TERVE MENOA!
Olin ystävä narrijoukon, heit' tupaani pyytelin, kolus kohta he joka loukon tavoin rakennusmestarin. Pois tahtoi he katon kantaa, tuoda toisen sijahan sen, joka sopelle muotonsa antaa, koko taloni purkaen.
Niin kulki he aamuin ja illoin ja tyrkkivät toisiaan, meni piru minuun silloin ja ma puhkesin puhumaan: »Ulos narrit, joka houkko!» Kovin oli he äkeissään, vaan lähtivät, koko joukko, vieden vehkeensä mennessään.
Otin tuosta ma opikseni, pidän vahtia ovellain. Jos ken kääntyy portilleni, ma huudan: »Käy eellehen vain! Olet narri, en narreja siedä!» Hän minulle virnistää: »Sinä senkin! Huutia tiedä! Mikä niin sua pöyhistää? Me kuljemme toreja, teitä, me yhdessä iloitaan ja harvoin kenkään meitä on moittinut milloinkaan. Älä nimittele sa meitä!»
Niin harmini päättymään sain: oven ohi he joskin kulkee, eivät enää mun tuvassain.