ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
Frankenin[1] Schwarzenberg'issä.[2]
Ravintola.
METZLER, SIEVERS pöydässä. KAKSI RATSUHUOVIA tulingon
ääressä. ISÄNTÄ.
SIEVERS. Hannu pikkunen, vielä yksi tilli viinaa, ja mittaas, niin kuin ristitty.
ISÄNTÄ. Sin' oot pohjaton.
METZLER (hiljaa Sievers'ille). Kerro sinä siitä Berlichingenistä vielä kerta! Se äkäyttää noita Bambergiläisiä, joutavat suuttua silmittömäks'.
SIEVERS. Bambergiläisiä? Mitä ne tekee täällä?
METZLER. Weislingen on ollut jo pari päivää yläällä linnassa[3] herra kreivin luona. Sitä ne on saattamassa olleet sinne. Ties sen, mistä se herra tullee; ne kumminkin vuottavat sitä, ja se, kuulen ma, menee takaisin Bamberg'iin.
SIEVERS. Kuka on se Weislingen?
METZLER. Piispan oikea käsi, ylen mahtava herra, joka Götz'illenkin hyvänsä tehdäkseen sissii.
SIEVERS. Hänpä saa olla varoillaan, näen mä.
METZLER (hiljaa). Jatka sinä vaan! (kovasti) Milloinka taasen Götz ja Bamberg'in piispa ovat riitasille jämähtäneet? Johan tuota hoettiin, että kaikki välit on sovittu ja tasattu.
SIEVERS. Niin, mene sinä ja sovi mustanuttuin kanssa! Kun piispa näki, ett'ei hän saa mit'ikään aikaan ja aina jääp' alle-kynsin, niin hän herkes' armoille ja oli turkasen upera hommaamassa sovintoa väliin. Se sydämellisen vilpitön Berlichingen antoi tavattomiin asti myöten, jotenka hän tekee aina, jos hän on paremmalla puolen.
METZLER. Jumala varjelkoon häntä! Hän on peräti hurskas, rehellinen herra!
SIEVERS. No aattelehan, eikö tuo ole rietasta? Siinä patuisessa paikassa, kun hän ei osaa sanaakaan aavistaa, karkaavat kimppuun ja nujertavat yhden ratsuri-pojan häneltä. Mut älähän huoli, vielä hän niitä höyhentää siitä!
METZLER. Sittenkin oli se tuhma juttu, tuo että häntä niin huonosti veteli se viime yrkäys. Kyllähän lie hänen siitä tullut sydän-seuduille ähmää.
SIEVERS. Minä luulen, ett'ei häntä olle hamaan aikaan muu niin äijää karvastellut. Aattele vielä, että kaikki tyyni oli mitä tyystimmin urkittu tietoon: milloin piispa palautuu kylpymatkaltaan, monenko ratsumiehen keralla, mitä tietä; ja ell'ei se muutamain petollisten ihmisten kautta oisi tullut ilmi, kyllä hän ois' siunannut saunan ja hieronut hyvänpäiväiseksi papin.
ENSIMÄINEN RATSUMIES. Mitä te siellä pakisette meidän piispasta?
Luulen, te vaan hankaatte riitaa.
SIEVERS. Huolehtikaa omia asioitanne! Ei teillä ole pienintäkään asiata ongitella tänne meidän pöytään.
TOINEN RATSUMIES. Kenenkä luvalla te sitte solvaten puhutte meidän piispasta?
SIEVERS. Vaan olenkos minä mikä velkapää vastaamaan sun eissäs? Kappas tuota pöhkiötä!
ENSIMÄINEN RATSUMIES (lyöpi Sieversiä korvalle).
METZLER. Lyö tuo koira hengeti! Ryntäävät vastakkain.
TOINEN RATSUMIES. Tuusta tänne, jos uskallat!
ISÄNTÄ (erottaa ne toisistaan). Tokko te pysytte kuoressanne! Tuhannen täytiset! Lapatkaa sen pisassa ulos, jos teillä on mitä ottelemista! Siks' että huoneen kunniaksi tulee meillä kaiken käydä siivosti ja säällisesti. (Syytää ratsumiehet ovesta ulos). Ja entäpäs, mitä te aiheilette, aasit?
METZLER. Oho, hauku sinä vaan verosi mukaan, Hannu pikkunen, tahi saat meiltä tuohon kuultavaan kalloosi. Lähetään, toveri, ja nepä siellä ulkona me asetetaan alakärsäksi.
Kaksi Berlichingenin ratsumiestä tulee.
ENSIMÄINEN RATSUMIES. Mitäs tääll' on tekeillä?
SIEVERS. Ahaa, hyvää päivä, Petter! Hyvää päivää, Veit![4] Mistä matka?
TOINEN RATSUMIES. Älä sanaakaan hiiskahda siitä, ketä me palvellaan.
SIEVERS (supisee). Sittepä ei mahtane teidän herra Götz'innekään olla kovin kaukana?
ENSIMÄINEN RATSUMIES. Suu poikki siitä! Onko teillä tässä mikä jupakka?
SIEVERS. Te tapasitte ne kaksi miestä ulkona, ne on Bambergiläisiä.
ENSIMÄINEN RATSUMIES. Mitä ne tekee täällä?
METZLER. No, Weislingen on linnassa, yläällä armollisen herran luona.
Sitä ne on saattamassa olleet sinne.
ENSIMÄINEN RATSUMIES. Kuka? Weislingen?
TOINEN RATSUMIES (hiljaa). Petter! se juuri on löytty otus!
(Kuuluvasti). Kuinka kauvan se on siellä ollut?
METZLER. Umpeen kaksi päivää. Mut että se nyt taasen aikoo lähteä taipaleelle, kuulin ma toisen noista miehistä sanovan.
ENSIMÄINEN RATSUMIES (hiljaa). Enkö minä sulle sanonut, että hän on täällä? Oispa vaan voitu tuolla puolen tähystää vähän aikaa. Lähetään, Veit!
SIEVERS. Ei, avittakaa ensin meitä löylyttämään niitä Bamhergiläisiä.
TOINEN RATSUMIES. Onhan teitä kaksi kahta vastaan. Ja meill' on kiire pois. Äijöö! (Pois).
SIEVERS. Aika hönkköjä, nuo ratsurit! Joll'et niille maksa, ei ne avuks' läimäise kertaakaan, niin.
METZLER. Minä saatan vannoa, jotta niill' on joku vehje tekeillä. Ketä ne palvelee?
SIEVERS. Ei mun pitäis' sitä virkkaa; muuten, sitä ne palvelee Götz'iä.
METZLER. Vai niin! Nyt pitää meidän niitä ulkona-olijoita pehmittää. Lähetään! Niin pian kuin minulla on jykeä pahkasauva kädessä, en nuita liioin pelänne heidän paistinvartaitaan.
SIEVERS. Kunpa me niinikään voisimme kerran rynnätä ruhtinasten[5] kisaan, jotka meitä kettävät, jotta valkea luu näkyy.
* * * * *
Ravintola metsässä.
GÖTZ (oven edessä, lehmusten varjossa). Missä mun huovini viipynevät! Mun täytyy tässä kävellä eestaas, muuten minut uni uuvuttaisi. Jo oltu viisi päivää ja viisi yötä väijyksissä siltä silmää! Karvaalta alkaa tuntua tämä rahtunen elämää ja vapautta. Jahka minä saavutan sinut, Weislingen, sitä jälkeä minä hennon viettää vähän hyviäkin päiviä. (Laskemassa lasiin). Taas tyhjä! — Yrjö! Niin kauvan kuin viiniä kestää ja raikasta tuulta, ei minua muuta kuin naurattaa tuo ruhtinasten vallanhimo ja juonet. — Yrjö! — Niin, laittakaa te se luopuisa Weislingen kiertää lihmimään nepasten ja nipi-kuomasten pakeilla, se on omansa mustaamaan minua. Syteen tai saveen! Mut minä olen valveilla. Sinä kyllä pääsit luiskahtamaan minun kynsistäni, piispa! Vaan senpä tähden saakin sitten tuo sinun rakas Weislingenisi korvata koko pyräyksen. — Yrjö! Onko nyt pojan korvat lumpeissa! — Yrjö! Yrjö!
YRJÖ (päällä panssari, suhteettoman suuri). Ankara Herra!
GÖTZ. Arossako sinä piilet? Ootko sinä maannut? Mitä naamari-ilvettä sinä kujeilet? Mitä helkkarissa? Tulepas tänne! Sinä näytät hyvältä, näen mä. Elä ujostele yhtään, poika. Sinä olet reipas, Jyri! Vainenkin, jospa sinä oisit sen asun täyteinen! Se on Hannun haarniska, vai mitä?
YRJÖ. Hannu tahtoi nukahtaa, ja siks' aikaa riisaisi tämän päältään.
GÖTZ. Niinpä hän hennoo elää rennommin, kuin hänen herransa.
YRJÖ. Älkää vihastuko. Minä tämän hellävaraa otin siitä, sukaisin päälleni ja sivalsin isäni vanhan miekan seinältä, juoksin niitylle ja vetäisin paljaaksi.
GÖTZ. Jako huimit kaikinne päin? Siin' on tainnut pensaille ja orjantappuroille käydä hyvästi. Onko Hannu nukkumassa?
YRJÖ. Teidän huutoonne kavahti hän ylös ja kiljaisi mulle, että te kutsutte. Minä rupesin tätä haarniskaa riisumaan, kun kuulin teidät toisesti, kolmannesti!
GÖTZ. Mene! vie jälleen panssari hälle, jonka oma se on, ja sano, että hänen tulee olla valmiina ja hoitaa hevosia.
YRJÖ. Niit' olen minä ruokkinut hyvästi ja huoltanut siihen reilaan, jotta te voitte istua satulaan, milloin tahansa tahdotte.
GÖTZ. Haepas mulle yksi potti viiniä, anna myös Hannulle lasillinen, sano hälle, jotta hänen sietää olla pirteänä, pian koittaa lähtöhetki! Minä tässä vartoon joka silmänräpäys vakoojoitani palajaviksi.
YRJÖ. Ah, ankara Herra!
GÖTZ. No mikä sinua vaivaa, poika?
YRJÖ. Enkö minä pääsisi mukaan?
GÖTZ. Toissa kertana, Yrjö, kun lähtään kauppamiehiä saavuttamaan ja kuormia riistämään.
YRJÖ. Toissa kertana! Niin te olette jo monesti sanonut. Oi, tällä kertaa, tällä kertaa! Minä juosta vikittäisin vaan jälkivietteessä, vaan sivulta päin pälymässä. Minä tahtoisin olla nuolen-noutajana teillä.
GÖTZ. Vasta-kertana, Yrjö. Sinun pitää ensin saada jakku, kypärä ja keihäs.
YRJÖ. No ottakaa minut matkaan! Jos min' oisin ollut mukana viime kerrallakin, ei teilt' oisi jousi joutunut hukkaan.
GÖTZ. Oletko sinä sen jälille päässyt?
YRJÖ. Te olitte sillä heittänyt vihollista päähän, joku jalkamies oli siepannut sen ylös, ja hui-hai! — se oli mennyttä kalua. Eikös ole totta? Tiennen sitä toki minä, niin!
GÖTZ. Kertooko mun huovini sulle semmoisia!
YRJÖ. Nepä ne vissiin. Sen livulta minä viheltelenkin niille minkä mitäkin virrentutkaimia, kun ollaan hevosia sukimassa, ja opetan niille somia lauluja.
GÖTZ. Sin' oot urhakka poika.
YRJÖ. Ottakaa minut mukaanne, että mä saisin näyttää.
GÖTZ. Vasta-kertana, ja sanasta miestä! Noin asutonna sin' et saa lähteä taisteluihin. Tuleva aika myöskin tarvitsee miehiä. Minä sanon sulle, poika, että moinen kallis aika on tuleva: ruhtinaat tarjoovat aarteitaan tämmöisestä miehestä, jota he nyt vainoovat. Mene, Yrjö, anna Hannulle haarniska takaisin ja tuo mulle viiniä. (Yrjö pois.) Missä ihmeellä mun huovini viipyvät! Sitä en voi käsittää. Joku munkki! Mistähän se tullee?
Veli Martti tulee.
GÖTZ. Kunnian-arvoinen taatto, hyvää iltaa! Mistä näin myöhään? Pyhän rauhan mies, teidän verrallanne saa hävetä moni ritari.
MARTTI. Kiitän teitä, jalo Herra! Ja olen tätä nykyä ainoasti nöyrä veli, jos mitä nimi tulee kyseeseen. Augustinus olen luostari-nimeltä, toki mieluisin maine on minusta ristimänimeni: Martti.
GÖTZ. Te olette väsynyt, veli Martti, ja epäilemättä te janootte.
(Poika tulee). Siinä tuleekin viini ihan tasaiseen tarpeeseen.
MARTTI. Minulle joku siemaus paljasta vettä. Minä en tohdi juoda viiniä.
GÖTZ. Sotiiko se teidän lupaustanne vastaan?
MARTTI. Ei, jalo herra, viinin-juominen ei sodi minun lupaustani vastaan; mutta koska viini sotii lupaustani vastaan; niin minä en juo viiniä.
GÖTZ. Kuinka tuo teistä on ymmärrettävä?
MARTTI. Hyvä teille, ett'ette sitä ymmärrä. Syömä ja juoma, luullakseni, on ihmisen elämä.
GÖTZ. Hyvä!
MARTTI. Te kun olette syönyt ja juonut, te olette kuin uudesti-syntynyt, olette voimakkaampi, rohkeampi, luonnistuneempi tehtäväänne. Viini ilahuttaa ihmisen sydäntä, ja iloisuus on kaikkien hyvien avujen äiti. Kun te olette viiniä juonut, olette aina kahdenvertainen siksi, mikä teidän tulee olla, kahta mointa selvempi ajattelemaan, kahta mointa hartaampi ryhtymään toimeen ja kahta mointa kerkeämpi sen suorittamaan.
GÖTZ. Siihen nähden kuin minä sitä juon, tuo on totta.
MARTTI. Teihinpä minä tuota osuutin. Mutta me —
YRJÖ (tuopi vettä).
GÖTZ (salavihkaa Yrjölle). Juoksaise Dachsbach'in tielle, kuulosta korva maata vasten, tuntuuko hevosia tulevan; palaite tuota pikaa takaisin!
MARTTI. Mutta me, kun olemme syöneet ja juoneet, vedämme suoraa vastahankaa sille, mitä meidän tulisi olla. Meissä elää untelo sulatuskyky sovittaa pään vatsan mukaan, ja ylenpalttisen levon ja rauhan martaus-tilassa sikiytyy himoja, jotka hiettaasti paisuvat yli äitinsä.
GÖTZ. No yksi lasi viiniä, veli Martti, ei tuo häirinne teiltä yö-unta.
Te olette tänään kävellyt pitkältä. (Tarjoo lasia). Kilai!
Taistelijain[6] malja!
MARTTI. Jumalan nimessä sitten! (Kilistävät). Minä en voi sietää joutilaita ihmisiä, enkä kuitenkaan saata sanoa, että kaikki munkit ovat jouten; he tekevät mitä he voivat. Minä nyt tulen St. Veil'istä, sieltä missä lepäsin viime yötä. Priori vei minut puutarhaan. Sehän se on heidän mehiläis-pesänsä. Mainiota sallaatia! Kaalia, ai herra hetunen sitä! Ja sitä erinomaista kukkakaalia ja arttisokkaa[7], verratonta koko Europassa muuten!
GÖTZ. S'ei siis ole teidän asianne. (Nousee, käy silmäämässä poikaa, tulee paikoilleen).
MARTTI. Kyllä minä soisin, että Jumala olisi minusta tehnyt tarhurin tai rohtoniekan! Vasta sinä olisin voinut elää onnellisena. Apottini rakastaa minua, luostarini on Sachsenin Erfurtissa, hän tietää, ett'en minä tule aikaan yhdessä kohti; niin hän lähettää minut kaikkialle, missä on mitä toimitettavaa. Nyt minä olen matkalla Konstans'in piispan tykö.
GÖTZ. Vielä yksi lasi! Onnea teidän puuhillenne!
MARTTI. Niin myös teidän.
GÖTZ. Miksi te niin katsotte minuun?
MARTTI. Siksi että minä olen niin ihastunut teidän haarniskaanne.
GÖTZ. Tekisikö teidän mielenne semmoista? Se on raskas ja hankala kannettava.
MARTTI. Niin, mikäpä se ei liene hankalaa tässä maailmassa! Ja minusta kuitenkaan ei mikään tunnu hankalammalta, kuin että ihminen ei tohdi olla ihminen. Köyhyys, siveys ja kuuliaisuus — kolme lupausta, joista jokainen, kukin erikseen, näyttää luonnolle olevan ratki mahdoton, niin tuiki kiusallisia ne ovat kaikki. Ja koetas koko elinaikasi tämän kuorman alla tai tuon paljoa rasittavamman taakan alla, omantunnon vaivoissa, valjuna voihkia! O, herra! Mitä on teidän elämänne vaivalloisuus sen säädyn viheliäisyyteen verraten, joka parhaat vietit, joiden kautta me ollaan olemassa, kartumme ja vartumme, kieltää kiroten, ymmärtäessään väärin sen halun, mikä ihmisessä on — hipua Jumalaa lähemmä?
GÖTZ. Jos teidän lupauksenne ei olisi niin pyhä, minä tahtoisin houkutella teitä, että sonnustautuisitte haarniskaan, tahtoisin antaa teille hevosen, ja niin me lähettäisiin yhteen matkaan.
MARTTI. Soisipa Jumala, että minun hartiani tuntisi itsessään voimaa, jaksaaksensa kantaa haarniskan, ja käsivarteni tarmoa, jaksaakseen syöstä vihollisen alas satulasta! — Raukka, heikko käsi, ennestään tottunut kuljettamaan ristiä sekä rauhan lippua ja häilyttämään suitsutus-astiaa, kuinka sinä pystyisit hallitsemaan keihästä ja kalpaa! Minun ääneni, ainoastaan sopeutunut Ave- ja Halleluja-veisuuseen, kuuluisi vihollisen korvaan minun heikkouteni airunna, kun taas teidän äänenne hänet valloittaisi. Mikään lupaus ei voisi pitää minua palautumasta vielä siihen säätykuntaan, jonka Luoja itse on perustanut — vapaaseen ihmisyyteen.
GÖTZ. Onnellisen palautumisen malja!
MARTTI. Sen minä juon ainoasti teidän onneksenne. Palautuminen omaan häkkiini on kumminkin aina onnetonta. Kun te, herra, palajatte omain muurienne sisälle, iloisena urhoutenne ja tarmonne tunnossa, tarmon, jok'ei tiedä väsymyksestä mitään, vakaana rauhassa vihollisen hyökkäyksiltä, riiseissä aseista rupeatte omalle vuoteellenne ja antautte unen helmaan, joka maistuu paremmalle teistä, kuin minusta virvoitusjuoma pitkään janoon: silloin te voitte puhua onnesta!
GÖTZ. Niin, siksi tuleekin se harvoin.
MARTTI (tulisemmin). Ja on, milloin tulee, taivaan esimaku. — Kun te käännytte takaisin vihollisistanne, viljan raskaana riistaa, ja siinä mieleenne muistuu: sen minä survasin pois satulasta, ennen kuin se ehti ampua, ja sen minä syöksin hevosineen alas, ja sitten te ratsastatte ylös omaan linnaanne, ja —
GÖTZ. Mitä tarkoitatte?
MARTTI. Ja teidän vaimoväkenne! (Kaataa lasiin). Teidän rouvanne malja!
(Pyhkii silmiään). Onhan teillä kai se?
GÖTZ. Erinomaisen jalo, ehtoisa emäntä!
MARTTI. Onnellinen se mies, jolle on suotu kunnollinen, siveä puoliso! Siitä puolin elää hän kahta vertaa kauvemman. Minä en tunne mitään naisia, ja kuitenkin, olihan vaimo luomisen kukka!
GÖTZ (itsekseen). Hän säälittää minua. Oman säätynsä ikävä tuntemus kalvaa hänen sydäntänsä.
YRJÖ (juoksujalassa tulee). Herra! Minä kuulin, että hevosia laukkaa täyttä karkua. Kaksi! Ne ne on vissiin.
GÖTZ. Taluta hevoseni ulos! Hannun pitää hypätä satulaan. Jääkää hyvästi, veli kulta, Jumala johtakoon teitä! Olkaa urhoollinen ja kärsivällinen. Jumala antaa teille vielä tilaa.
MARTTI. Pyytäisin kysyä teidän nimeänne!
GÖTZ. Suokaa anteeksi! Voikaa hyvin! (Tarjoo vasemmustaan).
MARTTI. Miksi te tarjootte mulle vasemmustanne? Enkö minä ole sen ritarillisen oikean käden arvoinen?
GÖTZ. Vaikka te olisitte itse keisari, pitäisi teidän tyytyä tähän. Oikea käteni, jos koht'ei ihan mitääntekemätön sodassa, on turta tuntemaan rakkauden lämmintä likistystä: se on yhtä käsineen kanssa — näette, se on rautainen.
MARTTI. Niinpä te olette Götz von Berlichingen! Minä kiitän sinua, Jumala, että näytit minulle hänet, tämän miehen, jota ruhtinaat vihaavat, jonka puoleen kääntyy ahdistettu kansa. (Tarttuu Götz'in oikeaan käteen). Sallikaa minulle tämä käsi, antakaa minun suudella sitä!
GÖTZ. Te ette saa.
MARTTI. Suokaa minun! Sinä, kalliimpi kuin joku pyhimyksen jäännös-käsi, jonka suonissa on pyhin veri virrannut, kuollut astalo, elostunut mitä jaloimman hengen luottamuksesta Jumalaan!
GÖTZ (panee kypärän päähänsä ja ottaa keihään).
MARTTI. Oli eräs munkki meillä — siitä on nyt vuosi ja päivä — joka oli käynyt teitä näkemässä silloin kun teiltä kämmen oli ammuttu Landshut'in[8] piirityksessä. Kuin hän meille kertoi, mitenkä teihin koski, ja mitä syvää tuskaa te tunsitte siitä, että teidän täytyi nähdä itsenne vaivaiseksi kutsumukseenne, ja kuinka teille oli juolahtanut mieleen, kuulleenne miehestä, jolla myöskään ei ollut muuta kuin yksi käsi ja yhtä hyvin oli uljaana ratsumiehenä palvellut vielä kauvan, — ah, tuota minä en unhota koskaan!
Ne kaksi huovia tulee.
GÖTZ (puhuu niille salaa).
MARTTI (jatkaa sill'aikaa). Sitä minä en unhota koskaan, kun hän puhui jaloimmassa, yksinkertaisimmassa luottamuksessa Jumalaan: Ja vaikka minulla olisi kaksitoista kättä, eikä Sinun armosi minulle soisi hyvää, mitäpä ne hyödyttäisi minua? Niin minä voin yhdellä —.
GÖTZ. Niin muodoin sinne Haslach'in metsään! (Kääntyy Martin puoleen).
Jääkää hyvästi, arvoisa veli Martti! (Suutelee häntä).
MARTTI. Älkää unhottako minua, niin totta kuin minä en unhota teitä ikinä! (Götz pois).
MARTTI. Kuinka niin sydäntäni puristi, kuin minä näin hänet! Hän ei puhunut tuon kummempaa, ja kuitenkin voi minun henkeni erottaa hänen henkensä. On oikein imanne nähdä suurta miestä.
YRJÖ. Kunnian-arvoinen herra, te kai nukutte tässä meillä?
MARTTI. Voisinko minä saada vuoteen?
YRJÖ. Ei, herra! Min' en tunne vuoteita muuta kuin korvakuulolta. Tässä meidän majassamme ei ole olkia kaksisempaa.
MARTTI. Hyvä sekin! Mikä on nimesi?
YRJÖ. Yrjö, kunnian-arvoinen herra!
MARTTI. Yrjö! Niinpä sinä oletkin kaimastunut uljaaseen suojelus-urhoon.
YRJÖ. Ne sanovat, että se on ollut ratsuri; se minäkin aijon olla.
MARTTI. Malta! (Ottaa esille rukouskirjan ja antaa pojalle erään pyhimyksen kuvan). Tässä sinä saat sen. Seuraa hänen esimerkkiään, ole urhoollinen ynnä pelkää Jumalaa! (Martti pois).
YRJÖ. Ah, niin kaunis kimo! Jos minä kerran saisin tuommoisen! — Ja tuo kultainen tamineisto! — Siin' on kamala lohikäärme — Nyt minä vaan ammuksentelen varpusia. — Pyhä Yrjänä! Tee minut suureksi ja väkeväks', anna mulle tuommoinen keihäs, asu ja ratsu, sitten joutaa tulla lohikäärmeitäkin!
* * * * *
Jaxthausen.
Götz'in linna.
ELISABETH. MARIA. KAARLE, Götz'in ainoa poikanen.
KAARLE. Minä pyytäisin sinua, rakas täti, kerropas vielä joku kerta siitä hurskaasta lapsesta,[9] s'on hyvin kaunis satu.
MARIA. Kerro sinä nyt mulle, pikku vekkuli, siinä mä kuulen, tokko sinä olet tarkkaavainen.
KAARLE. Malt's aikaa, jahka minä muistelen —. Oli kerran — niin — oli kerran pikku poika, ja sen äit' oli kipeä, silloin lähti poika pois —
MARIA. Eihän toki. Silloin sanoi äiti: Rakas lapsi —
KAARLE. Minä oon kipeä —
MARIA. Enkä itse voi mennä ulos —
KAARLE. Ja antoi pojalle rahaa ja sanoi: mene ja osta itsellesi vähän einettä. Sitte tuli eräs köyhä mies —
MARIA. Poika meni; sitten tuli sitä vastaan eräs köyhä mies, joka oli — no, Kaarle!
KAARLE. Joka oli — vanha —
MARIA. Niin tosiaan! joka vaivoin jaksoi enää kävellä, ja sanoi: Rakas lapsi —
KAARLE. Anna mulle apua, min' en ole leivän murua maistanut en eilen enkä tänäpänä. Silloin — poika antoi rahan —
MARIA. Jolla pojan piti ostaman einettä itselleen.
KAARLE. Sitte sanoi se vanha mies —
MARIA. Sitten otti vanha mies lapsen —
KAARLE. Kädestä kiinni, ja sanoi — ja miehestä tuli kaunis, kiiltävä pyhimys, ja sanoi: Rakas lapsi —
MARIA. Jumalan äiti palkitsee minun kauttani sinun hyvän tekosi: ketä sairasta sinä kosketat —
KAARLE. Kädelläsi — tarkoitti oikeaa kättä, luulen ma.
MARIA. Aivan niin.
KAARLE. Hän paranee heti terveeks.
MARIA. Sitten se poika juoksi kotiin eikä ilolta saattanut puhua.
KAARLE. Ja lankes' äitinsä kaulaan, teivi ja itki ilosta.
MARIA. Silloin äiti huusi: kuinka minun on! ja oli — no, Kaarle!
KAARLE. Ja oli — ja oli —
MARIA. Nytpä sinä et olekaan tarkkaavainen! — ja oli terve. Ja poika paransi kuninkaita ja keisareita, sekä tuli niin rikkaaksi, että hän voi rakentaa suuren luostarin.
ELISABETH. En voi käsittää, missä mieheni viipyy. Jo viisi vuorokautta ollut poissa, ja hän toivoi, että hän niin pian saa suorittaneeksi sen yrityksensä.
MARIA. Siitä olen minä jo kauvan ollut tuskassa. Jos minulla olisi mies, joka noin yhtenään antautuisi vaarallisiin puuhiin, niin minä kuolisin jo ensimäisenä vuonna.
ELISABETH. Minä kiitän Jumalaa siitä, että hän minut on kyhännyt taneammasta aineesta.
KAARLE. Vaan miks' isän täytyy lähteä ratsastamaan, jos siellä on niin vaara tarjona?
MARIA. Se on hänen oma hyvä tahtonsa niin.
ELISABETH. Kyllä hänen täytyy, rakas Kaarle!
KAARLE. Miksi?
ELISABETH. Etkös muista, kun hän viimeksi kävi ratsastamassa, mitenkä hän sieltä sinulle toi vehnäs-tuomiset?
KAARLE. Tuokos hän nytkin?
ELISABETH. Niin minä luulen. Näepäs, silloin oli eräs räätäli Stuttgart'ista, mainio joutsimies, joka oli Köln'in kilpa-ammunnassa voittanut parhaan palkinnon.
KAARLE. Kuinka paljon?
ELISABETH. Sata taaleria. Mut sitten eivät ruvenneetkaan räätälille maksamaan niitä rahoja.
MARIA. Eikö tuo ollut ruma teko niiltä, Kaarle?
KAARLE. Rumia ihmisiä?
ELISABETH. Niin se räätäli tuli isäsi luo ja päästäkseen rahainsa perille, pyysi auttamaan. Ja silloin hän lähti ratsastamaan ja otti Kölniläisistä parisen kauppamiestä kiini ja kiusasi niitä niin kauvan, kunnes he antoivat pois sen rahasumman. Etkö sinäkin oisi lähtenyt ratsastamaan?
KAARLE. En! siellä täytyy ajaa sankan, sankan metsän läpi, joss' on mustilaisia ynnä noita-akkoja.
ELISABETH. On tuo oikea poika, pelkää noita-akkoja.
MARIA. Vainenkin sinä teet paremmin, Kaarle, jos elelet aikojasi linnassasi hurskaana, kristillisenä ritarina.[10] Oman kontunsa piirissä on jokaisella tilaisuus tehdä hyvää. Rehellisimmätkin ritarit kuitenkin matkaan-saavat retkillänsä epä-oikeutta enemmän, kuin oikeutta.
ELISABETH. Sisko, siinä et tiedä, mitä puhut. Soispa vaan Jumala, että tämä meidän poikanen aikaa myöten miehistyy urhoollisemmaksi eikä väisty Weislingeniä, joka niin pattomaisesti menettelee minun miestäni vastaan!
MARIA. Ei tuomita, Elisabeth. Veljeni on kovin katkeroitunut, sinä myös. Minä olen koko tässä asiassa enemmän sivusta-katsoja sekä sitä lyytä voin olla kohtuullisempi.
ELISABETH. Ei sitä miestä sovi puolustaa.
MARIA. Se mitä minä hänestä olen kuullut on minua aina viehättänyt. Eikö yksin oma miehesikin kertonut hänestä niin paljon herttaista ja hyvää! Kuinka onnellinen oli heidän nuoruutensa ollut, kun he olivat yhdessä elelleet Rajakreivin hovipoikina!
ELISABETH. Jouti se olla niin. Mutta sanos mulle, mitä kuunaan on saattanut hyvää piillä ihmisessä, joka salavehkeilee parhainta, uskollisinta ystäväänsä vastaan, myöpi itsensä minun mieheni vihollisia palvelemaan, ynnä koettaa väärillä, halpamaisilla kuvauksilla viekoitella omalle puolelleen meidän kelpo keisariamme, joka meitä kohtaan on niin armollinen.
KAARLE. Isä! Isä! Tornivahti puhaltaa toitahusta: Helei, portti auki!
ELISABETH. Nyt hän tulee saaliinensa.
Yksi ratsumies tulee.
RATSUMIES. Ollaan metsästetty! Ollaan saalistettu! Jumalan rauha, jalot rouvat!
ELISABETH. Onko teillä Weislingen?
RATSUMIES. Hän ja kolme ratsumiestä.
ELISABETH. Mitenkä se niin kävi, että te olitte, näin pitkään silmää näyttämättä?
RATSUMIES. Me väijyttiin häntä Nürnberg'in ja Bamberg'in välillä, hän ei vaan tahtonut tulla, ja kumminkin me tiettiin, että hän oli sillä matkalla. Vihdoin vakoiltiin hänestä vihi: hän olikin syrjäytynyt vähän ja istui rauhallisena Schwarzenberg'in kreivin pakeilla.
ELISABETH. Sen he myös mielellään tahtoisivat yllyttää minun miestäni vastaan.
RATSUMIES. Minä ilmoitin heti löytösen herralle. Ylös! ja me ratsastettiin oitis Haslach'in metsään. Ja sielläpäs oli ilveellistä: Siinä yöllä kun niin ratsastetaan, ikään yksi lampuri on paimenessa, ja viis' sutta suimistaksen laumaan ja hurtostaa vihmakasti. Sillä nauroi herra ja sanoi: Onnea, kelpo toverit! Onnea kaikkialle ynnä meille myös! Ja meitä kaikkia riemastutti tuo onnellinen enne. Niin jo ottaap' siihen tulee Weislingen, ratsastaa neljän huovin kanssa.
MARIA. Sydän väräjää minun rinnassani.
RATSUMIES. Niin kuin herra oli käskenyt, minä ja minun toverini takerruimme häneen, jotta oltiin, kuin yhteen kasvettunut nujakka, niin ett'ei hän kuontunut nousemaan, ei hievahtamaan, ja herra ja Hannu hyökkäsi huovien niskaan ja vannotti niillä oikein uskollisuus-valan. Yksi luiskahtipas karkuun.
ELISABETH. Olen utelias. Joutuvatko he pian, että minä saisin nähdä hänet?
RATSUMIES. Ne ratsastaa laaksoa ylöspäin. Neljännes-tunnissa ne joutuu tänne.
MARIA. Hän lienee aivan alakuloinen.
RATSUMIES. Kyllä hän näyttää synkältä.
MARIA. Hänen hahmonsa tuimelee haikeasti minun sydäntäni.
ELISABETH. Ah, mitä sitten! — Minun pitää heti laittaa ateria.
Kaikitenkin te isootte jokainen.
RATSUMIES. Oikein rehellisesti.
ELISABETH. Ota kellarin avain ja ha'e sitä parasta viiniä! He ovat siks' ansainneet. (Pois).
KAARLE. Minä lähtisin yhdessä, Täti!
MARIA. Tule vaan, poika! Kahden pois.
RATSUMIES. Tuost' ei tule isäänsä; muuten se nyt lähtis' yhdessä talliin! (Pois).
GÖTZ. WEISLINGEN. RATSUMIEHIÄ.
GÖTZ (panee kypäränsä ja miekkansa pöydälle). Avatkaa mun haarniskani ja antakaa mulle jakku! Pikku mukavuus tehnee mulle hyvää. Veli Martti, oikein sinä sanoit — Te olette pitänyt meitä vireissä, Weislingen.
WEISLINGEN (mitään vastaamatta astuksii edes taas).
GÖTZ. Olkaa hyvällä tuulella! Tulkaa, riisukaa asunne! Missä teidän vaatteenne on? Minä toivon, ett'ei mitään ole hukkautunut. (Muutamalle huovilleen). Kysykää hänen palvelijoiltaan ja avatkaa taakka ja katsokaa, ett'ei siitä mitään mene hukkaan! Minä voisin vaikka lainata teille omistanikin.
WEISLINGEN. Antakaa minun olla näin, kaikki tyyni on yhdentekevää.
GÖTZ. Voisin teille antaa kelpo siistin ja siron puvun; tosin se on vaan aivinainen. Minulle se on käynyt liika ahtaaksi. Se päällä minä olin armollisen herran, Pfalz-kreivin[11] häissä, juuri sillä erää, kun teidän piispanne kävi niin myrkylliseksi minua vastaan. Kaksi viikkoa sitä ennen olin minä häneltä pari laivaa nujertanut Main-joella. Ja minä astun Frans von Sickingenin kanssa Heidelbergissa Hirvi-ravintolan portaita ylös. Ennen kuin päästään vallan ylös, on joku välikannas ynnä rautainen pikku nojake sen ympärillä; siinä seisoi piispa ja antoi Frans'ille kättä, joka meni siitä ohi, ja pistipä minulle myös, joka tulin juuri perästä. Minä sydämessäni nauroin, ja menin siitä Hanau'n maakreivin luo, joka oli mulle hyvin suosiollinen herra, sekä sanoin: Piispa antoi minulle kättä, vaan minä lyön vetoa, ett'ei hän minua tuntenutkaan. Tämän kuuli piispa, sillä minä tahallani puhuin kovasti, ja tuli uhkamielisenä meidän luoksemme ja sanoi: Hyvä, ainoasti kun minä en teitä tuntenut, ojensin minä teille käteni. Siihen minä vastasin: Herra, minä hyvästi huomasin, että te ette tuntenutkaan minua, ja tässä te saatte kätenne takaisin. Silloin pikku mieheltä tulehtui kaula vihasta punottamaan kuin keitetty äyriäinen, ja hän juoksi vierus-huoneeseen, Pfalz-kreivi Ludvigille ja Nassau'n ruhtinaalle valittamaan sitä ilkkua. Ja se on usein jälestäpäin meitä hauskuttanut.
WEISLINGEN. Minä soisin, että te jättäisitte minut yksin olemaan.
GÖTZ. Mitenkä niin? Minä pyydän teitä, olkaa iloissanne! Tehän olette minun hallussani, ja valtaani min' en käytä väärin.
WEISLINGEN. Siitä minä en ole hätäillytkään. Se on teidän ritarinvelvollisuutenne.
GÖTZ. Ja te hyvin tiedätte, että se velvollisuus on minulle pyhä.
WEISLINGEN. Minä olen vankina; tuo muu on minulle yhtäkaikki.
GÖTZ. Teidän ei sietäisi puhua niin. Aatelkaa, jos oisitte ruhtinasten kanssa tekemisissä, ja ne kytkisi teidät syvään tyrmään, kahleissa virumaan, ja vartijan täytyisi viheltämällä karkoittaa uni pois teidän silmistänne —
(Huovit tuovat vaatteita).
WEISLINGEN (riisuutuu ja pukeutuu).
(Kaarle tulee).
KAARLE. Hyvää huomenta, Isä!
GÖTZ (suutelee pojuttaan). Hyvää huomenta, poika! Kuinka te olette eläneet sill'aikaa?
KAARLE. Hyvin kiltisti, isä! Täti sanoo, että min' oon hyvin kiltti.
GÖTZ. Vai niin!
KAARLE. Onko sulla mitään tuomisia mulle?
GÖTZ. Tällä kertaa ei.
KAARLE. Min' oon oppinut paljon, niin.
GÖTZ. Oho!
KAARLE. Saanko sulle kertoa hurskaasta lapsesta?
GÖTZ. Aterian perästä.
KAARLE. Osaan minä vielä enemmän.
GÖTZ. No mitä sitten?
KAARLE. Jaxthausen on eräs kylä ja linna Jaxt-joen varrella, kuulunut kaks' sataa vuotta Berlichingen-herroille, niin kuin perintö ja oma.
GÖTZ. Tunnetko sinä herra Berlichingenin?
KAARLE (katsoa tuijottaa vaan).
GÖTZ (itsekseen). Hän ei, poloinen poika, pelkältä oppisuudeltaan näe tuntea omaa isäänsä. — Kellenkäs kuuluu Jaxthausen?
KAARLE. Jaxthausen on eräs kylä ja linna Jaxt-joen varrella.
GÖTZ. En minä sitä kysynyt. — Minä tunsin kaikki tiet, solat ja kaalamot, ennen kuin tiesin, mikä tämä joki, kylä ja linna on nimeltä. — Onko äiti kyökissä?
KAARLE. On, isä! Hän keittää porkkanoita ja lammaspaistia.
GÖTZ. Tiedätkö sinä vielä senkin, Hannu keittomestari?
KAARLE. Ja mulle on täti paistanut jälkinamuksi yhden omenan.
GÖTZ. Etkö sinä voi sitä koviltaan syödä?
KAARLE. Paistettu maistuu hyvemmälle.
GÖTZ. Niin, sulla pitää aina olla jotain erikoista — Weislingen! minä tulen kohta teidän luoksenne takaisin. Pitäähän minun käydä tervehtimässä rouvaani. Tule mukaan, Kaarle!
KAARLE. Kuka se on tämä mies?
GÖTZ. Tervehdi häntä! Pyydä, että hän oisi iloissaan!
KAARLE. He', mies, tässä kättä! Olepas iloissasi, ruoka on pian valmis!
WEISLINGEN (nostaa poikaa ylös pitkäksi ja suutelee). Onnellinen lapsi, joka ei tunne mitään pahaa, muuta kuin minkä soppa viipyy liika pitkään. Suokoon Jumala teille paljon iloa pojastanne, Berlichingen!
GÖTZ. Missä on paljon valoa, siinä on varjo sitä sankempi — kuitenkin, olisi minulle tervetullut sen toivotuksen täyttö. Meidän pitää käväistä katsomassa, mitenkä siellä jaksetaan. (He lähtevät).
WEISLINGEN. Oi että minä heräjäisin, ja että kaikki olisi kokonaan unta! Berlichingenin hallussa! sen josta minä töin tuskin olin irtautunut, jonka muistoa minä koetin karttaa kuin tulta, — sen hallussa, jonka minä toivoin lopulta voittavani vallan! Ja hän — se vanha, hurskas-sydäminen Götz! Pyhä jumala, kuinka, oi, kuinka tämä kaikki on päättyvä? Uudestaan tuotuna, Adelbert, sinä, tähän saliin, jossa me poikasina kisata tepastettiin — kun sinä rakastit häntä, hänessä riipuit kuin omassa sielussasi! Ken voi lähestyä häntä ja vihata? Ah, minä olen täällä niin tyhjän mitätön! Onnelliset ajat, te olette olleet ja menneet, kun vielä se vanha Berlichingen istui täällä kamiinin ääressä, kun me hänen ympärillänsä ilakoitiin keskenämme ja rakastettiin toinen toistamme, kuin enkelit. Kuinka tuskissaan nyt mahtaa olla piispa ja kaikki minun ystäväni! Minä tiedän, että koko maa ottaa osaa minun kovan-onnen kohtaukseeni. Mitä siitä! Voivatko he minulle antaa, mitä minä koetan tavoittaa?[12]
GÖTZ (tuopi putelin viiniä ynnä pikareita). Kunnes ruoka valmistuu, ryypätään yhdessä joku sarkka. Tulkaa nyt tänne istumaan ja olkaa kuin kotonanne! Ajatelkaa, että te nyt vielä kerran olette Götz'in luona. Emme ole hyvään aikaan istuneet yksissä, emme hyvään aikaan yhdestä puolin lasia kallistaneet. (Tarjoo). Kilai! Iloisen sydämen malja!
WEISLINGEN. Ne ajat ovat olleet ja menneet.
GÖTZ. Jumala paratkoon! Tosin hauskempia päiviä kuin joita nautimme Raja-kreivin hovissa emme enää saa viettää, kun me vielä nukuttiin yhdessä ja kahden kesken vaellettiin siellä ja täällä. Minä ilolla muistelen omaa nuoruuttani. Juohtuuko enää mieleenne, kuinka minä närkästytin sitä puolalaista, jonka kiiltovoideltuja ja kutrikiharoituja hivuksia minä vahingossa tulin hihallani sotkeneeksi?
WEISLINGEN. Se tapahtui pöydässä, ja hän tavoitti teitä veitsellä.
GÖTZ. Jonka minä koreasti löin pois sillä erää, ja paikalla te olitte hänen kumppaniensa korvuksissa. Me pysyttiin aina vilpittömästi yhdestä puolin, niin kuin urhoolliset ja kunniantuntoiset pojat, ja niiksi meidät tunnusti jokainen. (Kaataa lasiin ja tarjoo). Kastor ja Polluks![13] Se teki minun sydämelleni aina niin hyvää, kun meitä Raja-kreivi min nimitti.
WEISLINGEN. Würzburg'in piispa oli sen nimen antanut meille ensin.
GÖTZ. Hän oli oppinut herra ja sen ohessa niin ihmis-rakas. Minä häntä muistan niin kauvan kuin elän, kun hän meitä niin sydämellisesti hyväili, ylisti meidän yksimielisyyttämme ja kiitti onnelliseksi sitä ihmistä, joka on ystävänsä kaksois-veli.
WEISLINGEN. Ei puhuta enää siitä!
GÖTZ. Miks' ei? Työn ja toimen perästä en minä tiedä suloisempaa kuin muistella entisiä elämän kohtia. Ah! kun minä taas ajattelen, kuinka me yhdessä kestettiin ilon ja surun päivät, niin kaikessa pidettiin toinen toisestamme, ja kuinka minä silloin luotin, että sitä se on oleva koko meidän elämämme ikä! Eikö minulle ollut se ihan ainoa lohdutus, kun minulta tämän käden ampuivat Landshut'in piirityksessä, ja sinä minua vaalit sekä paremmin kuin veli ikään pidit minusta hellää huolta? Silloin minä toivoin, että Adelbert on vastaisuudessa oleva minun oikea käteni! Ja nyt —
WEISLINGEN. Oh!
GÖTZ. Jos vainen sinä olisit minua seurannut silloin, kun minä sulle esitin, että yhdessä olisi lähdetty Brabant'iin, niin olisi kaikki tyyni jäänyt entiselleen! Siihen aikaan pauloitti sinua se onneton hovi-elämä, ja tuo joutavointa ja liehakointa naisten kanssa. Minä sanoin sulle aina, kun sinä herkesit niiden turhamaisten, rivojen hulttiotarten keskuuteen, ja laversit niille eripuraisista avioliitoista, vietellyistä tyttäristä, sen kolmannen naikkosen karkeasta hipiästä, tai mitä muuta ne mielellään kuuntelevat: — Sinusta, sanoin minä, tulee hirtehinen, Adelbert!
WEISLINGEN. Vaan mitä varten tuota kaikkea?
GÖTZ. Soispa Jumala, että minä tuon voisin unhottaa, tai että tuo olisi toisin! Etkö sinä ole niin vapaa, niin jalosukuinen kuin ikään Saksanmaassa ollaan, riippumaton, ainoasti keisarin alamainen, ja sinä viitsit kyyristellä vasallien[14] vallan alla? Mitä sinä välität piispasta? Kunko on sinun naapurisi? Ettäkö saattaisi sinua loukata? Eikö sinulla ole käsiä ynnä ystäviä, että voisit vuorostasi taas häntä loukata? Että sinä niin halvaksi arvaat vapaan ritarin arvon, ritarin, jok' ei riipu kestään muusta, kuin Jumalasta, keisaristaan ja omasta itsestään! Että sinä alennat itsesi ensimäiseksi liikavieraaksi muutaman itsepäisen, kateellisen papin hoviin!
WEISLINGEN. Sallikaa nyt minun puhua!
GÖTZ. Mitä sulla on sanomista?
WEISLINGEN. Sinä katsot ruhtinaita sillä silmällä, kuin susi paimenta. Ja kuitenkaan, tarvitseeko sinun haukkua niitä siitä, että he huoltavat oman väkensä ja omien maittensa parasta? Ovatko he hetkeäkään turvassa väkivaltaisilta ritareilta, jotka epä-oikeudessaan hyökkäävät heidän alamaistensa niskaan, kaikilla teillä, hävittävät heidän kylänsä ja linnansa? Kun taas, toiselta puolen, meidän kalliin keisarimme maat ovat tuon perivihollisen[15] väkipuuskille alttiina, ja hallitsija pyytää apua säädyiltä, ja nämä hädin tuskin voivat omaa elämäänsä varjella: niin eikö se ole ihan hyvä henki, joka heidän mieleensä on juohduttanut keinoja, mitenkä Saksanmaa on tyynnytettävä, oikeutta ja lakia viljeltävä, että jokainen, sekä suuri että pieni, pääsisi nauttimaan rauhan siunausta? Ja sinä, Berlichingen, ajattelet pahaa meistä, sen tähden, että me niiden suojaan asetumme, joiden apu on meitä lähellä, kun sitä vastaan tuo etäinen majesteetti ei voi edes omaa itseään suojella.
GÖTZ. Niin, niin, minä ymmärrän. Weislingen! Jospa ruhtinaat olisivatkin semmoisia, kuin joiksi te niitä selitätte, niin meillä kaikilla olisi, mitä kaivataankin: Lepoa ja rauhaa! Niin, minä hyvin uskon! Sitä toivoo joka ryöstölintu, saalista nauttiakseen kaikessa mukavuudessa. — Hyvinvointia jokaisen! Jospa he ainoastaan siitä syystä heillensä kasvattaisivat harmaita hapsia! Ja meidän keisariamme petkuttavat törkeällä tavalla. Hän tarkoittaa hyvää ja tahtoisi mielellään tehdä korjauksia. Sitä lyytä saapuu joka päivä aina uusi paturi, ja tuumii, yks' yhtä, toinen toista. Ja kun herra äkkiä käsittää jotain ja hänen tarvitsee ainoastaan puhua, pannakseen tuhansia käsiä liikkeille, niin hän ajattelee, että kaikkikin on yhtä äkisti ja helposti suoritettavissa. Sitten tulee asetus asetuksen perästä, ja unhottuu toinen toisen takia; ja onko kyseessä vaan mitä kuta, joka käy ruhtinasten erä-alaan, vasta he ovatkin kiireissään, ja kerskuvat valtakunnan rauhalla ja turvallisuudella, hamaan siihen saakka, kunnes he ovat saaneet kaikki pienet jalkainsa alle. Minä vannon monen sydämessään kiittävän Jumalaa, että keisarille vertoja vetää Turkkilainen.
WEISLINGEN. Te katsotte asiaa omalta kannaltanne.
GÖTZ. Niin tekee jokainen. Kysymys on siitä, kummalla puolen valo ja oikeus on, ja teidän piilotienne karttavat vähintäänkin päivää.
WEISLINGEN. Teidän kelpaa puhua, minä olen vanki.
GÖTZ. Jos teidän omatuntonne on puhdas, niin te olette vapaa. Mutta kuinka oli sen maanrauhan laita? Minä vielä muistan, kun minä kuusitoistavuotisena poikana olin Raja-kreivin muassa valtiopäivillä. Mitä suurta suuta siellä ruhtinaat pitivät, ja niistä kaikista hengen-miehet pahiten? Teidän piispanne paasasi keisarille korvat täyteen, ikään kuin hänelle, miten ihmeellä! olisi oikeuden-tunto kasvanut sydämeen; ja nyt hän itse nujertaa minulta ratsuripojan, aikana, kun meidän riitamme oli sovittu, ja min'en osannut aavistaa mitään pahaa. Eikö kaikki meidän välimme ole tasattu? Mitä hänellä on minun käskyläiseni kanssa tekemistä?
WEISLINGEN. Tuo on tapahtunut hänen tietämättään.
GÖTZ. No miksi hän ei sitten laske poikaa irti?
WEISLINGEN. Se ei ole käyttäytynyt niin kuin olisi pitänyt.
GÖTZ. Eikö niin kuin sen olisi pitänyt? Valani kautta, se on tehnyt, niin kuin pitikin, niin totta kuin se on teidän ja piispan tieten otettu kiini. Luulettenko te, että minä vasta tänäpänä tulen maailmaan, jotta min'en pysty oivaltamaan, mitä tuo kaikki tähtää?
WEISLINGEN. Te olette epäluuloinen ja sitä lyytä teette meille väärin.
GÖTZ. Weislingen, pitääkö minun puhua suuni puhtaaksi? Aattelen, että minä olen teille silmätikkuna, niin pieni kuin olenkin, samoin ikään Sickingen ja Selbitz, sen takia että me tosiaan olemme lujasti päättäneet ennen kuolla kuin suostua kiittämään ilmasta, muita kuin Jumalaa, tai suostua pyhittämään uskollisuuttamme ja palvelustamme, muille kuin keisarille. Siellä he kiertävät ja kaartavat mustaamassa minua Hänen Majesteettinsa, ystäväinsä ja minun naapurieni luona, ja vaanivat oikeuden-aihetta minua vastaan. Pois tieltä he tahtovat raivata minut, millä kurin tahansa. Sen vuoksi te minun käskyläis-poikani vangitsitte, kun tiesitte, että minä olin lähettänyt sen vakoilemaan, ja sen vuoksi poika ei muka käyttäynyt niin kuin olisi pitänyt, kun se ei ruvennut kavaltamaan minua teille. Ja sinä, Weislingen, olet heidän kätyrinsä.
WEISLINGEN. Berlichingen!
GÖTZ. Ei sanaakaan enää siitä! Minä olen vihainen mies päättömille selvityksille; niillä vaan petetään itseänsä tai toista ja enimmiten kumpaakin.
KAARLE. Pöytään nyt, isä!
GÖTZ. Suloinen sanoma! — Tulkaa! Minä toivon, että minun nais-väkeni hauskuttaa teitä. Ennen te olitte nais-ihailija, neitoset tiesivät kertoa teistä. Tulkaa! (Pois).
* * * * *
Piispan palatsi Bamberg'issa.
Ruokasali.
BAMBERG'IN PIISPA. FULDAN APOTTI. OLEARIUS. LIEBETRAUT. HOVIVÄKEÄ.
(Pöydässä. Jälkiruokaa ja isoja pikaria tuodaan).
PIISPA. Opiskeleeko Saksalaisia aatelis-miehiä nyt paljon
Bolognassa?[16]
OLEARIUS. Aatelis- ja porvaris-säätyisiä. Ja ilman kehumatta sanoen, nepä saavatkin parhaimman kiitoksen siellä. On tullut sananlaskuksi yliopistossa: Niin ahkera kuin saksalainen aatelis-mies. Sillä kun porvaris-miehet harrastavat kiitettävää ahkeruutta ja uurastavat taidon avuilla korvata alhaista syntyperäänsä, niin rientää jokainen aatelis-mies, jalossa kilvassa, synnynnäistä arvoansa ylentämään loistavilla ansioilla.
APOTTI. Vai niin!
LIEBETRAUT. Sanokoon joku, mitä sitä ei saa eläissään havaita. Niin ahkera kuin saksalainen aatelis-mies! Tuota minä en ole kuuna päivänä kuullut ennen.
OLEARIUS. Niin, he ihmetyttävät koko yliopistoa. Piakkoin niistä eräitä vanhimpia ja taitavimpia palajaa tohtorina takaisin. Keisari varmaan kiittää onneaan, että saa niitä asettaa korkeimpiin virkoihin.
PIISPA. Siitä se ei sivuuta.
APOTTI. Tunnetteko esimerkiksi erään junkkarin? — Se on Hessenistä[17] kotoisin.
OLEARIUS. Siellä on monta Hessenistä.
APOTTI. Sen nimi on — se on — Eikö teistä kukaan tiedä? Oi! Sen isällä oli vaan yksi silmä — ja hän oli marsalkka.
LIEBETRAUT. Von Wildenholz?
APOTTI. Oikein — von Wildenholz.
OLEARIUS. Hänet minä tunnen aika hyvin, hän on nuori herra, kyvyiltänsä erinomainen. Etenkin kehuvat häntä kovaksi väittelemään.
APOTTI. Se kyky hälle on periytynyt äidistä.
LIEBETRAUT. Vaan eipä mies-puoliso tuota äitiä koskaan kiittänyt siitä kyvystä.
PIISPA. Kuinka sanoittekaan, mikä oli nyt sen keisarin nimi, joka on teidän Corpus Juris-kirjanne[18] kirjoittanut?
OLEARIUS. Justinianus.
PIISPA. Oivallinen herra! Eläköön!
OLEARIUS. Malja hänen muistokseen! (Juovat).
APOTTI. Se lienee oikein aimo kirja.
OLEARIUS. Sitä kyllä sietäisi nimittää kirjojen kirjaksi; kokoelma kaikkia lakia. Se on joka tuomiokohtaan valmis latu; jospa siinä vielä esiytyy mitä kuta vajavaista ja hämärää, niin sen puolen korvaa ne valaisevat reunamuistutukset, joilla mitä oppineimmat miehet ovat sen verrattoman kirjan koristelleet.
APOTTI. Kokoelma kaikkia lakia! Herrainen aika! Sittenpä siinä lienee kai nekin kymmenen käskysanaa.
OLEARIUS. Implicite kyllä, ei explicite.
APOTTI. Sitähän minä juuri tarkoitan, näet: itsessään, kaipaamatta muita selityksiä.
PIISPA. Ja mikä siinä on parasta, niin voisi, kuten sanotte, valtakunta, jossa se täydelleen otettaisiin laiksi ja sitä oikein käytettäisiin, elää mitä varmimmassa rauhassa ja levossa.
OLEARIUS. Tietäähän tuon.
PIISPA. Kippis, kaikki Doctores juris![19]
OLEARIUS. Minä tätä osaan ylistää.[20] (Juovat). Soisipa Jumala, että näin puhuttaisiin minun isänmaassani!
APOTTI. Mistä te olette kotoisin, korkeasti oppinut herra?
OLEARIUS. Mainin Frankfurtista, Teidän ylhäisyytenne luopuisin palvelija.
PIISPA. Eivätkö herrat lakimiehet olekaan siellä hyvässä huudossa?
Mistä se tulee?
OLEARIUS. Erikoisen kumma kyllä. Minä olin siellä isäni perintöä hakemassa; rahvas oli kivittää minut, kun kuuli, että minä olen lakimies.
APOTTI. Jumala varjelkoon!
OLEARIUS. Mutta se tulee siitä, että kaupungin neuvosto, lautakunta, jolla on suuri arvo kauvaksi ympäristöön, on jäsenistönsä puolesta pelkkiä semmoisia miehiä, jotka eivät tiedä hölyn pölyä roomalaisesta oikeudesta. Uskotaan, että on täysin hyvä sillä, kunhan elämän ja kokemuksen varrella hankitaan tarkka tieto kaupungin sekä sisäisestä että ulkonaisesta tilasta. Niinpä vanhan pitämyksen ja muutamain säännösten nojassa sitten tuomitaan porvarit ynnä ympäristön maalaiset.
APOTTI. Tuo on kyllä hyvä.
OLEARIUS. Mutta ei hetikään riittävä. Ihmisen elämä on lyhyt, eikä yhden polvikunnan aikana ennätä sattua kaikkia oikeusjuttuja. Meidän lakikirjamme on kokoelma semmoisia tapauksia usealta vuosisadalta. Sitä paitsi on ihmisten tahto ja mieli horjuvainen; tänään on toisen mielestä oikein, mitä toinen ei huomenna voi hyväksyä; ja siitä seuraa hämminki ja epä-oikeus välttämättä. Tässä kaikessa määrää laki; ja laki on muuttumaton.[21]
APOTTI. Tuo on epäilemättä parempi.
OLEARIUS. Sitä ei käsitä rahvas, joka, niin utelias kuin onkin uutisille, kuitenkin kammoo oikein uskolla uutta, joka sitä pyrkii ohjaamaan pois entiseltä polanteelta, vaikkapa samaisen rahvaan kohtalo kostuisi kuin paljon uudennuksesta. He arvaavat lakimiehen pahemmaksi kuin kapinannostajan tai taskuvarkaan, ja ovat melkein raivostua, jos joku on aikeissa asettua sinne.
LIEBETRAUT. Te olette Frankfurtista! Minä olen aika tuttu siellä. Keisari Maksimilianin kruunaus-juhlassa me siellä sulhojenne herkkuja hieman maistelimme edeltäpäin. Teidän nimenne on Olearius? En tunne siellä sen-nimistä ketään.
OLEARIUS. Minun isäni nimi oli Oelmann. Ainoastaan välttääkseni, ett'ei tuo sopimaton nimi esiytyisi minun latinaisten kirjaini päällys-lehdellä, nimitin minä itseni, arvoisain oikeuden-opettajain esimerkkiä sekä neuvoa noudattain, täksi: Olearius.
LIEBETRAUT. Siinä te teitte hyvin, että käänsitte itsenne. Profeetta ei ole minkään arvoinen isänmaassaan, niinpä olisi voinut teille käydä äidin-kielessänne.
OLEARIUS. Ei se tapahtunut siitä syystä.
LIEBETRAUT. Kaikella on joku pari syytä.
APOTTI. Profeetta ei ole minkään arvoinen isänmaassaan!
LIEBETRAUT. Tiedättekö, miksi, kunnianarvoinen herra?
APOTTI. Siksi, että hän on syntynyt ja kasvanut siellä.
LIEBETRAUT. Hyvä! Joutaa se olla yksi syy. Ja toinen on tämä: koska tuo arvollisuuden ja pyhyyden säde-kehä, jolla utuinen etäisyys valhetellen ympäröitsee hänet, katoo pois, kun tullaan se herra lähemmin tunteneeksi; ja sitä lyytä hän onkin aivan vähäinen pätkä talia.
OLEARIUS. Näyttää, että te olette yksinomaan tilattu lausumaan ihmisille totuuksia.
LIEBETRAUT. Kun minulla on uskallusta siksi, niin ei minulta puutu suutakaan.
OLEARIUS. Mutta puuttuu taitoa, te näet ette osaa noita totuuksia istuttaa oikeaan paikkaan.
LIEBETRAUT. Kupparinsarvet ovat aina hyvin satutettuina siinä missä ne suinkin imevät.
OLEARIUS. Saunoittajat tutaan aina esiliinasta, eivätkä he siltä ole yhtään paheksittavia ammatissaan. Erhetyksen välttämiseksi, te tekisitte hyvin, jos te rupeisitte kantamaan narrin-kauhtanaa.
LIEBETRAUT. Missä teidät on vihitty tohtoriksi? Tämä on ainoastaan etukysymys, jos minulle miten pistää päähän, niin että minä osaisin oitis mennä oikeain seppojen eteen.
OLEARIUS. Te olette ruti julkea.
LIEBETRAUT. Ja te ruti ylpeä.
(Piispa ja Apotti nauravat).
PIISPA. Nyt jostain muusta! — Ei olla niin kiihkeitä, hyvät herrat!
Näin pöydässä sallitaan kaikkea — Joku muu puheen aine, Liebetraut!
LIEBETRAUT. Vastapäätä Frankfurt'ia sijaitsee yksi paikka, jonka nimi on Sachsenhausen[22] —
OLEARIUS (piispalle). Mitä sanotaan sotaretkestä Turkkilaisia vastaan,
Teidän Ruhtinaallinen Armonne?
PIISPA. Keisarin mielestä ei ole mikään tärkeämpää, kuin että ensi kädessä rauhoitetaan valtakunta, kumotaan kahakat pois, ja vahvistetaan tuomio-istuinten arvo. Sitten, niin sanotaan, aikoo hän, itsepä keisarikin lähteä tuota valtakunnan ja kristikunnan yhteistä vihollista vastaan. Tätä nykyä hänellä on omissa yksityis-riidoissaan kyllin tekemistä, ja valtakunta, huolimatta lähes neljästäkymmenestä maanrauhasta,[23] yhäti vielä on murhamiesten luolana. Franken, Schwaben, Ylä-Rhein, ynnä näiden rajamaat on vallattomain ja uhkarohkeiden ritarien hävitettävinä autioksi. Sickingen, tois-jalka Selbitz, rautakoura Berlichingen ilkkuen pilkkaavat niissä tienoissa keisarillista arvoa —
APOTTI. Jaa, jos Hänen Majesteettinsa ei pian puutu asiaan, niin nuo urokset lopuksi pistävät toisen ihmisen pussiin.
LIEBETRAUT. Se varmaan olisi uros, joka tahtoisi Fuldan viinitynnörin työntää pussiin!
PIISPA. Erittäinkin niistä se viimeksi mainittu, on monta vuotta ollut minun leppymätön viholliseni, ja kiusaa minua sanomattomasti; vaan ei sitä kauvan enää kestäne, toivon minä. Keisari pitää nyt hoviansa Augsburg'issa. Me olemme ryhtyneet tarpeellisiin keinoihin, ei ne voi mennä meiltä tyhjiin — Herra tohtori, tunnetteko te Adelbert von Weislingenin?
OLEARIUS. En, teidän Ylhäisyytenne.
PIISPA. Jos maltatte odottaa, jahka hän saapuu tänne, niin saatte riemuksenne oppia tuntemaan mitä jaloimman, ymmärtäväisimmän ja herttaisimman ritarin.
OLEARIUS. Se lienee mainio mies, joka ansaitsee semmoisia ylistys-sanoja semmoisesta suusta.
LIEBETRAUT. Hän ei ole ollut missään yliopistossa.[24]
PIISPA. Sen me tiedämme.[25] (Palvelijat juoksevat ikkunaan). Mitä siellä näkyy?
YKSI PALVELIJA. Nyt juuri ratsasti Färber, Weislingenin ratsuhuovi portista sisään.
PIISPA. Ottakaa varteen, mitä sanomaa se saattaa! Se lienee ilmoittamassa hänen tuloaan.
(Liebetraut pois. Nousevat ylös ja kulauttavat vielä.
Liebetraut tulee takaisin).
PIISPA. Mitä sanomia?
LIEBETRAUT. Soisinpa, että joku muu olisi ne teille saanut sanoa.
Weislingen on vangittu.
PIISPA. Oh!
LIEBETRAUT. Berlichingen on siepannut vangiksi hänet ynnä kolme huovia Haslach'issa. Yksi on päässyt käsistä, kertomaan sitä tapahtumaa teille.
APOTTI. Sepä on Jobin-posti!
OLEARIUS. Se karvastelee minua oikein sydämen pohjasta.
PIISPA. Minä tahdon nähdä sen huovin, tuokaa hänet tänne ylös — minä tahdon häntä itseänsä puhutella. Tuokaa hänet minun virkahuoneeseeni! (Pois).
APOTTI (rupeaa istumaan). Vielä yksi kulaus! (Palvelijat kaatavat lasiin).
OLEARIUS. Eikö Teidän Korkea-arvoisuutenne suvaitse lähteä pikku kävelylle puutarhaan? "Atrian jälkeen seiso'os tai tuhat askelta käyös".[26]
LIEBETRAUT. Niinpä kyllä, istuminen ei ole terveellistä teille. Teitä saattaisi tavata vielä halvaus.
(Apotti vääntäytyy seisaalleen).
LIEBETRAUT (itsekseen). Jos minä kerran hänet saan ulos, niin kyllä minä koetan pitää huolta liikeharjoituksista. (Lähtevät).
* * * * *
Jaxthausen.
MARIA. WEISLINGEN.
MARIA. Te rakastatte minua, niin te sanotte. Sen minä uskon kernaasti ja toivon tulevani onnelliseksi teidän kanssanne ja tekeväni teidät onnelliseksi.
WEISLINGEN. Minä en tunne muuta kuin sen ainoan onnen, että minä olen kokonaan sinun omasi. (Halaa Mariaa).
MARIA. Minä pyydän, päästäkää minut. Yhden suudelman minä tosin myönsin teille ikäänkuin käsirahaksi; mutta näyttää siltä, että te mielitte jo omistaa, mikä ainoastaan ehtojen nojassa kuuluu teille.
WEISLINGEN. Sinä olet liika ankara, Maria! Viaton rakkaus ilahuttaa jumaluutta eikä suinkaan pahoita.
MARIA. Olkoon niin! Mutta minä en siitä pyhemmäksi ylene. Minulle opetettiin, että rakkaus-halailut ovat sukulaisuuttaan voimalliset, niin kuin kahleet, sekä että tytöt, jotka rakastavat, ovat heikommat, kuin Simson, hivus-suortuansa menetettyään.
WEISLINGEN. Kuka sitä opetti sinulle?
MARIA. Sen luostarin abbedissa, jossa minua kasvatettiin. Kuudenteentoista ikävuoteeni asti olin minä hänen luonansa, ja ainoasti ollessani teidän luonanne, tunnen minä taas samaa onnea, mitä sain nauttia hänen seurassaan. Hän oli rakastanut ja sen takia hän tiesi puhua. Hänellä oli sydän täynnä tunnetta. Niin, hän oli oikein erinomainen nais-henkilö.
WEISLINGEN. Sittenpä hän oli sinun kaltaisesi! (Tarttuu Marian käteen).
Ah! miltä se on tuntuva, kun minun täytyy jättää sinut!
MARIA (vetää kätensä takaisin). Vähän ahdistaa sydäntänne, toivon ma, sillä minä hyvin tiedän, mitenkä minulle käy. Mutta teidän täytyy lähteä.
WEISLINGEN. Niin, minun kallis kultaseni, ja minä tahdon lähteä. Sillä minä tunnen, mitä autuuden suloisuuksia itselleni saavutan sillä uhrauksella. Siunattu olkoon sinun veljesi, siunattu se päivä, jona hän lähti ottamaan minua vangiksi!
MARIA. Hänen sydämensä uhkui täynnä toiveita sekä häntä itseänsä että sinua kohtaan. Jääkää terveeksi! sanoi hän hyvästiä heittäissään, minä tahdon mennä ja koetan jälleen löytää sen miehen.
WEISLINGEN. Ja hänen aikeensa onnistui. Kuinka soisin minä, että tuon katalan hovi-elämän tautta ei minun tilusteni hoito ja talouteni turvaaminen olisi niin tullut laiminlyödyksi! Sinä voisit oitis olla minun omani.
MARIA. On odottamisellakin omat riemunsa.
WEISLINGEN. Älä sano sitä, Maria, muuten minun täytyy peljätä, että sinun tunteesi on vaisumpi kuin minun. Kuitenkin minä ansainneena kärsin rangaistuksen, ja mitkä toiveet minua sitten seuraavat joka askelella! Saada olla kokonaan sinun omasi, elää ainoasti sinun kanssasi ja hyväin ihmisten piirissä, kaukana, erillään maailmasta, saada nauttia kaikkea sitä armasta suloutta, mitä kaksi semmoista sydäntä voi toisilleen suoda! Mitä on ruhtinasten armo, mitä maailman ylistys tämän yksinkertaisen ja ainoan onnellisuuden verralla! Minä olen toiveillut paljon, paljon aaveillut; tämä minulle koituu yli kaiken toiveilun ja aaveilun.
GÖTZ (tulee ja ensiksi puhuu Weislingenille). Teidän palveluspoikanne[27] on jälleen täällä. Hän tuskin voi väsymykseltä ja nälältä lausua mitään. Vaimoni antaa jotain ruokaa hänelle. Niin paljon minä olen ymmärtänyt, että piispa ei tahdo sitä minun poikaani antaa pois, että keisarilliset komisariukset tulee nimitettäväksi, ja eräs päivä määrättäväksi, jona sitten asia tasataan. Olkoonpa sen laita miten tahansa, Adelbert, te olette vapaa! Enkä minä vaadi muuta mitään kuin teidän kättänne, sen vakuudeksi että te tästä puoleen ette julkisesti ettekä salaisesti toimita minun vihollisilleni mitään avustusta.
WEISLINGEN. Tässä puristan minä teidän kättänne. Suokaa, että tästä hetkestä alkain ystävyys ja luottamus, niin kuin muuttumaton luonnonlaki, vallitsee meidän kesken! Sallikaa samalla minun puristaa tätä kättä (ottaa Marian käden) ja omistaa mitä jaloin neito.
GÖTZ. Saanko minä sanoa teille: onnea!
MARIA. Jos te sen sanotte yhdessä mielin minun kanssani.
GÖTZ. Se on erinomainen onni, että meidän molemminpuoliset etumme tällä kertaa käyvät näin yhteen. Ei sinun tarvitse punastua. Sinun katseesi on hyvä puhumaan. No niin, Weislingen! — Antakaa kättä toisillenne, ja minä lausun: Amen! — Minun ystäväni ja veljeni! — Minä kiitän sinua, sisko! Sinä taidat enemmän kuin kehrätä rohtimia. Sinä olet punonut yhden langan lisää pauloittamaan tätä paratiisi-lintua.[28] Sinä et näytä aivan vapaalta, Adelbert! Mikä sinua vaivaa? Minä — olen ehyt onnellinen; mitä minä ainoasti uneksien toivoin, näen minä nyt, ja olen kuin uneksija. Ah! nyt on minun unennäköni päättynyt. Minä näin viime yönä unta, että olin ojentavinani tämän rautakouran sinulle, ja sinä puristit sitä niin kovasti, että se oli, ikään kuin poikkimurtuneena luiskahtavinaan irti rautahihasta. Minä säikähdin ja siihen heräsin. Olisinko saanut jatkaa untani, niin olisin minä siinä nähnyt, mitenkä sinä olisit minulle laatinut uuden, elävän käden. — Sinun täytyy nyt lähteä täältä, panemaan linnasi ja kontusi täydelliseen kuntoon. Se kirottu hovi sinut on saattanut laiminlyömään ne molemmat. Minun pitää rouvani kutsua. Elisabeth!
MARIA. Veljeni on nyt täysin iloissaan.
WEISLINGEN. Ja kuitenkin minä tällä kertaa uskallan kiistata siinä häneltä etusijaa.
GÖTZ. Jahka joutuu, sinun asumuksesi on hyvin ihana.
MARIA. Franken, se on siunattu maa.
WEISLINGEN. Ja kyllä minä saatan sanoa, että minun linnani sijaitsee mitä siunatuimmassa ja suloisimmassa seudussa.
GÖTZ. Niin, kyllä sinä saatat, minä takaan. Tässä juoksee Main-joki, ja siitä vähitellen nousee vuori, jota kattaa peltojen ja viinimäkien vihanta, ja jonka ylinnä huippuna seisoo sinun linnasi, sitten taipuu joki pikaisena polvena kiertämään sen kallion alaviertä, jonka kukulla sijaitsee tuo linnasi. Suuren salin akkunat seisoo kohtisuorassa veden yllä, avaamassa näkö-aloja silmän siintämättömiin!
ELISABETH (tulee). Kuinka täällä ollaan?
GÖTZ. Sinun pitää myös kätellä näitä ja sanoa: Jumala siunatkoon teitä!
Nää on pariskunta.
ELISABETH. Niin äkkiä!
GÖTZ. Vaan ei äkki-arvaamatta.
ELISABETH (Weislingen'ille). Ikävöikää te häntä aina, niin kuin tähän saakka, kun vasta kositte häntä! Ja sitten! Olkaa sitä mukaa onnellinen kuin te ette unhota häntä!
WEISLINGEN. Amen! minä en pyydä mitään onnea, muuten kuin sillä ehdolla.
GÖTZ. Rakas rouvani, sulhanen lähtee nyt pikku matkalle; sillä tämä suuri muutos tuo monta pientä mukanaan. Hän erkanee piispan hovista, sekä antaa sikäläisen ystävyyden vähä vähältä jäähtyä. Sitten hän riistää omaisuutensa pois noiden omaa voittoa kiskovain vuokraajain kynsistä. Ja — tule sisko, tule Elisabeth! Me annamme hänen olla yksinään. Hänen pojallansa on epäilemättä joitain salaisia asioita, toimitettavia hänelle.
WEISLINGEN. Ei mitään, joita teidän ei sovi kuulla.
GÖTZ. Ei tarvita. — Franken ja Schwaben! Te olette nyt heimostuneita lähemmin kuin ennen koskaan. Kuinka meidän on helppo nyt pitää silmällä ruhtinaita!
(Kolmen pois).
WEISLINGEN. Jumala taivaassa! Että sinä minulle, tälle arvottomalle, voit valmistaa vakaisen autuuden! Se on liika paljon minun sydämeni osaksi. Kuinka minä olin riippuvainen niistä kurjista ihmisistä, joita minä uskoin vallitsevani, riippuvainen ruhtinaan silmäyksistä, ja siitä hyvin kunnioittavasta suosiosta, mikä minua siellä saarsi! Götz, kallis Götz, sinä minun olet antanut jälleen itselleni, ja sinä, Maria, vihdoin kerität täydelliseksi minun mielen-muutokseni. Minä nyt hengitän niin kepeästi, kuin nauttisin vapaata ilmaa. Bamberg'iä nähdä minä en tahdo enää, tahdon katkaista ne raiskat siteet, jotka minun alensivat omaa itseäni alemma! Minun sydämeni avartuu, ei minun tarvitse enää tuskissani tavoitella tuota kiellettyä suuruutta.[29] Niin totta kuin ikinä se on onnellinen ja suuri, jonka ei tarvitse hallita eikä totella, ollakseen jotakin!
FRANS (esiytyy). Jumala siunatkoon teitä, ankara herra! Minä tuon teille niin paljon terveisiä, ett'en tiedä oikein, mistä alkanen. Bamberg ja koko kymmenpeninkulmainen ympäristö lähettää teille tuhatkertaisen tervehdyksen: Jumala siunatkoon teitä!
WEISLINGEN. Tervetullut, Frans! Mitä sinä vielä muuta kuulutat?
FRANS. Teistä on niin tuores muisto hovissa ja kaikkialla, että sitä on mahdoton kertoa.
WEISLINGEN. Se ei ole kauvan kestävä.
FRANS. Niin kauvan kuin te elätte! Ja kuolemanne jälkeen, on se kirkkaampana välkkyvä, kuin messinki-kirjaimet jossain hautapatsaassa. Te ette voi ikinä aavistaa, kuinka syvästi teidän kovan-onnen kohtauksenne koski kaikkien sydämeen!
WEISLINGEN. Mitä piispa sanoi?
FRANS. Hän oli niin kiihkeä utelemaan, että hän kysymystensä hätiköivällä tulvalla haitalsi minun vastauksiani. Kyllä hän jo tiesi asian ennestään; sillä Färber, joka Haslach'issa pääsi karkuun, vei hänelle tuon odottamattoman sanoman. Mutta hän tahtoi saada selon kaikesta. Hän kyseli kuin tuskainen, jos te miten lienette särkeytynyt. Minä sanoin: Hän on ehommallaan, kiireestä kantapäähän.
WEISLINGEN. Mitä hän nimesi minun ehdotuksestani?
FRANS. Ensin hän käkesi paikalla antaa kaikki tyyni pois, sekä pojan että rahaa lunnaiksi, pelkästi vaan vapauttaakseen teidät. Mutta kun hän sai kuulla, että te ilmankin pääsette irti ja että teidän paljas sananne pätee korvaamaan sitä poikaa, silloin hän tahtoi välttämättä lykätä asian Berlichingenin kohdalta toiseen aikaan. Hän sanoi minulle satakin seikkaa teitä varten — minä olen ne jo unhottanut kerrassaan. Se oli koko pitkä saarna, ylipään tätä maata: Minun on mahdoton tulla toimeen ilman Weislingeniä.
WEISLINGEN. Siihen hän kyllä saa tottua.
FRANS. Mitä te sanotte? Piispa sanoi: Kiirehdi häntä, kaikki odottaa häntä!
WEISLINGEN. Sopii odottaa. Minä en matkusta hoviin.
FRANS. Ettekö hoviin? Herra! Kuinka voi tuommoista pistää päähänne? Jos te tietäisitte, mitä minä tiedän. Jos te voisitte edes uneksia, mitä minä olen omin silmin nähnyt.
WEISLINGEN. Mikä sinuun meni?
FRANS. Ihan pelkkä muistelma hurmauttaa minut pois suunnalta. Bamberg ei ole enää Bamberg, eräs enkeli naisen hahmossa on siitä somaissut taivaan etehisen.
WEISLINGEN. Eikö muuta?
FRANS. Minä annan vaikka pääni pantiksi, jos te, sen naisen nähtyänne, ette liikahda pois suunnalta.
WEISLINGEN. Kuka se sitten on?
FRANS. Adelheid von Walldorf.
WEISLINGEN. Hän! Minä olen paljon kuullut hänen kauneudestaan.
FRANS. Kuullutko? Tuo on pian sitä kuin te sanoisitte: minä olen nähnyt musiikia. Kielen kyky lienee siksensä mahdoton ilmaisemaan yhtä piirrettä hänen täydellisyyksistään, koska silmäkään, hänen läsnäollessansa, ei ole kyllin riittävä tarkoitukseensa.
WEISLINGEN. Et sinä ole enää kotonasi.
FRANS. Mahtaa olla sitä. Viime kerran kun minä olin näkemässä häntä, ei minulla ollut selvää tajua enemmän kuin juopuneella. Tai pikemmin, voinpa sanoa, minä tunsin siinä silmänräpäyksessä samaa, mitä pyhimykset, kun heille näytetään taivaallisia ilmestyksiä. Kaikki aistimet voimallisempina, korkeampina, täydellisempinä, ja kuitenkin kykenemättömät mihinkään toimeen.
WEISLINGEN. Sepä on harvinaista.
FRANS. Hän istui huoneessa piispan tykönä, kun minä olin hyvästillä. He pelasivat shakkia. Pappi oli sangen armollinen, ojensi kätensä minulle suudeltavaksi, ja puhui minulle paljon, josta minä en tajunnut tuon taivaallista. Sillä minä vaan katselin puhujan naapuritarta, joka oli silmänsä teroittanut pelilautaa tähystämään, niin kuin olisi jotain suurta temppua ongelmoinut. Hieno, väijyvä juoni suun ja posken ympärillä! Minä olisin hinnalla millä tahansa tahtonut olla se norsunluu-kuningas. Ylhäisyys ja ystävällisyys valtioitsi hänen otsallaan. Ja se häikäisevä kasvojen ja poven valkeus, ah, kuin sen tenhoa teroitti mustain hiusten varjo!
WEISLINGEN. Ne ovat sinusta tehneet täydellisen runoilijan.
FRANS. Niin siinä silmänräpäyksessä ainakin sitä minä tunsin, mikä luopi runoilijan: täysi, tyyten yhtä ainoista tunnelmaa täysi sydän! Kun piispa lopetti ja minä kumarsin, katsoi se ihanainen minuun ja sanoi: Minulta myös tuntemattoman terveiset! Pyytäkää häntä tulemaan pian. Häntä odottaa uudet ystävät; niitä halveksimaan hän ei tule, olkoonpa hän entisistä kuin rikas hyvänsä. — Minä yritin vastaukseksi sohmata jotain, mutta sydämen ja kielen välinen väylä oli sulussa, minä kumarsin. Olisin koko ajallisen omaisuuteni antanut siitä, jos minä olisin saanut luvan suudella hänen pikku sormensa päähyttä! Juuri kun minä niin seison, sattuu piispa nyrväämään yhden talonpojan lattialle; minä sitä nostamaan ja kosketan siinä tuon naisen verho-lievettä, — sekös mua säräytti kautta joka jäsenen, enkä tiedä, mitenkä minä lienen mennyt ovesta ulos.
WEISLINGEN. Onko hänen miehensä hovissa?
FRANS. Hän on jo neljä kuukautta ollut leskenä. Huolta huojentaakseen, oleksii hän nyt Bamberg'issa. Teidän pitää hänet nähdä. Kun hän katsoo toiseen, tuntuu ihan kuin ihattaisiin kevät-auringon paistetta.
WEISLINGEN. Minuun tuo vaikuttaisi paljon vähemmän.
FRANS. Minä olen kuullut, että tehän olette jo ihan kuin naimisissa.
WEISLINGEN. Soisin, että minä olisin. Hellästä Mariastani on minulle koittava elämän onni. Suloista sielua kuvastaa hänen siniset silmänsä. Ja valkoinen kuin taivaan enkeli, viattomuuden ja rakkauden luoma, hän johtaa minun sydämeni rauhan ja onnen satamaan. Laita kapineet kokoon! ja sitten minun linnaani! Minä en tahdo enää nähdä Bamberg'ia, en, vaikka itse Pyhä Veit tulisi pyytämään minua. (Pois).
FRANS. No Jumala armahtakoon meitä sitten! Vaan toivotaan parasta! Maria on rakastettava ja kaunis, enkähän minä saata moittia sairasta ja vankia siitä, jospa rakastuu häneen. Hänen silmissänsä on lohtua, myötätuntoista surumielisyyttä. — Mutta sinun ilmeesi, Adelheid, on kaikki tyyni elämää, tulta, rohkeutta. — Minusta tulisi! — Minä olen hupsu — siksi tekaisi minut yksi hänen katseensa. Minun herrani täytyy lähteä sinne! Minun täytyy lähteä sinne! Ja siellä minä tahdon itseni ällöttää selväksi tai hulluksi.