II. ANTIIKIN-TAPAISIA.
Vanhain väljät vaattehet,
Meitäi koristaako net?
Peltomiehelle.
Matalalta, sa, vaan vako kultasiemenes peittää,
Syvemmältäpä tok kerran sun lepäävät luus'.
Kynnä ja kylvä sa! Täss' ityypi elävä taimi,
Toivopa luovu ei vielä haudallakaan.
Anaakreonin hauta.
Ruusu miss' kukkii täss', miss' köynnös laakerii kiertää,
Kyyhkynen kyhertää miss', sirkkanen miss' iloitsee,
Mikä hauta on tää, jota elolla jumalat kaikki
Kauniisti koristi? Sep' lepo Anaakreonin.
Kevähät, kesät ja syyt sai nauttia runoilja armas;
Talvelta vihdoin hänt' suojeli kukkula tää.
Veljekset.
Unen ja uinuksen, jumaloitten palveljaa kaksi,
Toimi Promeetteo tänn' turvaksi ihmisilleen,
Vaan, jumalille vaikk' helpot, tok' meille työlähät kestää,
Uinus meill' muuttiihe uniks', unipa kuolemaksi.
Ajanmitta.
Eeros, mitä on tää! Tiimalasia kumpikin kätes
Pitelee! Aikaa sa vain kaksinko mittaelet?
Hitaasti laskeuu täst' aika armaille erotetuille,
Yhdistetyillepä taas vilkkaasti tyhjentyy tää'!
Varoitus.
Aamoria älä herätä sa! Vielä nukkuu tuo armas;
Toimita askareitas, mitkä sull' päiväsi tuo!
Niin ajast' ottaa viisaasti vaarin toimikas äiti,
Pikkuns' kun nukkunut on, pianpa herääpi jo.
Sulot tuskat.
Tuskat, pois minusta! — Vaan, oi, kuolevaisesta koskaan
Luovu ei tuskat, ei ain' kunnes hengissä hän.
No, koska täytyy siis, niin tulkaat te lempyen tuskat,
Siskoset ajakaat pois, syömeni pidelkäät ain'!
Yksinäisyys.
Luonnottaret, te armahat, jotk' puissa, vuorissa piilee,
Kullekin suokaatte, salaa mi haluvi hän!
Turvaa murheelliselle ja oppia epäilevälle.
Lempivällepä, ett' onnensa kohdata saa.
Sillä teill' jumalat soi, mi kielsivät inihminoilta:
Jokaist' ett' lohduttaa, teihin jok' luottavi vaan.
Kauas.
Kuninkaillepa, näät, ennen muita, niin väitetään, luonto
Pidempäin soi käsien kauas yltäävä voim'.
Vaan myös halvalle mull' tään ruhtinais-mahdin hän antoi
Sillä vaikk' kaukana sult', Liida, ma pitelen sua.
Valittu vuori.
Tyvennyydessä täss' armaansa muisteli armas,
Virkkoi: Todistajaks' rupee mulle sa kiv'!
Vaan älä ylpisty, sull' toveria on monta:
Joka paadelle, näät, kedon, mi ruokkivi mua,
Joka puullekin myös tään metsän, jossa ma liikun,
Huudan ma iloisena: Onneni muistona oo!
Ääntäpä suon vaan sulle, — kuin joukosta runotar juuri
Yhdenhän valitsee vaan, suudellen huuliansa.
Maalainen onni.
Lehdon haltiat tään sekä joettaret, te, olkaat,
Muistaen entisiänn', meillekin lempeät nyt.
Vihkien viettivät nuo salaa maalaisia juhlii;
Jälkiään seuraten me onnelaan hiivimme myös.
Aamor seuraapi meit'; hän saa tuo taivainen poika,
Läheisii rakkahiksi, kaukaisii läheisiksi.
Filomela.
Sinua, laulatar sa, totta ruokkien kasvatti Aamor:
Nuolellaan jumala kai tarjoi sull' syötäväsi.
Niinpä vilpittömin, vaan myrkistynein kas kurkkuin
Satakielinen nyt murtaapi sydämiä.
Pyhitty paikka.
Riveihin luonnottareni koska pyhinä kuutamoöinä
Olympost' ihattaret salaisesti liittäytyypi,
Kuuntelee runoilja heit'; hän kuulee kaunihit laulut,
Näkee äänettömäin karkeloin salamieliset liikkeet.
Mitä vaan taivaassa on ihanaa, mitä maa onnellista
Synnytti milloin vaan, nyt näyttäikse uneksialle.
Runottarille hän kertoo kaikk', — ett' ei jumalat suuttuis,
Sievästi juttelemaan salanäköjään ne hänet neuvoo.
Puisto.
Puisto mi viehättävä tässä tyhjästä aavikost' nousee,
Väikkyy ja vihantelee eessäni loistavana!
Luojaa kyllä te jälittelette, te, jumalat maitten:
Kukkulat, lammikot, puut, lintuset, kalat ja muut.
Vaan, että luomanne tok ei täysin Eeteniks muuttuis.
Puuttuu hän onnellista, sapatinsa lepoa.
Opettajat.
Tynnyrineen Diogeno kun päivänpaisteessa loikoo,
Riemuiten Kalano kun liekkihin heittäytyy.
Pojalle reippaalle Filippon oppi mi oiva,
Valtava jospa ei ois sillekin liiaksi suur.
Houkutus.
Hedelmän turmaisen kerran tarjoi miehelleen Eeva,
Mielettömäst' puremast' heimons', oi, poteepi viel'!
Pyhää ruumista, mi sielut parantaapi ja syöttää,
Nautit hurskaasti nyt, Lyydia, katuva laps!
Joutuin lähetän siis sulle maallisen hedelmän maireen,
Taivonen sua ett'ei veisi armahaltas.
Epätasainen avioliitto.
Myös pari taivainen tää epätasalleen vähittäin joutui:
Psykke, näät, iästyi ain', Aamor on vieläkiu laps.
Pyhä perhe.
Oi tuota suloista lasta, oi äitiä autuaavaista!
Kun laps äitiä vaan, äiti vaan last' ihailee!
Mitä nautetta tois kuva herttainen ei tämä mulle,
Syytön kuin Jooseppi jos, kurja, en seisoisi täss',
Puolustus.
Naista sa syyttelet, ett' hän väikkyy toiselta toiseen!
Vaiti sa: luotettavaa miestä vaan hakeepi hän.
Seppeleet.
Klopstock Pindosta pois meit' pyytääpi: laakerii, näetsen,
Kärkkimän meidän ei pi'ä, vaan tyytymän kotiseen tammeen;
Itsepä, kas, ylieepillisen ristiretkensä viepi
Golgatan huipulle hän, outojumalia kumarrellen!
Tok', mille kukkulall' ain' hän kootkoon enkeliänsä,
Haudalla hyvän jos min jälkeisiä itkemään saakoon:
Sankari missä vaan kuol' tai pyhä, miss' runoilja lauloi,
Esimerkkinä meill' elämäss' sekä kuolemass' ollen
Ylevän ihmisarvon ja miehuuden, siinä syystä
Hartaasti polvistuu kaikki kansat, kunnioittaakseen
Okait' kuin laakereit'kin, mi vaan häntä, koristi, kiusas.
Kiinalainen Roomassa.
Kiinalaisen ma Roomassa näin: rakennuksia kaikki,
Muinaisajan ja tään, moitteli raskaiksi hän.
Raukkoja noita! hän huus', tokko käsittäneekö he koskaan,
Puiset ett' pylväset vaan kattoja kannella voi,
Kullatettuja ett' vaan koristuksia pahvine, päineen
Sivistyneempien voi hienompi silm' ihailla!
Tuopa, ma arvelin, on kuva tarkka hourujen noitten,
Leijuvaa jotk' kutomaans' vaippahan vertailevat
Ikuiseen vakavan luonnon ja todellist' tervettä väittää
Sairaaksi, että vaan he luultaisiin tervehiksi.
Runottaren peili.
Aikoen itseänsä koristella, vierivän virran
Rantoja runotar käy, ain' etsien tyynintä paikkaa;
Mutt' yhä lainehtien, joka kohdassa läikkyvä pintans
Jumalatarta vaan rumentaa ain'; pois kääntyy hän ä'issään;
Jokipa jäljessään heti pilkaten huutaa: "Sa kurja,
Totuutt' et malttane nähdä, jonk' tarjoo peilini sulle!"
Vaan sillä välillä jo tämä kaukana lahdella järven
Ihailee kauneuttans, sovitellen seppelettänsä.
Foibo ja Hermes.
Vakaa valtias Deelon ja Majan poika, tuo sulja,
Kilvan kiistelivät, kummalle kilvatko sais.
Kantelett' vaatiipi Hermes, sit' vaatii myöskin Apollo,
Turhaanpa toivolla tok täyttävät syömensä he;
Sillä jo kiistan, näät, ratkaisemaan rientääpi. Aares:
Soittimen kultaisen miekallaan pirstoiksi lyö.
Hermes häijy jo hekottamaan ilkeästi; vaan Foiboo
Ynnä runottaria suruhun saattavi työns.
Uusi Aamor.
Aamor, ei laps, vaan tuo nuorukainen, jok' vietteli Psykkee,
Olymposs' pöyhisteli, voittoihin tottuneena;
Äkkiä jumalatarta hän huomasi kaikista kauniint',
Veenus Uraaniaa, ja sulostui heti häneen.
Oh, pyhä itse tää ei kestänyt kosintaa moista!
Turma jop' painoi hänt' lujasti sylihinsä.
Siitäpä uusi nyt armainen syntyypi Aamor,
Mieleltään isähän, vaan äitihin tavoiltansa.
Aina hänt' tapaava oot seuruess' suloin runottareitten,
Nuolens'pa sytyttää rakkautt' taitehesen.
Alppi Sweitsissä.
Eilen vielä sun pääs oli tumma kuin kutriset armaan'.
Kuva jon suloinen tuolt' kaukaa mull' hymyilee;
Hopeankarvaisina vaan tänään sun kukkulas loistaa
Lumest', jon sumuisen yön myrskyt sun kiireelles loi.
Nuoruus, vanhuus ne naapurii kaks, niitä elämä liittää,
Iltahan aamua kuin liittävi kirjava un'.