VIIDES NÄYTÖS.
ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
Thoas. Arkas.
ARKAS. Mun hämmentyen myöntää täytyy, tiedä en kunne suuntaan suuttumukseni. Vangitko pakomatkaa valmistavat salassa? Papitarko auttaa heitä? Tuo huhu kasvaa, karttuu: laiva, joka molemmat heidät tänne kantoi, piilee johonkin lahdenpoukamaan. Ja hulluus tuon miehen, uhri tää, min tekosyynä pyhänä olla piti viipymyksen, ne vihaa nostaa, varokeinon vaatii.
THOAS. Nopeesti tänne tulkoon papitar! Te sitten tarkkaan tutkikaatte ranta kärjestä vuorten pyhään lehtoon saakka; sen syvyyksiä säästäkää, ja heidät viisaasti väijyen te vangitkaa; miss' ovatkin he, heidät kiinni saakaa!
TOINEN KOHTAUS.
THOAS (yksin). Hirmuisna vaihtuu viha rinnassani: ensiksi häntä vastaan, jonka katsoin pyhäksi niin, ja sitten itseäni, min hyvyys, höllyys hänet vilppiin johti. Orjuuteen tottuu ihminen ja oppii helposti muita kuulemaan, kun hältä vain vapaus kaikki viedään. Joutunut isäini käteen raakaan jos hän oisi ja hänet säästänyt ois pyhä viha: iloinen ois hän ollut, oma vain jos elo säilyi, kiitollisna oisi osaansa taipunut ja veren vieraan uhrannut, nähnyt velvoituksen siinä, mik' oli pakko. Tuumaan julkeaan nyt hyvyyteni hänet houkuttelee. Itseeni liittää häntä toivoin turhaan; osaansa omaa vain hän valikoi. Hän mairitellen voitti sydämeni; nyt torjun sen: hän petoksella tiensä viekkaalla hakee, katsoo hyvyyteni vain omaisuudeks ylimuistoiseksi.
KOLMAS KOHTAUS.
Iphigeneia. Thoas.
IPHIGENEIA.
Mua kutsut, kuningas! Mi tuo sun tänne?
THOAS.
Sa uhrin lykkäät; sano, miksi?
IPHIGENEIA.
Olen
Arkaalle kaikki selvään selittänyt.
THOAS.
Sinulta kuulla halaisin sen vielä.
IPHIGENEIA.
Suo jumalatar sulle aatos-ajan.
THOAS.
Tää aika itsellesi tärkki lie.
IPHIGENEIA. Jos paatunut on julmaan päätökseen sun sydämes, niin ei sun tulla pitäis! Kuningas, joka ihmisyyttä loukkaa, saa kyllin orjia työn huonon tekoon ja kiroon puolehen vuoks armon, palkan. Mut tahra hänt' ei tapaa itseään. Pilvessä raskaassa hän turmaa tuumii, ja hänen airuensa kylvävät pään päälle kurjain salamoita kuolon; hän taivas-tietään tyynnä käy kuin valta ikuinen, yltämätön, myrskyssä.
THOAS.
Pyhiltä huulilta soi laulu hurja.
IPHIGENEIA. Papitar ei, vaan Agamemnonin nyt tytär haastaa. Kunnioitit sanaa sa oudon; käskeä nyt ruhtinaan tytärtä tahdot? Ei! Ma tottelemaan jo nuorna opin, ensin vanhemmilta ja sitten Artemiilta. Kuuliaisna on vapain sieluni; mut taipumaan sanahan miehen kovaan, käskyyn raakaan, en siellä oppinut ma enkä täällä.
THOAS.
Sua laki vanha käskee, minä en.
IPHIGENEIA. Ahnaasti lakiin tartumme, jos aseen me siitä saamme intohimollemme. Lain toisen tunnen, vanhemman, tuon käskyn, jokainen vieras jolle pyhä on; se nyt mun vaatii sua vastustamaan.
THOAS. Lähellä sydäntäs nuo vangit näyttää olevan: unhottaa sun mieles myrsky ja sääli viisauden ensi käskyn, ett' ärsyttää ei pidä mahtavaa.
IPHIGENEIA. Puhunko, vaikenenko, aina tietää voit mitä mielessäni on ja pysyy. Sydäntä suljettua sääliin eikö saa muisto samallaisen kohtalon? Enempi eikö mieltä mun! Ma heissä nään itseni. Eess' alttarin ma itse vavissut olen, kuolo varhainen jo juhlallisna kaarsi polvistujan: jo välkkyi veitsi, poven puhkaista elävän tahtoi, silmä sammui, sydän kauhusta kiertyi — pelastuin. Min meille soi jumalat, sen suomaan velkapäät me emmekö lie kurjille? Sen tiedät, mun tunnet, pakottaa mua tahdot sentään!
THOAS.
Työs pyhä vaatii sen, ei valtias.
IPHIGENEIA. Somistamasta väkivaltaa lakkaa, mi naisen heikkoudesta iloitsee. Kuin mies ma olen vapaa synnyltäni. Jos poika Agamemnonin ois tässä ja hältä vaatisit sa kohtuutonta, ois hällä myöskin käsivarsi, miekka, povensa oikeutta puoltaa. Sanat aseeni mun on vain, ja miehen jalon sanoja naisen kuulla sopii.
THOAS. Kuulen enemmän niitä kuin sun veljes miekkaa.
IPHIGENEIA. Aseiden arpa vaihtuu sinne tänne; vähäksy vihollist' ei viisas mies. Avuttomaksi vastaan voimaa kovaa ei heikkoakaan luonto heittänyt: loi vilpin halun, keksi keinot hälle, hän väistyy, myöhästyttää, kiertää. Niin, on oikein, että vilppi voittaa voiman.
THOAS.
Mies viisas varailee ja torjuu vilpin.
IPHIGENEIA.
Ja sitä käytä sielu puhdas ei.
THOAS.
Sa malta, lausut oman tuomiosi!
IPHIGENEIA. Näkisit, kuinka taistelee tää sydän ens rynnäkköä pahan kohtalon, sen kouraa uljahasti torjuakseen. Siis suojatonna seison vastaan sua? Rukouksen kauniin, lehvän lempeän, naiskädessä mi väkevämp' on miekkaa, aseita miesten, hylkäät siis. Nyt millä siis puollan sisintäni? Ihmettäkö anelen Artemiilta? Voimaa eikö siis mitään syvyyksissä sydämeni?
THOAS. Vieraiden kohtalo sua surettavan liiaksi näyttää. Virka, keitä ovat ne, joiden vuoksi sielus rauha järkkyy?
IPHIGENEIA.
He ovat — luulen — Hellaan maasta ovat.
THOAS. Maamiehiäs? He varmaan herättivät palauksen kauniin kuvan sielussasi?
IPHIGENEIA (hetken vaitiolon jälkeen). Miehellä yksin tekoon suunnattomaan siis onko oikeus? Hän vainko painaa povelle valtavalle mahdottoman? Mikä on suurta? Mikä kertojalta alati toistavalta sielun huimaa? Työ eikö rohkein, minkä menestys ol' epävarmin? Leiriin vihollisen ken yöllä yksin hiipii, arvaamatta laill' liekin syöksyy, surmaa nukkuvat ja valvahtavat, vihdoin saaliin kanssa, vihollis-orhein, alta koston karkaa, hänt' yksin kiitetäänkö? Häntä yksin, mi tietä varmaa ylenkatsoo, käy uljaana kautta vuorten, metsäin, tahtoo vapauttaa seudun ryöväreistä? Meille siis eikö mitään jäänyt? Pakko onko nais-oikeutensa vieno jättää, olla kuin amazoni, raaka vasten raakaa, teilt' ottaa miekan oikeus ja kostaa verellä sorto? Nousee, laskee mulla nyt rinnassani tuuma rohkea. Jos pettää se, en soimausta suurta, en turmaa raskasta ma vältä. Sentään sen lasken polvillenne! Totuus jos teill' ohje mielen on, kuin kiitetään, se näyttäkää, mun kauttain kirkastakaa totuuden voitto! — Kuningas, oi kuule: taottu salainen on petos, turhaan sa kysyt vankeja, he poissa ovat, hakevat kumppaneitaan, joiden laiva rannassa vartoo. Heistä vanhempi, jonk' äsken täällä tauti kohtas ynnä taas jätti — on Orestes, veljeni, ja toinen hänen nuoruus-ystävänsä ja uskottunsa, Pylades. Apollo Delphoista heidät käskyin jumalaisin lähetti tänne kuvaa Artemiin pois ryöstämään ja hälle siskon tuomaan. Hän siitä kostotarten vainoomalle ja äidin vereen vikapäälle lupaa vapauden jälleen. Meidät, viime vesat suvusta Tantaloksen, kumpaisenkin käteesi nyt ma lasken: surmaa meidät — jos tohdit, tahdot.
THOAS. Uskot, että kuulee totuuden ääntä sekä ihmisyyden barbaari, raaka Skyythi, kun ei Atreus, helleeni, kuullut sitä?
IPHIGENEIA. Jokainen, jokaisen taivaan alla syntynyt, min rinnassa on elon lähde kirkas, sen kuulee varmaan. — Mitä mietit mulle, kuningas, mykkä sielun kuiluun saakka? Turmaako? Niinpä tapa ensin minut! Näät nyt ma tunnen, kun ei pelastusta meill' ole enää, hirmuvaaran, johon nuo rakkaat hätiköiden syössyt lien ma ehdoin tahdoin. Voi, ma nähdä heidät saan sidottuina! Millä katsehilla hyvästit sanoa voin veljelleni, ma jonka murhaan? Koskaan voi en enää armaihin silmihinsä katsoa!
THOAS. Näin petturit nuo kauan-kaivanneelle, helposti heitä uskovalle, hunnun kudotun taitavasti heittäneet pään yli ovat!
IPHIGENEIA. Ei! Ei, kuningas! Mua pettää voitais; mutta nämä ovat vakaat ja uskolliset. Muuksi heidät jos huomaat, surmaa heidät, hylkää minut, karkoita, rangaisten mun hulluuttani, rannalle synkän vuorisaaren minut! Mut jos tää mies on rakas veljeni, tuo kauan-ikävöity, päästä meidät, kuin siskon ollos veljen ystävä! Isäni kaatui kautta vaimon oman, tää kautta poikansa. Nyt toivo ainoo hän Atreun heimon on. Sa mennä salli mun mielin puhtain ynnä käsin puhtain syyt sovittamaan sukukunnan kurjan. Sanasi pidä! — Päästäväs mun vannoit, jos koskaan mahdollinen mulle paluu luo omaisteni ois; ja nyt se on. Kuningas ei, kuin halpojen on tapa, nolona myönny, että pääsis eroon vain anojasta, lupaa ei, min luottaa hän mahdottomaks. Silloin vasta tuntee arvonsa koko korkeuden, kun antaa hän anovalle onnen voi.
THOAS. Kuin tuli taistossa vettä torjuu, vihollistaan kihisten tahtoo kukistaa, niin torjuu mun rinnassani synkkä suuttumus sun sanojas.
IPHIGENEIA. Oi, salli armon kuin hiljaisen uhriliekin pyhän valon nyt nousta riemun seppelöimänä ja kiitoksen ja hymnilaulun hyvän!
THOAS.
Kuink' usein hellytti mun ääni tuo!
IPHIGENEIA.
Oi, kätes mulle rauhan merkiks anna!
THOAS.
Ajassa lyhyessä paljon vaadit.
IPHIGENEIA.
Ei tarvis miettiä, kun tekee hyvää.
THOAS.
Paljonkin! Näät myös hyvää seuraa paha.
IPHIGENEIA.
Pahaksi hyvän kääntää epäily.
Äl' enää arvele; min tunnet, myönnä!
NELJÄS KOHTAUS.
Orestes, asestettuna. Edelliset.
ORESTES (näyttämön taakse puhuen).
Voimanne tehkää kaksinkertaisiksi!
Vain hetki vielä! Heidät torjukaa!
Tie mun ja siskon laivaan suojatkaatte
viholliselta!
(Iphigeneialle, huomaamatta kuningasta.)
Tule! Joutuin! Vähän
on aikaa pakoon. Oomme ilmi tulleet.
(Huomaa kuninkaan.)
THOAS (tarttuen miekkaansa). Mun läsnäollen kukaan kostamatta ei miekkaa paljasta.
IPHIGENEIA. Ei murhan kautta saa saastua tää templi Artemiin. Lepohon joukot käskekää ja kuulkaa sisarta, papitarta!
ORESTES. Lausu, ken meit' uhkaa?
IPHIGENEIA. Kuningasta kunnioittaa hänessä voit ja toista isääni. Anteeksi, veli; mut on lapsellinen tää sydän pannut koko kohtalomme käteensä hänen. Tunnustin ma tuuman, pelastin petoksesta sieluni.
ORESTES.
Hän suoko meille paluun rauhallisen?
IPHIGENEIA.
Mun vastata ei miekkas välke salli.
ORESTES (pistäen miekkansa huotraan).
Siis haasta! Huomaat, kuulen sanojasi.
VIIDES KOHTAUS.
Edelliset. Pylades. Pian hänen jälestään Arkas.
Molemmat paljastetuin miekoin.
PYLADES. Ei viivytystä! Viime voimin sotii jo meikäläiset; vitkaan tungetaan päin merta heidät. Minkä löydän täältä ma ruhtinasten neuvottelun! Tämä pää kuninkaan on kunnioitettu!
ARKAS. Kuningas, tyynnä, niinkuin sulle sopii, päin seisot vainolaista. Rangaistu on pian uhkarohkeus; jo väistyy, jo sortuu joukkonsa, on laiva meidän. Vain sana lausu, ja se liekeiss' on.
THOAS. Käy, käske aselepo! Ykskään älköön ajalla haastelumme miekka nousko.
(Arkas pois.)
ORESTES. Sen hyväksyn. Käy, kallis veikko, jätteet väkeni kerää! Hiljaa vartokaa, min lopun töillemme suo vallat taivaan.
(Pylades pois.)
KUUDES KOHTAUS.
Iphigeneia. Thoas. Orestes.
IPHIGENEIA. Suruni poistakaa, te ennen kuin puhua alatte. Ma pelkään riitaa, jos kohtuuden et ääntä vienoa, kuningas, kuule, etkä pikaisuutta nuoruutes suistaa tahdo, veljeni.
THOAS. Vihaani hillitsen, kuin vanhemmalle sopiikin. Vastaa! Millä todistat olevas poika Agamemnonin ja veli immen tään?
ORESTES. On tässä miekka, hän jolla Troijan uljaat urhot löi. Tään otin hänen murhaajaltaan, anoin valloilta taivaan, että suotais mulle kuninkaan suuren miehuus, onni, käsi, mut kuolo kauniimpi kuin hänen. Paras valitse sotajoukkos parhaimmista mun kanssain kaksintaisteluun. Niin kauas kuin sankar-rintoja maa kasvattaa, evätty sit' ei vielä vierahalta.
THOAS. Ei tapa vanha koskaan myöntänyt oudolle täällä sitä.
ORESTES. Alkakoon sinusta siis ja minusta uus tapa! Työn jalon, jäljitellen valtiaita, on laiksi pyhittävä kansa kaikki. Sotia, ei vain eestä vapautemme, vaan eestä vieraiden mun, vieraan, salli! Jos kaadun, lausun oman tuomioni ja heidän; mut jos mua onni suosii ja voiton suo, niin koskaan rannallesi mies älköön nousko, jot' ei ystävyyden ja avun nopsa katse kohtais; kukin näin maalleen menköön lohdutettuna.
THOAS. Et arvottomalta, mies nuori, näytä vesaksi kantataattos kuuluisan. Mun saatossain on luku suuri miesten jalojen, uljasten; mut itse seista voin vielä vastaan vainolaista, olen aseiden arpaan valmis kanssasi.
IPHIGENEIA. Ei! Ei! Tää veren todistus ei tarpeen, oi kuningas! Miks käsi miekan kahvaan? Mua muistakaa, mun myöskin kohtaloa. Pikainen taisto miehen ikuistaa: ylistää laulu varhain-vaipunutta. Mut kyyneleitä lakkaamattomia tuon jälkeen-jääneen, orvon vaimon laske ei jälkimaailma; ei kerro runo päivistä, öistä puhki-itketyistä, joiss' sielu hiljainen huus hukkaan miestä äkisti eronnutta, huutoansa jo itse kammoksui ja kaihoon riutui. Mua myös on samoin murhe varoittanut, ett' tempais varmasta ei turvastani mua petos ryövärin, ja orjuuteen mua saattais. Usein udellut oon siltä, jokaisen seikan tiedustellut, merkit myös vaatinut: nyt sydän tää on varma. Näät hänen kädessänsä oikeassa kuin kolme tähteä, ne näyttäytyivät jo hänen synnyinpäivänään, ne pappi selitti enteeksi työn raskaan, jonka tekevä oli koura tuo. Mun vielä vakuuttaa naarmu, joka silmäkulman häneltä halkaisee: Elektra lasna pudotti hänet, varomattoman tapansa mukaan, sylistään. Löi päänsä hän kolmijalkaan. — Hän se on! — Mun sulle pitääkö isän yhden-näköisyys ja sydämeni sisin riemu vielä takeeksi ilmi tuoda varman uskon?
THOAS. Jokainen joskin poistuis epäilyni, vihani joskin hillitä ma voisin, aseiden sentään pakko ratkaista on välillämme; rauhaa en ma näe. He tulleet ovat, tunnustat sen itse, pois viemään pyhää kuvaa Artemiin. Sen tyynnä sallivan mun uskotteko? Helleeni usein kääntää silmän ahnaan päin kauko-aarteita barbaarein, taljaan kultaiseen, orhiin, impiin ihaniin; mut ain ei väkivalta, viekkaus vienyt kotiinsa häntä aartein autuain.
ORESTES. Kuvasta, kuningas, ei meille kiistaa! Nyt erheen huomaamme, min päämme yli jumala niinkuin hunnun heitti, tietä kun tänne käymään käski. Neuvoa ja vapautusta hältä vainosta rukoilin kostotarten. Näin hän puhui: "Jos siskon, joka Tauriin rannalla templissä vasten tahtoansa elää, tuot maahan Hellaan, kirpoaa sun kiros." Apollon sisarta me aattelimme, sua tarkoitti hän! Siteet ankarat nyt auki ovat; suotu jälleen olet omilles, pyhä, oi! Kun koskit minuun, paranin; tarttui tauti sylissäsi minuhun viime kerran kynsin kaikin ja kamalasti rintaa raateli; pakeni sitten pois kuin käärme luolaan. Sun kauttasi taas uunna nautin laajaa valoa päivän. Ihanaisna, suurna jumalten neuvo mulle julistuu. Kuin kuvan pyhän, johon kiintyy, kautta salaisen jumal-sanan, kohtalo kaupungin järkkymätön, tempasivat he sinut pois, sa heimon suojahenki; pyhässä säilyit hiljaisuudessasi sukusi, veljes siunaukseksi. Kun kaikki pelastus maan laajan päällä menneeltä näytti, kaikki annat meille sa jälleen. Kuningas, suo sielus rauhaan taas kääntyä! Sa ällös täyttymästä isäini huoneen estä vihkipäivää, mi vie mun ääreen lieden puhdistetun ja kruunun vanhan mulle päähän painaa! Se korvaa siunaus, min toi hän sulle, lähempi myönnä mulle oikeuteni! Viekkaus ja väkivalta, miesten maine, häpeevät eessä tämän ylvään sielun totuuden; usko puhdas, lapsellinen jalohon mieheen palkitaan.
IPHIGENEIA. Sa muista sanaasi, salli puheen suoran suusta urohon uskollisen mielees käydä! Sa meitä katso! Tilaisuutta sulla suurtyöhön sellaiseen ei usein. Kieltää et sitä voi; siis pian myönny.
THOAS.
Menkää!
IPHIGENEIA. Ei niin, oi kuningas! En riidassa, en ilman siunausta luotas lähde. Meit' älä karkoita! Ain yhdistäköön sun meihin kesti-ystävyys: näin emme erossa iki ole. Kallis, rakas kuin oli taatto mulle, olet sinä ja tämä tunto jää mun sieluuni. Jos halvin kansastasi joskus saattaa korvaani äänen, jota kuulemaan tääll' olen tottunut, ja köyhimmällä jos huomaan maasi vaateparren: hänet ma otan vastaan niinkuin jumalan, ma itse tahdon hälle tehdä vuoteen, rahille viedä hänet lieden luokse, kysellä sua vaan ja kohtaloas. Jumalat suokoot palkan ansaitun sinulle töittesi ja lempeytesi! Hyvästi jää! Oi, meihin käänny, vieno jäähyväis-sana vastalahjaks anna! Vienommin silloin tuulin purje paisuu, helpommin kyynel silmää lohduttaa eroovan. Hyvästi! ja kätes anna pantiksi mulle vanhan ystävyyden.
THOAS.
Hyvästi!
End of Project Gutenberg's Iphigeneia Tauriissa, by Johann Wolfgang von Goethe