ESIPUHE.
Niinkuin Göthen "Götz von Berlichingen" kuvaa erään aikakauden elämää, joka myllersi olot kansan alhaisimmista kerroksista ylhäisimpiin asti, samoin on se näytelmänä tehnyt käänteen, miltei vallankumouksen maansa runoudessa ja erittäinkin näytelmätaiteessa. Orjuuttihan vielä Göthen nuoruudessa Saksan mieltä ja kieltä vieras sivistys. Olihan jo kauan runoudessa vallinnut Ranskan kuosi, tuo luonnoton sievistely, joka Ranskan hovista lähteneenä oli levinnyt laajalle joka maan sivistyneihin, säädellen muka oikean taidetajun ja kauneuden sääntöjä. Mutta tuota "vale-klassillisuutta" vastaan oli jo nousemassa vastavirtaus, ja Göthekin oli nuoruuden innossaan liittäynyt tuohon "myrsky- ja hyrskysuuntaan", joka tahtoi antaa luonnolle ja sydämen tunteille täyden vallan vastoin Ranskalaisten teeskentelyä, vale-intoa ja kylmiä korupuheita.
Götzin tapainen henkilö, semmoisena kuin hän Göthen näytelmässä ilmestyy, näytti olevankin omansa viemään uutta taidesuuntaa voitolle. Oli kyllä vanhastaan tästä ritarista olemassa toinenkin käsitys, jonka mukaan hän ei juuri ollut muuta kuin joku viimeisiä jätteitä tuosta rosvoritarisuudesta, jonka korkein oikeuden periaate oli "oman käden apu". Mutta Göthen Götz on tuon vanhan, oikean, kultaisen ritarisuuden oiva edustaja, jalosydäminen ritari, heikkojen ja sorrettujen turva. Tämän ritarin tuo viheliäinen aikakausi, jossa hän joutuu elämään ja taistelemaan, tuntee väärin, tuomitsee valtakunnan-kiroukseen — kuolemaan. Mutta Göthe on runoelmassaan puhdistanut jalon vainajan kilven kaikesta tahrasta, jopa tehnyt tämän niin oikein ja todenmukaisesti, että tunnollinen tieteellinenkin tutkimus on pääasiassa voinut yhtyä hänen käsitykseensä. Näin on Göthen "Götz" käännekohtana historialliseenkin käsitykseen nähden. Nuori runoilija oleskeli vv. 1770-1771 Strassburg'issa tutkimassa Saksan valtio- ja oikeushistoriaa, kun hän sattui saamaan käsiinsä muutamia kirjoja, joista uutta valoa levisi hänelle isänmaansa oloihin niinä etäisinä, metelisinä aikoina, jolloin uusi-aika teki tuloaan monine uudistuksineen ihmisten mielissä, kirkon, valtion ja yhteiskunnan oloissa. Tärkein näistä kirjoista oli Nürnbergissä 1731 julkaistu "Lebens-Beschreibung Herrn Götzens von Berlichingen, Zugenannt mit Eisern Hand, Eines zu Zeiten Kaysers Maximiliani I und Caroli V kühnen und tapfern Reichs-Cavaliers. Mit verschiedenen Anmerckungen erläutert, zum Druck befördert, von Verono Franck von Steigerwald." Tämä teos on Göthen puheenalaisen näytelmän pohjus. Luullaan ritari Götzin itse kirjoittaneen tuon elämäkertansa ollessaan vankina omassa linnassaan Honnberg'issä (Homberg'issä?), jonka alueelta hän ei saanut mennä mihinkään eikä mennytkään muuta, kuin mitä hän kerran keisari Kaarle V:nen palvelijana kävi sotaretkellä Unkarissa Turkkilaisia vastaan ja Champagne'ssa Ranskalaisia vastaan v. 1544. — Ikänsä ikävällä iltapuhteella hän kirjoitti elämäkertansa. Hän kuoli 23 p. heinäkuuta v. 1562.
Saksan valtio- ja oikeus-historiaa lukiessaan oli Göthe tietysti yleensä yhtä mieltä kuin ne kirjailijat, joista hän tietojaan ammenteli (Datt de pace publica, Pistorius Diffidationes y.m.), että rauha, maanrauha on hyvä ja oikea asia, kahakat sitävastaan ja kapinat paha ja väärä, onnettomuus. Mutta iki hyväksi ihastui hän, kun tuota "elämäkertaa" lukiessaan sai tutustua jaloon, vakavaan, vilpittömään mieheen, joka virheineenkin oli "jaloimpia saksalaisia henkilöitä". Kertomuksen yksinkertaisuus ja vakavuus sai hänet luottamaan kertojan sanoihin; hän vähitellen aavisti: tämä on totta! Se ritari on varmaan syyttömästi kärsinyt pimeyden, pahuuden sortoa! Näin runoilijan mieli muuttui, hän alkoi aivan toisin silmin katsella puheenalaisen ajan olosuhteita.
Samana vuonna 1770, kuin Göthe tutki Saksan oikeushistoriaa, julkaisi vapaamielinen, etevä historiantutkija Justus Moser kirjoituksen "oman käden oikeudesta" (Von dem Faustrecht). Göthe siitä ei vielä silloin tiennyt. Mutta nämä miehet, toinen runoilija, toinen tiedemies, olivat, merkillistä kyllä, toisistaan tietämättä yhtyneet miltei samaan mieleen, mitä tulee keskiajan maanrauhoihin ja kahakoihin Saksassa. Niinpä Moser sanoi, että, keskiaikaisiin oloihin nähden, tuo järjestetty oman käden oikeus oli "taitoteos korkeinta laatua". Muuten, sanottakoon mitä tahansa jälkeenpäin tuosta oikeuden kannasta, aikanaan se varmaan on ollut jalosti saksalainen.
Rehellisen, jalon saksalaisen ritarin elämäntarina tuleentui pian runoilijan sielussa runollisesti käsiteltäväksi, mutta ei vanhaan sovinnaiseen "klassilliseen" tyyliin. Shakespearen syntymäpäivänä puhetta pitäessään oli hän lausunut luopuneensa säännöllisestä teaatterista, jossa vallitsi kangistava ajan, paikan ja toiminnan yhteys. Sen jäykkiin kaavoihin oli hänen mahdoton pingottaa Götzin draaman vilkkaita, tyrskyisiä tapauksia ja taisteloita, ne olivat koko hengeltään sille vento vieraita. Pikemmin miellytti runoilijaa mallina Shakespeare, johon hän oli hiljan tutustunut ja jota hän myrsky- ja tyrskyläisenä elävästi ihaili. Mutta eipä hän alussa edes aikonut tehdä Götzin elämäkerrasta teatterissa näyteltävää kappaletta; niin oli hänen mielikuvattimensa avartunut suuren englantilaisen teoksista. Shakespearen luonnollisuus ja luontehikas käsittely lienee kyllä ollut nuorelle runoilijalle suureksi avuksi sankarinsa kuvan sommittelussa, mutta etupäässä oli tämä kuitenkin hänen oman neronsa luoma. Häntä viehätti omituisella hengenheimolaisuuden vetovoimalla puoleensa tuo vanha saksalainen ritari. Asuihan Göthen omassa sielussa samallainen syvä pyrkimys oikeutta ja totuutta kohti, huolimatta lain varjosta. Näin runoelman luonti sujui kuin omasta povesta.
V. 1771 kirjoitti Göthe Götz'in n.s. "suunnitelman" (Entwurf), joka kyllä oli ihastuttavan suuremmoinen niiden mielestä, jotka saivat sen lukea — vaan tuli heiltä muistutuksiakin. Vähän hämärää on, mitä Herder — muuten ankara arvostelija — oikeastaan lienee sanonut tuosta suunnitelmasta. Göthe itse on kertonut Herderin muka lausuneen siitä epäystävällisesti ja kovasti, pianpa pilkaten. Mutta toista puhuu Herder itse, kun hän esim. kirjoitti morsiamelleen mainitusta suunnitelmasta: "todellisen kaunis runotuote".
Kun Göthe v. 1772 oleskeli Wetzlarissa harjoittelijana valtakunnan kamarioikeudessa, kuului hän pieneen ystäväin piiriin, joka leikillä nimittihe pöytäkunnaksi ja antoi kullekin jäsenelleen jonkun ritarinimen. Göthen nimenä oli Götz von Berlichingen, rehellinen. Tästä näkyy, että Göthen suunnitelma oli jo siinä piirissä tuttu.
V. 1773 runoilija korjasi, jopa kirjoitti uudestaan koko teoksensa. Vielä samana vuonna saatiin tämä toinen valmistelma painosta kustannetuksi. Siinä on vielä Shakespeare mallina, mutta "myrskyä" on vähemmän, paikoin lienee sentään "vasaran jälkiä", nuoruuden epäkypsyyttä.
Siitä huolimatta tämä perin saksalainen, luontehikas ja runollinen näytelmä, joka jo Göthen maltilla ja syvällä älyllä eläväksi henkilöittää erään mieltäkiinnittävän osan Saksan historiaa, heti herätti suurta huomiota. Jopa pian uskottiin syntyneen uuden Shakespearen. Mutta siinä olikin vain ensi jätti-askeleitaan astunut "jumalallinen Göthe." Sillä tähän näytelmään hän pääasiassa heittikin "myrskynsä" sekä Shakespearen-jälittelynsä, ja tästä puoleen hän kulki omaa uraansa yhtenä maailman suurimpia älyjä.
"Götz" herätti huomioita, ja arvosteluita sateli puolelta jos toiseltakin. Mitä moitteisiin tulee, kuvaavat ne sattuvasti aikaansa, niinkuin sekin, että siinä näytelmässä muka puolustetaan kahakoita ja oman kouran oikeutta. Vaan merkillisin kuvaamassa on se melkein typerä ja parjaava arvostelu, jonka tekijä ei ole kukaan vähempi kuin Preussin suuri Fredrik. Preussin oli hän kyllä etevällä sodanjohtotaidollaan kohottanut suurvallan asemaan ja siinä oli hänen suuruutensa, mutta muuten hän kuuluisalla gallomaniallansa, ranskankiihkollaan, ei ansaitse suuruuden nimeä. Hän tahtoi välttämättä olla sivistykseltään ranskalainen; ei siis kumma, ettei hän ymmärtänyt "Götzin" moisen perin-saksalaisen näytelmän kauneutta. Tuosta kuninkaallisesta arvostelusta on lausunut Göthen äiti: Voi sanoa niin, kuin on sanottu Englannin Elisabetista, että suurikin kuningatar on vain nainen, että suurikin kuningas on vain ihminen. —
Vaikka "Götz" ei ollutkaan aiottu näyteltäväksi, esitettiin se kuitenkin ensi kertaa teatterissa, Berliinissä, jo 14 p. huhtik. 1774 ja tekijäksi ilmoitti sikäläinen sanomalehti: "Dr. Göde in Frankfurt am Main", johon nähden kirja ei vielä liene maininnut tekijänsä nimeä. Sitten v. 1874 voitiin sanoa, että tätä kappalta jo oli näytelty 131 kertaa. Sinä Göthen ensi syntymäpäivänä, jona hän ei enää elänyt, oli Götz'in osaa näytellyt mies, esiin huudettuna, lausunut: Tänpäiväisen kappaleen mestari lepää maan povessa, mutta hänen teoksensa elää iankaikkisuudessa!
* * * * *
Historiallisen totuuden arvosta näytelmissä on lausuttu pianpa vastakkaisia mielipiteitä. Mitä "Götz'iin" tulee, on sen historiallisestakin puolesta kirjoitettu niin paljon, että nyt tässä, mikä vaan aikoo värjöttää sattumoisin pisteltynä viittana uudekseltaan lukevalle suomalaiselle, seikkaperäistä esitystä ei voi tulla kysymykseenkään. Sen verran olkoon vaan viitattu toiselta puolen, että nimenomaan juuri "Götz'in" historiallinen totuus on todistettukin ja että tuo "totuus" antaa tälle näytelmälle erityisen arvon. Ja vielä enemmän: jos Göthen tiedossa ja käytettävissä olisi ollut se asiakirjain paljous, millä nyt voidaan tätä näytelmää ikäänkuin oikeaksi leimata, niin olisi hän, niihin nähden, saanut kuvata vielä rohkeammin ja luottaa Götz'in "elämäkertaan". Nimittäin oikeusjuttu, josta nuo asiakirjat ovat tallella, oli nostettu Götz'iä vastaan, kun häntä syytettiin muka oman etunsa vuoksi johtaneen talonpoikia tuossa kauheassa Saksan talonpoikais-kapinassa v. 1525. Paljon olisi runoilija varmaan kostunut noista erinomaisista asiakirjoista. (Kats. esim. Rede — — am 22 November 1849 von Dr. Heinr. Zoepfl — Ueber den Prozess von Kurmainz gegen Götz von Berlichingen wegen Beschädigungen im Bauernkriege. Heidelberg.)
Kuitenkin: totuus iski nuoren runoilijan sydämestä tulta, jonka valossa ja lämmössä kypsyi keväimen ihana runoelma, ylevä taideteos ja melkeinpä — historia!
Tämä Saksan suurimman runoilijan ensimäinen suuri teos ja historiallinen draama tapahtuu noin vuonna 1519, mikä vuosiluku ainoastaan runollisena vapautena näkyy sovistuvan siksi luvuksi, 1525, jona historia kertoo suuren talonpoikaissodan tapahtuneen. Mutta kun ajattelee, että nuo talonpoikais-kahakat lähinnä syttyivät uskonpuhdistuksen aiheesta, inhimillisen vapaaksi-pyrinnön luonnollisina ilmiöinä, ja semmoisina yleensä kuuluvat keski- ja uudenajan väliseen murrokseen, ja koska tuo murros ilmiöineen on arvattava paljon väljemmäksi, kuin mitä yksityisillä vuosiluvuilla voidaan säntilleen sanoa, niin ei noiden kahakkainkaan suhteen vuosiluku sinne tai tänne suuria merkitse.
Maksimilian, hyvää tarkoittava, mutta heikko keisari, hallitsee Saksanmaata. Ei tuo hänen laittamansa pitkäveteinen valtakunnan kamari-oikeus eikä kurja valtakunnan armeija voi viedä keisarin tahtoa perille. Ruhtinaat koettavat päästä keisarista riippumattomiksi sekä suurentaa valtaansa kukistamalla heikompia naapureitaan. Tuo ruhtinaallinen vallanhimo uhkaa lähinnä vapaata ritarisuutta, joka ei saa turvaa eikä oikeutta keisarilta; on täytynyt turvautua omaan nyrkkiinsä, jos mieli varjella nahkaansa ruhtinailta. Vaan useimmiten ritarit vaihtavat asemaa: ylöllinen hovielämä vetää puoleensa näitä, niin että tahallaan hylkäävät ritarisuutensa vaaroineen, vaivoineen ja hupenevat ruhtinasten hoviloihin.
Ainoastaan yksityiset voimakkaat ritarihenkilöt pysyvät vielä lujasti ehommallaan: Götz von Berlichingen, Frans von Sickingen ja Hans von Selbitz. Nämä riippuvat keisarissaan murenemattomalla uskollisuudella, mutta ruhtinaista eivät piittaa mitään; vieläpä vanhan pitämyksen mukaan omin käsin kostavat jokaiselle ilkiölle, eivätkä viitsi, jos heille on väkivaltaa tehty, oikeuden-puutteessaan kääntyä tuon viheliäisen kamari-oikeuden puoleen; ovatpa käskemättäkin valmiit, miekka kädessä, suojelemaan jokaista viatonta, jota ahdistetaan. Mutta ruhtinaat juuri kiusaavatkin ja sortavat kansaa; oloonsa ikävystyneinä vartovat talonpojat tilaisuutta, milloin heidän kävisi kohottaa itseään ja kostaa sortajilleen. Siinä touhussaan he toivovat apua ritareilta. Etenkin on Götz rahvaan mielumies; kaikissa piireissä, talonpojan luona, munkki-seurueissa, yksinpä mustalais-joukkueissakin, jotka samoilla maleksivat maita mantuja, ylistetään hänen nimeänsä. Hän on turvaamassa sorrettua, missä hän suinkin voi, hänen avullaan tämä pääsee oikeutensa omistajaksi. Mutta ruhtinasten puolelta nähdään näissä ritareissa pelkkää rikosta. Nuo sekä hengelliset että maalliset valtakunnan suuret, niinikään valtakunnan-kaupungit ovat ritarien katkeroita vastustajoita, koska, kuten väittävät, nämä pilaavat julkisen rauhan ja turvallisuuden, ja heidän vallattomuuttansa vastaan alati kestettävien taistelujen takia laiminlyödään tärkeämpi tehtävä: valtakunnan suojeleminen ulkovihollisten, etupäässä Turkkilaisten uhkaavilta hyökkäyksiltä, — vaan totta puhuen, koska nämä rohkeat ritarit tekevät haittaa ruhtinasten vallanhimoisille hankkeille. Sentähden he ritareita sortaakseen muodostavat liittokuntia keskuudessaan ja itse joka tilaisuudessa rikkovat maanrauhan. Yhtenään he pyrkivät riitaan ritarien kanssa ärsyttääkseen heitä epäoikeihin tekoihin, joista sitten saisivat aiheen raivata heidät pois tieltä. He eivät siinä voi toivoa kannatusta keisarilta, sillä hän suosii noita uskollisia ritareita ja tietää että, jos valtakunta vaaraan joutuu, näiden väkevä käsi hyödyttää häntä paljon enemmän kuin kaikki nuo vastahakoiset ruhtinaat, jotka kyllä huutaa pauhaavat, että valtakunnan turvallisuus on vaarassa, vaikka ainoastaan heidän itsekkäät etunsa välistä ovat vaarassa. Keisarin lempi näitä ikäviä rauhanhäiritsijöitä kohtaan ei ruhtinasten silmissä ole muuta kuin sulaa heikkoutta, ja he tekevät voitavansa panetellakseen niitä hänelle rauhan ja järjestyksen vihollisiksi.
Näin on Göthen näytelmällä vankka historiallinen pohja, ja pääsankarin yleiset piirteetkin tarjosi hänelle historia valmiina. Mutta tosi-elämän noihin piirteisiin loi sittenkin Göthen oma runoilija-nero, se sai Götzistä jotakin ominaisella elollaan viehättävää. Tuo "elämäkerta" oli vain kuiva luuranko, jonka vasta Göthe veresti verellä ja lihalla, elävöitti sykkivällä sydämellä. Historia-aineksistaan on runoilija sepittänyt kuvan 16:n vuosisadan oloista värikkäämmän, eloisamman, ihanteellisesti todemman kuin minkä mikään historioitsija olisi osannut kyhätä. Runollisen kuvausvoiman uhkuvasta lähteestä ne sukeuvat ilmi kaikki nuo henkilöt, jotka niin luonnollisina tosi-ihmisinä elävät edessämme ja samalla siirtävät meidät ylemmän olemuksen piiriin. Niiden hajanaisia kasvonpiirteitä ja alku-aiheita oli hän nähnyt elämässä ympärillään, ennenkuin hän ryhtyi niistä taideteoksia sommittelemaan. Sieltä ne ovat alkuaan kotoisin kaikki: Elisabeth, tuo kelpo emäntä, vaimojen valio, samoin hellästi lempivä, itsensä uhraava Maria, tulinen kunnon Lerse, reipas, miellyttävä ratsuripoika Yrjö, keimaileva, juonikas Adelheid, heikko, horjuva Weislingen, hehkuvan himokas Frans y.m. Tuommoisia ihmisiä näkee yhäti ympärillään — mutta minkä rikkaan elämän on suuri runoilija osannut niistä luoda!
V. 1804 ryhtyi Göthe vielä 3:nnen kerran näytelmäänsä uudestaan muovailemaan, mutta tämä melodraamallinen muovailos ei voinut yleisön suosiosta syrjäyttää toista valmistelmaa v:lta 1773 eikä päässyt näyteltäväksi juuri muualla kuin Weimarin hoviteatterissa. Paraiten tunnetuksi on siten mainittu 2:nen valmistelma jäänyt, ja siitä on tämä suomennoskin tehty.