SOTILASPOIKA.
Mun isän' oli sotamies, ja nuori, kauniskin, jo viisitoista vuotisna hän astui rivihin. Tiens' aina kulki kunniaan, iloisin mielin kärsi vaan hän kylmää, nälkää, haavojaan, mun isän armahin.
Ma lapsi olin, kun hän läks', kun loppui rauha maan, mut uljasta en käyntiään unhoita milloinkaan; hattunsa muistan töyhtöineen ja muodon ahavoittuneen ja kulmakarvat varjoineen,— ne muistan ainiaan.
Koht' armeija kun etelään taas kääntyi marssien, sain kuulla, kuinka aina hän ol' uljas, urhoinen. Ristinkin sai hän, kuulin näin, ja toisen kohta jälkeenpäin. "Ah," aattelin ma mielessäin, "ken siellä oisi, ken!"
Ja talvi lähti, suli jäät, näin kevään joutuvan, niin kuulin isän kaatuneen kentälle kunnian. Ma oudoin mielin aattelin, ja huolehdin, ja riemuitsin, ja viikon itki äitikin, niin vaipui hautahan.
Lapuan kentäll' isä kuol' lippunsa vierehen; sodassa, kuulin, vaaleni sen kerran ainoisen. Utilla, eestä Kustavin. mun vaarin' uupui hurmeihin, Lappeella isä vaarinkin, mies Kaarlen aikuinen.
Näin heidän kävi, kaikki sai he vertaan vuodattaa: oi, suloista tok' elämää; suloista kuolemaa! Ken täällä horjuis vanhuuttaan! Ei, nuorna kuolla eestä maan ja kunnian ja kuninkaan, sep' oisi ihanaa!
Ma köyhä olen orpo nyt, syön leipää vierahan, ma turvan, kodin kadotin kanss' isä vainajan; vaan vaikertaako huolisin! Korkeemmaks aina kasvaakin, ma kelpo poika sankarin en joudu hukkahan.
Kun viisitoista vuotta vaan ma kerran täyttää saan, samaanpa käyn mä taisteluun ja nälkään, kuolemaan. Miss' ankarimmin luodit soi, Laajimmin tulta salamoi, en sinne käymätt' olla voi tiet' isäin astumaan.