KOTKA JA KYYHKY.
Kotkanpoika nousi ylös saaliin hakuun. Tapas hänet metsämiehen nuoli, lamautti siiven iskuvoiman. Alas syöksähtää hän myrttilehtoon, tuskissansa siellä viettää hän kolme päivää ja kolme pitkää, pitkää yötä.
Viimein hänet parantaa balsami, mi ain' on läsnä, kaikkiparantava luonto. Hän lehdost' esiin tunkee ja siivet ojentaa — mut ah, poiss' on niiden nostokyky, tuskin maasta nousta voi hän, saada jonkun halvan saaliin. Surullisna asettuu hän kivikolle puron ääreen, katsoo tammipuuhun ylös ja taivaan lakeen ja kyynel silmähänsä kiertyy.
Niin saapuu huoletonna kuherrellen myrttipesästänsä kyyhkyspari, alas laskeuu ja nyökytellen kulkee yli kultahiedan puron reunaan toisiansa nokitellen. Punasilmät kiertää joka suuntaan, keksii kotkanpojan surevaisen. Uroskyyhky uteliaan-toimelias hiipii lähipensaaseen ja sieltä itsetyytyväisnä kotkaan katsoo. »Sa suret», kuiskuttaa se makeasti, »sa mieles rohkaise jo, ystäväni! Sull' eikö hiljaisehen onneen täällä oo kaikki, mitä toivoa vain saatat? Sa etkö iloita voi kultaoksasesta, jok' auringolta sua suojelee? Sa etkö illan ruskotusta vastaan voi rannan sammal-vuotehelta rintaas nostaa? Sa kuljet kesken kukkain kasteisten ja pensaikosta sopivata ruokaa sa yltäkyllin noukit ja lähteen hopeaisen vettä juot. Oi ystäväni, tosi onni on vain mielen tyytyväisyys ja tyytyväisyydelle aina on kaikkialla kyllin.» »Oi sinä viisas», lausui kotka vaipuin vain syvemmälle omaan ltsehensä: »Oi Viisaus, sa puhut niinkuin kyyhky!»