenraali, on vaarassa henkenne? nyt, alas, teihin tähdätähän!" "Alas, kenraali, turmio karttakaa", väki myrskyten huudahtaa.
Sandels ei liikkunut paikaltaan, hän lausui vaan: "Mikä lie tuon joukon, onko se pelvoissaan? Jos se horjuu, surma sen vie. Saa koittaa. Valmiit taistelohon! Heti Ryssät täällä jo on."
Tuo parvi, mi Kauppilass' on otellut, ylivoimaa torjuillen, se urhokkaasti on taistellut, päin rientävi nyt paeten; se jo patterillen on kerjennyt, ohi siitäkin karkaa nyt.
Sandels,—hän on yhä liikkumaton, ylväänä hän istuvi vaan; vaka silmä ja kirkas otsakin on, ja hän loistavi ratsullaan, sotalaumaa silmävi ryntääväin, joka syöksevi vallia päin.
Se jo saapuukin, liki tulvailee, hän vaaraa ei näekään; tuhat pyssyä hänt' yhä tähtäilee, hän siit' ei tietävinään; hän vartoo, katsovi kelloaan, kuin tyyn' olis rauha vaan.
Jopa hetki se löi, jota vartosi hän, ja hän riensi Fahlanderin luo: "Rivit onko nyt valmis se särkemähän, kuten ennenkin, väki tuo? Pöyhkeillä ma Ryssien annoin. Haa, takaisin ne nyt viskatkaa!"
Näin lausui hän, oli kylliks tää; ilo kaikuvi ilmoihin. Kuussataa miestä nyt rynnistää alas Ryssihin ylpeihin; pois parvi parvelta syöstähän nuo, kunis sortuvat sillan luo.
Sandels, hän luo väen voitokkaan tuli rantahan ratsastaen. Ohi joukkojen kun veripurpurassaan nyt lens hepo valkoinen, ja kun riemun hurmoma kenraali urojansa nyt tervehti;
salanurku se kaikk' oli hälvennyt, kaikk'' ilkeät kuiskaukset, ilo myrskyinen vaan kaikui nyt, sekä hartahat kiitokset; tuhat-ääninen huuto nyt soi: "Hurraa kenraalia urhakkaa!"