YÖ.
Holvikattoinen ahdas gootilainen suoja.
FAUST (levotonna nojatuolissaan kirjoituspöydän ääressä).
Ah, filosofiiaa oon ma siis.
Laki- ja lääketiedelmää,
Jopa teologiiaa — vieköön hiis'! —
Ma tyynni pyytänyt ymmärtää.
Täss' istun houru allapäin,
En viisahamp' ole entistäin.
"Herra maisteri" oon jopa "tohtorikin,"
Ja kymmenen vuotta jo suistelin
Yl'oppilaitani oikiaan
Ja ristin rastin, vasempaan. —
Nyt näen, ettei tule totuus ilmiin;
Se tuskan vettä nostaa silmiin.
Tosin järjeltään ei lie mun verrat
Nuo maisterit, kirjurit, kirkkoherrat:
Ei tuntoni niin näin arkana väiky,
En helvetin hiittä ja tulta säiky;
Siks' rintani riemun äänt' ei kuule,
En mitään tietäväni mä luule;
En kehu voivani parannella
Ma muit', en sieluja opastella.
Eik' onni mulle tavaraa
Oo suonut, mailman kunniaa.
Näin tulkohon enää koira aikaan!
Ma mielin turvata velhon taikaan;
Jos hengen suin ja voimin saan
Ma salat ilmi piilostaan,
Enk' enää hiki otsassa
Julista, mit' en ma oivalla;
Jos keksisin, mi sisäisin
On kaikkisuuden yhdytin,
Kuink' elämä taimii, toimii voima,
Ei oppini ois vain tyhjä soima.
Oi kirkas kuuhut, milloinhan
Sa näet tuskani talttuvan?
Tään pöydän ääress' työssä niin
Mont' yötä me kahden valvottiin;
Ja papereille, kirjoillen
Sa liehuit, kalpea veikkonen!
Oi, jospa saisin haihattaa,
Sun kirkastaissa Vuorelaa,
Siell' heilua henkien karkelossa
Ja niityll' uinua kuutamossa,
Ja tiedon-pölyst' irroillani
Medelläs juottaa sieluani!
Voi! vielä tyrmäss' istuilen!
Kirottu luola usmainen,
Miss' armas taivaan valokin
Hämärtyy varjo-akkuniin.
Mua kirjakasa kaartelee,
Jot' uurtaa toukat, pöly syö,
Ja paper'aita ylenee,
Savusta mustunut kuin yö;
Koteloita, lasia joukottain,
Ja huonekamsut, konehet
Aioilta esivanhempain —
Se mailmas! ah, sa hourailet!
Kysytkö siis, mik' ahdistaa
Sydäntäs toivotonta niin?
Miks' elon voimat vaimentaa
Sult' outo tuska uuvuksiin?
Valoisan luonnon, armahan
Maailman, Herran antaman,
Sa heitit, hautaan paeten
Luurankoin, kalman keskellen!
Pois väljemmälle! maille pois
Ja kirja, Nostrodaamuksen
Kynäilys kumman-tenhoinen,
Sua opastellahan se vois.
Jos tähtein juoksun oivallat
Ja luonnon kättä noudatat,
Niin tenho syttyy mielehes
Ja henki lausuu hengelles.
Ei miettimällä milloinkaan
Nää pyhät merkit ilmi saa:
Vaan, henget, teiltä selvon saan;
Jos kuuletten, oi vastatkaa! —
(Hän aukaisee kirjan ja äkkää Makrokosmon merkin).
Oi riemastusta, minkä näkö tuo
Yht'aikaa luopi joka aistimeeni!
Jo tunnen: pyhä raikas elon vuo
Suonissa virtaa, läpi hermojeni.
Nää merkit piirtänytkö Jumala,
Joist' asettuu mun hyrsky hurja
Ja riemastuupi sydän kurja,
Ja taika-vietin vallassa
Syvimmät syyt tuop' ilmi luonto nurja?
Lien jumal'! oi kuin valkenee!
Kas, sulo-piirroksessa tässä
Hymyilee luonto ilmi-elämässä.
Nyt uskon, mitä viisas sanelee:
"Ei henki-mailm' oo katkoksissa;
Sä siltä suljet sielus vaan.
Laps', aamuruskon sätehissä
Käy maisen rintas valantaan!"
(Hän tähystelee merkkiä).
Kuink' osat sujuu liitossaan.
Kaikk' elää, rippuu toisistaan!
Kuink' ikihenget leijuu ilman-rantaa,
Ja toisillensa kulta-sangot antaa
Ja auvo-siivin taivahalta
Maan päälle liitää: avaralta
Soi harmoniian sulo valta!
Oi näytelmää! oi pelkkä näytös vaan!
Mist', ääretön, sua luonto kiinni saan?
Nisiäs miss'? oi elon kaiken lähteet,
Joist' imee voimaa taivas, maa,
Joit' orpo sydän halajaa —
Jos vuotais mulle mettänne ees tähteet!
(Hän selailee äkämielin kirjaa ja havaitsee
maahisen hengen merkit).
Kuink' ihan toisin tehoo merkki tää!
Lähempi oot mua, maahinen;
Taas tarmo täyttää sydämmen'.
Miel' on kuin aalto vaahtopää,
Jo mielin mailmaan syöstä säikkymättä,
Maan ilot, murheet kestää väikkymättä,
Ja myrskyss' seistä sortumatta,
Venheeni murtuessa murtumatta.
Mua pilvet varjostaa…
Kuun loiste himmenee…
Soihtu sammuu!
Mik' usva! punaliekit läikkyy
Mun pääni ympär' … oi!
Katosta kauhun viima käy,
Se viistää mua!
Anottu henki, kuulen siipes siukuvan.
Käy nähtäviin!
Haa! huimaa, huimaa sieluan'!
Jo uudet tuntehet riehuu,
Niiss' sielu, ruumis kiehuu!
Mun koko syömmen' sulle mennä hartoo!
Oi tullos, oi! jos surmakin mua vartoo.
(Hän käy käsin kirjaan ja lausuu salatenhoisesti maahengen
loitsun. Punerva lieska suhahtaa suojassa. Henki ilmestyy
lieskassa).
HENKI.
Ken huus mua?
FAUST, (kääntyen pois).
Haamu hirmuinen!
HENKI.
Kehääni kauan imeskellen,
Mun nosti loihtus liikkehellen,
Ja nyt —
FAUST.
Voi! sua mä kestä en!
HENKI.
Mua nähdä pyysit intomielin,
Kuulla ääntäni, katsoa kasvojain;
Sua poltti kaihosi … tänne sain
Sua säälien! — Vai kerskukielin
Et haasta, uljas, nyt! Miss' sielus kaipuu on?
Sisäinen mailmas, itseluomas verraton?
Ja sydän värjähdellen riemussansa,
Kun luuli henkein verraks nousevansa?
Miss' on se Faust, jonk' ääni mulle soi,
Jok' ikävöiden silmät minuun loi?
Vai sie? jot' aave-ilma kerran lyöden
Varistaa sielun juurta myöden?
Maan mato kurja, käiverä!
FAUST.
En väisty liekkihaamuasi!
Oon Faust, oon sinun vertojasi.
HENKI.
Elon vuossa, tointen tyrskyssä vaan
Minä aaltona uin,
Puhun myrskyn suin;
Synty, hauta oon,
Meri pohjatoin,
Yhä hehkuva virta,
Elon piukova pirta,
Ajan käärimä-puulle ma loimia luon,
Ja Herralle helskyten kangasta kuon.
FAUST.
Maailman aavan saartavainen,
Mun heimoan' oot sa, henki toimeljas!
HENKI.
Oot oivaltamas hengen heimolainen,
Et mun!
(Katoo.)
FAUST, (lannistuen).
En sun?
Ma Luojan jäljennös!
En sunkaan vertojasi.
(Ovella kolkutetaan)
Oi surma! … kuulen … tuo on famulus!
Savuna haihtuu autuus kulta!
Kaikk' ilmestykset suuret multa
Pilaapi kuivan imarrus!
(Wagner yönuttu yllään, yömyssy päässään,
lamppu kädessä. Faust kääntyy nuivasti).
WAGNER.
Anteeksi! kuulin teidän deklamoivan —
Kai kreikkalaista murhenäytelmää?
Ma soisin oppivan' sen taidon oivan,
Se nykypäivin hyödyttää.
Oon kuullut — liekö totta siltä? —
Ett' oppimist' on papin aktööriltä.
FAUST.
Miks ei, jos pappi on komediantti,
Kutenka käykin ehkä toisinaan.
WAGNER.
Museeossain kun ain' oon arrestantti,
Enk' urki maalimaa kuin juhlin vaan.
Ja kaukosilmin, hajamielin,
Kuink' ohjaisin ma sitä tenhokielin?
FAUST.
Mit' ette tunne, älkää tavoitelko;
Hetteenä sielust' uhkuaa
Se alkuvoiman aateselko,
Mi syöntä, korvaa lumoaa.
Te liemiänne ihmisille
Herkuista muiden keitätte,
Ja köyhän liekin virehille,
Puhutte hiiluksestanne!
Apinja, lapsi kiitostaan —
Jos mielitten — voi tuosta suoda!
Vaan mik' ei sydämestä vuoda,
Sydäntä ei se voita milloinkaan.
WAGNER.
Puhuja taidostaan saa mainehen;
En kauas päässyt oo, ma tunnen sen.
FAUST.
Ei auta häntä vilpin kiel'.
Hän kalskukaapun riisukaan!
Ei sievistele terve miel',
Ja löytää sentään sanojaan.
Kell' lausumaan on into tosi,
Ei koru-lauselmaa hän kosi.
Puheenne sievät, joissa leikellään
Helyiksi mailman kiiltopapereita,
On kalseat kuin tuuli syksysään,
Mi kahistaapi lehtiä kuivuneita.
WAGNER.
Ah! pitk' on tiedon tie
Ja lyhyt elämämme;
Useinpa kriitillistä työtä tehdessämme,
Mult' intomielen huoli vie.
Kuink' onpi työläs keksiä se silta,
Mik' ohjaa opin lähteille!
Ja tuskin tultu puolimatkalle, —
Kun raukan tapaa tuonen ilta.
FAUST.
Siis pergamentti on se pyhä vuoksi,
Jost' iäks' janos sammuu juotuas?
Vaan virvoitusta sulle vasta juoksi,
Jos lähde kuohui itse sielustas.
WAGNER.
Suvaitkaa! hauskuttaapa mua
Noin aikakautten henkeen sukeltua,
Katsella, mit' on entis-ajat aatelleet,
Ja me kuink' oomme ihmeen kauas ehtineet.
FAUST.
Niin kyllä! jopa tähtihin!
Oi veikko! kirja seitsen-sinetin
On sulkema tuo mennyt aika.
Te aikakautten hengeks mainitte,
Mik' on vain, herrat, oma henkenne,
Miss' kuvastuu tuo mennyt aika.
Ja siinäkös on kurja sotko,
Jok' ensi silmäämättä kauhistaa:
Siin' ääretöntä roskaa, rojurotko,
"Pää-aktioonit" — vallan ihanaa!? —
"Pragmaatiset maksiimit" lisäks' oivat,
Jotk' aivan hyvin vauvan suussa soivat!
WAGNER.
Mut ihmishenki, maailma —
Sen tajuntaan sois kukin pääsevänsä!
FAUST.
"Tajunta" mont' on laatua;
Ei nimittää saa lasta nimellänsä!
Ne harvat, jotka "tajusivat", vaan
Ei voineet malttaa suurta sydäntänsä,
Ja uskoi roskaväelle jalot näkemänsä, —
Roviolle vietihin tai ristin kuolemaan! —
Mut veikko! yö on kulumaisillaan,
Siis jutut jääkööt toistaiseksi!
WAGNER.
Halulla valvoisin vaikk' ainiaan,
Kun opista näin tulis haastelleeksi.
Kai suotte pääsiäisnä huomenella
Mun niitä näitä tiedustella?
Tiedettä harrastan, ja kiittää sietää
Jo oppiain: vaan mielin kaikki tietää.
(Lähtee.)
FAUST (yksin).
Se toivoaan ei heitä menneheksi,
Jok' inhan kolun kesken matelee,
Aarteita kaivellen, ja iloitsee,
Kun rikoistaan hän — onkimadon keksi.
Tääll' ihmis-ääni soiko sellainen,
Miss' ilmestystä katsoin ihaninta?
Mutt' ah! täll' erää kiittelen
Sua, mullan-lasta kaikkein vaivaisinta:
Mun epätoivost' irti tempasit,
Jonk' alla mun jo miltei hukka peri.
Oi ilmestys, sä pilviin ylenit,
Sun rinnallas ma oon vaan halpa keri!
Ma Luojan jäljennös, jok' arvelin
Jo ikitoden peiliin katsovani,
Ihailin taivaallista loistettani
Ja itseäin, mi maasta ylenin!
Vapaana voimani voitti kheruubit,
Se luonnon suoniss' alkoi soluella
Ja Luojan riemut muka aavistella —
Oi tuskan sain täll' uni-autuudella!
Yks leimaus! … mun maahan murskasit.
En vertas' oo: sa asut korkealla;
Jos pystyinkin sua esiin loitsimaan,
Sua pysyttää — sit' enpä voinutkaan.
Tuoll' olin hetkell' enkel-autuaalla
Niin suur', niin pieni mielestän';
Mun työnsit kädell' ankaralla
Taas ihmis-eloon synkkähän!
Mitä karttelen, tai ken mua johtaa?
Seuraanko mieltä kaipaavaa?
Jos toimin, taikka kärsimys mua kohtaa,
Eloni virta tuohon seisahtaa.
Suloisimmatkin hengen lahjat varhain
Pilaapi vieras liikatavara;
Tän mailman auvot löyttyämme, parhain
On muka taikaa, petosta.
Ens' elon antajat, pyhimmät tuntehemme
Ne hyytää huoli maan, alhaiset askaremme.
Kun sielu ennen toivon lentimin
Jo liehui tähtitarhan tuolla puolla,
Nyt soppihin se suostuu ahtaisin,
Kun onni kiiltää, hukkuu ajan vuolla.
Sydämmen juureen murhe muuttaa majaa,
Vireille sala-tuskat ajaa,
Levotta hyörii hän ja rauhas runtelee;
Ja haamuaan hän aina vaihtelee:
Mut haamun' olkoon vaimo, lapset, suku,
Tai veitsi, myrkky, vesi, valkia —
Sä säikyt nuolta, jok' ei kannata,
Sit' itket, mik' ei sulta koskaan huku.
Ma Luojan vertainen? Syvälti tunnen vaan:
Oon madon vertainen, jok' uurtaa sorassaan,
Sorassa-eläjän ja -syöjän, kun
Sen käymär' astuu, hautaa tomuhun.
Soraahan on tää seinä korkea,
Mua sadoin hyllyin aitaellen,
Nää kamsut tässä toukkakunnassa,
Tuhansin roskin mua ahdistellen!
Vai täällä kaipaamani saan?
Tuhatko kirjaa lukemalla tietää,
Ett' ihmiset on kurjat ainiaan,
Ett' onnen päivää joskus harvat viettää? —
Mit' irvit, ontto ihmiskallo sie?
Kai sunkin aivos kerta eksyksissä
Totuutta lempi, valoa etsi — mutta lie
Hapuillut surkeasti hämärissä!
Mua varmaan ilveilette, konehet,
Sulimet, putket, rattahat ja kalvat;
Ovella oon, te muka avaimet,
Haittanne haarakas, vaan sill' ei taitu salvat.
Kas päiväsyännä piiloten,
Ei verhoaan suo luonto riistää;
Mit' ei hän huoli näyttää ihmishengellen,
Et kairoin, vääntimin voi hältä irti kiistää.
Sa vanha kalusto, jot' en oo viljellyt,
Tääll' oot, kuin olit isäni eläessä.
Oi kääry vanha, ootpa kärvennyt,
Pöydällä untelon tään lampun kärytessä.
Parempi oisi mun nuo vähät tuhlata,
Kuin niiden orjuudessa huokaella!
Perintös hanki kättes voimalla,
Niin saat sit' omanasi nautiskella!
Mist' et sä hyödy, taakk' on tukala,
Min hetki tuo, se hyöty hetkisellä.
Vaan miksi katsantain niin kiintyy tuolle kohtaa,
Kuin malja tuolla silmillein maneetti ois?
Miks' äkkiään niin suloiselta hohtaa,
Kuin yöllä välkettään kuu korpeen lois?
Ma tervehdän sua, sarkkaa armahinta,
Jonk' alas otan hartahinna rinta!
Sua kiittäin, ihmisneroa kiittelen.
Suloisten hortolienten yhdysjuoma,
Salaisten surmavetten hengen-luoma,
Nyt mestarilles ollos armoinen!
Sua katselen, ja tuska lieveneepi,
Sua kosketan ja rauha hymyileepi,
Ja hengen tyrsky talttuu vähittäin:
Vesille viiletän mä väljemmille,
Miss' aava pinta välkkyy kristallille,
Uus' aamu viittaa ikimaille päin.
Kas, liehusiipein valjahissa liitää
Tuliset vaunut alas! valmis oon!
Halk' ilman mielin uutta tietä kiitää
Ma sfeerein uutten selvään toimintoon.
Oi ylhäis-riemu, suotu jumaloille!
Sä äsken toukka, senkö ansaitset?
Niin, horjumatta maamme auringolle
"Hyvästit" huuda viimeiset!
Sä hirviä se lukko luikahuttaa,
Jonk' ohi kaikki hiipii peloissaan!
Nyt aika on se aatos toteuttaa,
Ett' Ikuisen on vertainen mies arvoltaan;
Ja huolimatta hirmuluolan yöstä
Miss' ikivitsat fantasiia loi,
Nyt kohden soukkaa käytävää vaan syöstä,
Jon suulla hornan lieskat räiskyin soi;
Tuo askel hilpein mielin astuttava,
Vaikk' oisinkin ma — tyhjiin raukeava.
Nyt alha saa, kristallimalja kulta!
Ma riisun vanhan koterosi sulta;
Niin monta vuotta voin sun unhottaa!
Isäini ilojuhliss' olit kirkas
Ja jäykät kasvot kirkastit — se virkas,
Kun miesten kesken kiersit ahkeraa.
Sua kuvat viljavat kun koristaa,
Ja juojan määrä niistä laulut luoda,
Ja henkimättä malja tyhjäks juoda
Mont' onnen yötä mulle muistuttaa;
Nyt en sua tarjoo pöytäkumppanille,
Sun tähtes en käy sanaleikkisille.
Täss' neste on, jok' äkin juovuttaa.
Kun rusko-vaahtos valaa huuliani,
Pian mailma haihtuu muistostani!
Nyt viime maljan koko innollani
Juon Aamun juhlaterveheks'! sen kunniaa!
(Hän nostaa maljan huulillensa).
KELLON-SOITTOA JA KÖÖRILAULUA.
ENKELEIN LAULU.
Kristus on noussut!
Riemuitse syntinen!
Taistaja syntien
Sielua saartavan,
Sortavan, kaartavan
Vallan all', auttajan
Löytänyt oot.
FAUST.
Mi soiton pauhu, sävel sulavin
Mun huuliltani maljan tempajaa?
Vai ilmoitatte, kellot, sävelin
Ens juhlaa pääsiäisen tulevaksi?
Te köörit, veisaattenko virttä suloisaa
Jok' enkel-suusta, varjotess' yön Golgathaa,
Soi uuden liiton solminnaksi?
VAIMOJEN KÖÖRI.
Tuoksuvin nestein
Häntä me vaalittiin,
Myrhalla pesten
Laskimme uinuksiin,
Palttina päällä
Hohtava verhonaan. —
Ah, eipä täällä
Kristus oo vaan!
ENKELEIN KÖÖRI.
Noussut on Herra!
Rakkaus, kestäen
Murheiden koetusten
Ahjossa, autuuden
Löytävi kerran.
FAUST.
Sävelet taivaan, vienot valtavat,
Miks' etsitte mua täältä tomustani?
Oi soikaat, miss' on sielut hennommat!
Sanoman kuulen, uskon vilu pani:
Ihmettä usko hellii lempilapsenaan.
Ilmoille noille pyrkiä en tohdi,
Mist' ilmoitus tuo kajahtaa;
Ja armas lapsuuteni sävel saa
Mun vilkkumaan tok' elon rantaa kohdi.
Mua muinen taivaan lempi syleili,
Sabbaatin juhlarauhaa välkähdellen;
Ja kelloin sävelvirta soi niin aavistellen,
Rukoilu hekkumin mua viehätti;
Salaisen sulokaipuun ajamana
Ahoille astuin, saloillen,
Ja kyynel vieri viljavana,
Kun mailma heräs minullen.
Se virsi riemukisat nuorisolle tiesi,
Keväisen juhlan onnea;
Muistelless' hellyn: laps' nyt oon, en miesi,
Enk' astua voi synkkää viime askelta.
Oi vieri, vieri taivaan virsi soma!
Mun tihkuu kyynel, jälleen oon maan oma.
OPETUSLASTEN KÖÖRI.
Onko jo kiitänyt
Haudasta ylhä
Sankari, liitänyt
Korkea jylhä?
Luominen sielläkö
Sull' ilon antavi?
Kurjia vieläkö
Maan povi kantavi?
Mestari, meitä
Onnesi itkettää.
Meit' älä heitä!
Luoksemme jää!
ENKELEIN KÖÖRI.
Laskipa Herran
Kalma jo helmastaan.
Sielunne kerran
Irtaukaan!
Töin Häntä kiitellen,
Lempeä liitellen,
Kurjia hellien,
Kulkien, saarnaten,
Onnea luvaten,
Mestarin löydätten.
Läsnä hän on?