TORPAN TYTTÖ.
Ja päivä laski, suvinen tul' ilta ihanainen, majoille maille valahti jo rusko sammuvainen, väsynyt päivän vaivoista miesjoukko vaeltaa, työn tehtyään se kotihin iloiten palajaa.
Työns' on se tehnyt, niittänyt on viljan kallihimman, vihollisjoukon vanginnut tai lyönyt rohke'imman. Kun päivä nous', se taisteluun jo oli lähtenyt, kun voitto viimein saatihin, ol' ilta ehtinyt.
Lähellä kenttää taistelun, tuon kestävän ja hurjan; tiepuolessa sä töllin näit puol'aution ja kurjan. Tuvanpa portaall' ääneti siin' istuu neitonen, palausmatkaa hiljaista urosten katsellen.
Hän katsoo niinkuin etsivä; mik' ompi huolenani?
Kirkkaampi illan ruskoa on hohto poskillansa.
Hän katsoo hartaast', ääneti;—jos kuuntelisi hän
niin kuin hän katsoo, kuulis hän sydämens' sykkivän.
Mut joukko kulkee kulkuaan, ja tyttö silmillänsä jokaiseen riviin, mieheenkin lähettää kyselmänsä; kyselmä ujo, kaihtiva ja äänetön on tää, hiljempi huokaustakin, povesta hiipivää.
Miesjoukko siitä sivuitse kun kulkeneeksi saapi, jo loppuu rauha raukan tuon, ja rinta raukeaapi; ei vaikeroi hän, otsa vaan se vaipuu kätehen, ja kyynelvirta kuumalle valuvi poskellen.
"Mitäpä itket? Huoli pois! Viel' ompi toivomista, oi, äitis ääntä kuulehan, ei tyhjää itkemistä; hän, jota äsken joukossa ei silmäs keksinyt. elossa on, sua muisti hän, ja siksi elää nyt."
"Sua muisti hän, ja noutanut hän on sun äitis mieltä, ja, niinkuin pyysin lähteissään, väistäinnyt vaaran tieltä. Ei mielens' ollut sotimaan, pakosta seuras hän, pois meist' ei kuolla tahtonut eik' ilost' elämän."
Vavahtain tyttö heräsi suruisist' unelmista, kuin aavistus ois häirinnyt sydämen kaipaamista. Ei viipynyt hän, katseen loi pikaisen kentällen ja läksi hiljaa, hiipi pois, hämyhyn kadoten.
Kuluvi hetki, toinenkin, jo yö on ehtimässä, hopeina pilvet hohtavat, mut maa on hämärässä. "Hän viipyy vielä; turha on, oi tytär, tuskasi, jo ennen päivän koittoa on täällä sulhosi."
Ja tytär tulee, hiljalleen hän astuu äidin luokse; ei enää sulosilmistä nyt kyynelvirrat luokse, mut kylmä niinkuin tuuli yön käs' tervehtivä on ja vaaleampi pilveä on "onki—rusoton. .
"Tee hauta mulle, äitini, jo päättyy päivät multa; paennut taistelua on tuo kurja sulho-kulta; mua muistanut ja itseään, ja sua kuullut vaan, ja veljein toivon pettänyt ja isiensä maan."
"Kun tuli muut, mut armas ei, hänt' itkin kaipaellen, ma luulin hänen kaatuneen uroona tanterellen; suruni oli suloinen, ei haikea kuin nyt, hänt' oisin tuhat vuottakin ma surra mielinyt.",
"Voi äiti, yöhön pimeään ma etsin kaatuneista, mut noita armaan kasvoja ei ollut kellään heistä. Viekkaassa tässä maailmass' en viihdy kauempaa, kuolleissa kosk' ei ollut hän, ma toivon kuolemaa."