HARAKANVARPAAT.
Suomen kansa on erinomaisen taipuvainen vertauksiin. Monta kertaa päivässä kuulee monta asiaa ja esinettä mainittavan vertauksellisesti. Esim. varhain noususta sanotaan: "niin on virkku kuin kukko". Ahkerasta ihmisestä sanotaan: "se on ahkera kuin muurahainen", jota vastoin laiska verrataan aasiin. "Niin on laiska kuin aasi". Molempien toimista virketään: "viidesti vireä käypi, kerralla laiska katkeaa". Äiti sanoo tyttärestään, joka on jäämäisillään vanhaksi piiaksi: "Ei tule turnuturkki, eikä tahdo taulahattu", ilmoittaen sillä, ett'ei tytär kelpaa kenellekään. Sanotaanhan miestä, jolla on musta parta, "pikiparraksi". Epäluotettavasta takausmiehestä sanotaan: "Tuppurainen, tappurainen on takausmies."
Vertauksellinen oli Ilmarisen takoma Sampo, joka kuvaili elinkeinojen edistymistä. Samaten oli laita Pohjolan häihin tapettavan häränkin, jonka sanottiin olleen niin ison, että "Hämehessä häntä häilyi, pää keikkui Keminjoella". Kuinka suuri vötökkä se lienee sitte ollutkaan, mutta niin iso se ainakaan ei ollut, ymmärtää kyllä jokainen minun sanomattanikin. Mutta heittäkäämme nämä vertaukset ja puhukaan yksinomaan "harakanvarpaista".
Jokainen opettaja ja oppilainen kyllä tietää, mitä harakanvarpailla tarkoitetaan. Niillä nimittäin ei tarkoiteta niitä varpaita, jotka harakkalinnun jaloissa ovat, vaan huonoa kirjoitusta, jommoista kaikki vasta-alkavat kirjoittavat, vieläpä moni, joka ei ole juurtajaksain oppinut kirjoittamaan oikeaa kaunokirjoitusta, hökertää koko ikänsä "harakanvarpaita". Myös usea niistäkin, jotka ovat saaneet perusteellisen opin kirjoituksessa, virkaan päästyään kirjoittaa rosuuttavat niin huonoa rökellöstä, että harvat sen perille pääsevät, kun ei tahdo siitä selvää saada. Varsinkin latojat kirjapainossa ovat ihmeessä epäselvää ja huonoa käsialaa lukiessaan. Syystä kerran eräs maaherra, joka pyhäkoulussa katseli, kuinka pojat harjoittelivat kirjoitusta hietapenkkiin, sanoikin:
"Jaa'ah, tuolla tavallahan sitä oppii kauneita ja selkeitä puustavia kirjoittamaan. Moni virkamies saisi tulla tänne uudestaan kirjoituksen oppiin, niin ei sitte kirjoittaisi sellaisia 'harakanvarpaita', joita ei kukaan kuolevainen ihminen osaa lukea, nimistä ei ainakaan mitään tolkkua saa, ne täytyy panna arvelemalla."
Maaherra itse nim. kirjoitti selvää käsialaa, ja siksi hän antoikin sille niin erinomaisen arvon. Hän ei ollut niitä miehiä, jotka ylpeilevät huonolla kirjoituksellaan, niinkuin moni, etenkin vanha ja korkea-arvoinen virkamies, joka pitää kunnianansa kirjoittaa niin epäselvästi, että siitä on vaikea, joskus mahdotonkin selvää saada. Ja tätä pitää moni typerä korkean opin merkkinä, aivan kuin esivanhempamme, jotka katoolinopin ja latinankielen kirkossa lakattua, kuulivat äitinsä kielellä jumalanpalvelusta toimitettavan, sanoivat:
"Ei se ole mitään pyhää ja Jumalalle otollista palvellusta, jota jokainen ymmärtää ja voipi jäljitellä, vaikka reessä istuissansa, jota vastaan entinen toimi oli niin pyhää, ettei sitä ymmärtänyt joka pappikaan, saatikka sitte maallikot ja kollot."
Puhuessani harakanvarpaista, muistui mieleeni erään vanhan siltavoudin kertomus. Hän nim. jutteli tässä tuonoin minulle mitä hänen harakanvarpaansa on hänen kohtaloissaan vaikuttanut. Se kun huvitti minua, niin luulen, että se suittaa huvittaa muitakin, ja siksi kerron sen tässä.
Jo piennä poikana, kun siltavouti Matti Lempiäinen ensi kerran kylänluvuissa näki kirkkoherran kirjoittavan, jylkähti hänen mieleensä ruveta kirjoitusmieheksi. Kotiin tultuaan otti hän, kynän puutteessa, hiilen liedoksesta ja alkoi vedellä "viippovaapposia" pitkin tuvan seiniä. Saatuaan kyllin kirjoitetuksi, huusi hän:
"Katsos isä, kuinka minä kirjoitin, se on niin hyvää kuin kirkkoherrankin kirjoitus."
"Ei, lapseni, tuo mitään kirjoitusta ole, onhan vaan 'harakanvarpaita'", vastasi isä. "Muuten on sopimatonta tahrata seiniä. Mutta jos sinulla on halu oppia kirjoittamaan, niin pyydän minä kirkkoherran tekemään sinulle kirjoitusaapisen ja hankin lyijykynän, jotta sinä voit opetella oikealla tavalla kirjoittamaan."
"Tee se, hyvä isä, kyllä minä mielelläni tahdon oppia kirjoittamaan ja tulla papiksi", virkkoi Matti ilomielin.
"Eihän oppi ojaan kaada muitakaan", sano äiti. "Voithan opetella sentäänkin kirjoittamaan, vaikka talonpoikanakin olet. Ei meillä ole varaa sinua koulua käyttää."
Suuri oli Matin ilo, kun isänsä seuraavana sunnuntaina toi kirjoitusaapisen. Jokaisen kirjaimen kohdalle oli merkitty mistä se oli aloitettava, joko alhaalta tahi ylhäältä.
"Mutta milläs minä kirjoitan, kun ei ole pännää?" kysyi Matti, katsellessaan kirjaimia.
Vastineeksi veti isä taskustaan punasen lyijykynän ja ojensi sen Matille. Sitte meni hän huoneeseen, otti kirstusta suuren tukun vanhoja kihlakunnan oikeuden pöytäkirjoja, joista repi irti tyhjät lehdet ja toi ne Matille.
Nyt oli Matti miestä mielestään, kun hän istausi pienen pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa vääntää Aata. Hän olisi mielellään kirjoittanut entistä kiukerkoukeriaan, mutta se ei nyt käynyt laatuun, kun piti muka oppia kirjoittamaan niinkuin herratkin. Ehkä hän kuinka koetti, ei A ottanut luonnistuakseen, aina se vaan tahtoi tulla hiilikoukun näköinen.
Monta päivää ei ennättänyt kulua, ennenkun Matti oli kirjoittaa rötvännyt ne paperit täyteen, mitkä isänsä oli hänelle antanut. Väliin tuskaantui hän toimeensa niin, että heitti kirjoitusneuvot kaappiin, kun ei hänen kirjoituksensa tullut yhtäläistä kuin kirkkoherran. Pian hän taas otti ne takaisin esille ja jatkoi työtänsä entistä uutterammin.
Seuraavana sunnuntaina meni Matti isänsä kanssa kirkkoherralta pyytämään jonkunlaista taulun palaista, mihin saisi opetteleida kirjoittamaan. Kirkkoherra antoi taulun puoliskon ja pyysi Mattia kirjoittamaan siihen, saadakseen muka nähdä, kummoisia "harakanvarpaita" Matti teki.
Kernaasti näytti Matti taitoansa. Katsellessaan Matin kirjoitusta, sanoi kirkkoherra:
"Voithan sinä vielä aikaa voittaen oppia kirjoittamaan, mutta ei tämä vielä mitään kirjoitusta ole, onhan vaan 'harakanvarpaita'."
Matti punastui kovin, kun kirkkoherra, samoin kuin muutkin, sanoi hänen kirjoitustaan harakanvarpaiksi. Ei hän kuitenkaan uskaltanut sanoa mitään, mutta kovasti häntä harmitti.
Koko talven harjoitteli Matti ahkeraan kirjoitusta. Kesällä paimeneen lähtiessänsä pisti hän taulunsa muun eväänsä kanssa "kaakkusäkkiin", ja harjoitteli metsässä mielityötänsä, milloin vaan aikansa myöten antoi.
Noin neljä virstaa Matin kotoa oli varakas Jokelan talo, jonka isäntänä oli herrastuomari Juho Jokinen. Kuunjoen niityllä yhtyivät Matin isän ja Jokelan karjamaat yhteen. Jokaisena keskiviikkona ja lauantaina kohtasivat Matti ja Jokelan herrastuomarin poika Jaakko toisensa Kuunjoen niityllä. Siellä sitte yhdessä kirjoitettiin ja piirustettiin eläinten, puiden ja kukkain kuvioita. Joskus oli Jaakon nuorempi sisar Liisakin siellä, vaikk'ei hän vielä ollut varsinainen paimen, kävihän vaan suotta aikojaan veljensä rattona jolloinkulloin paimenessa. Liisakin tahtoi opetella kirjoittamaan ja Matti, ollen mestari mielestään, opettikin halukkaasti sekä Jaakkoa että Liisaa. Näin oppi Liisakin tuon salatun kirjoitustaidon.
Jo seuraavana talvena oli pieni Liisa oppinut sen verran, että hän voi kirjoittaa "koulumestarilleen" Matille:
"Kirjoituskonsti on suuri, tätä tahdon oppia juuri. Haluni minut tähän toi ja pännää käyttelemään soi. Oi jospa minä oppisin ja taitavaksi tulisin."
Matti oli sangen iloinen, kun sai Liisalta kirjeen. Hän näytteli ja luki sitä kotokylänsä lapsille, jotka ihmettelivät että noin pieni tyttö osaa jo niin kauniisti kirjoittaa.
Vastineeksi kirjoitti Matti Liisalle:
"Et usko, pieni Liisa ystäväni, kuinka iloiseksi minä tulin, kun sain sinulta kirjan. Minä näyttelin sitä kylän lapsille, ja he ihmettelivät, kun sinä, vaikka olet niin pieni, osaat jo kirjoittaa. Opettele vaan eteenkinpäin, sillä ei mikään taito ole niin hyödyllinen kuin kirjoitustaito. Esimerkiksi, jos ei itsellä ole aikaa mihin mennä, niin laittaa vaan lähetyskirjan, niin se toimittaa asian. Jos tahdot jotain asiaa tarkoin muistaa, niin et tarvitse sitä pitää alati mielessäsi, sen saat kirjoittaa paperille muistiin. Terveisiä laittaa Matti Lempiäinen."
Sikäli kun lasten ajatuskyky vaurastui, sikäli muuttui niiden kirjeiden
sisältökin, joita Matti ja Liisa tuontuostakin lähettelivät toisilleen.
Kun Liisa pääsi ripille ja sai "maistaa papinnäppiä", kirjoitti hän
Matille:
"Hyvä Matti! Nyt olen minä jo aikaihmisten kirjoissa ja puolenkymmenvuoden perästä olen minä jo vanhapiika. Kirjoita vastaus, mitä sinä asiasta arvelet. Terveisiä laittaa Liisa Jokinen."
Vastaukseksi kirjoitti Matti: "Niin totta kuin minä elän, et sinä jää vanhaksi piiaksi. Ensi syksynä tulen minä sinua kosimaan, jos vaan luvan saan. Terveisiä laittaa sinua rakastava Matti L——nen."
Parin viikon kuluttua kirjoitti Liisa Matille: "Rakas Matti! Kiitoksia paljon lupauksestasi. Minä suostun aivan mielelläni sinun ehdotukseesi. Sinä olet minun mielestäni paras poika maailmassa ja niin hyvä, että minä sydämestäni rakastan sinua. Terveisiä paljon laittaa Liisa J——nen."
Tämän kirjeen saatuaan oli Matti niin iloinen kuin harmaa hevonen. Hän oli mielestään kuin seitsemännessä taivaassa. Päästä rikkaan ja kuuluisan herrastuomarin vävyksi ja saada puolisokseen niin kaunis ja viisas tyttö, kuin Liisa, se on todellisesti suuri onni, semminkin kun Liisa rakastaa häntä. Hän luki monta kertaa Liisan kirjeen, vaikka osasi sen jo ulkoakin päin. Nyt ei hän enää, niinkuin piennä poikana, näytellyt kirjettä kenellekään, eikä puhunut koko asiasta mitään.
Syksyllä kävivät Liisalla monet sulhaset, ja niiden joukossa oli tuomarin kirjuri Blomberg. Hän oli ollut viikon päivät pitäjän majatalossa juopottelemassa. Vaan kun rahat loppuivat, eikä viinaa velaksi annettu, niin meni hän Jokelan herrastuomarilta rahaa lainaamaan, jotta olisi saanut pitkittää juotinkiaan. Jokelassa sattui hän näkemään Liisan ja heti syttyi hänen syntinen sydämmensä lemmen liekkihin. Hän ilmoittikin aikomuksensa sekä herrastuomarille että Liisalle. Saadakseen heidän suostumaan naimistuumaansa, sanoi hän:
"Mine meni ens guvernööri kanslia, olen siel vähä aika ja tule sitt vallesman."
Tämän kuultuansa ihastui herrastuomari ja lupasi miettiä asiata. Mutta
Liisa sanoi vanakasti:
"Ennen minä menen oikealle talonpojalle, ennenkuin tuollaiselle herrahutkalle, joka haisee viinalle kuin sika."
Seuraavalla viikolla olivat välikäräjät ja herrastuomari päätti kysyä neuvoa itse tuomarilta. Käräjän loputtua ilmoitti hän asiansa esimiehellensä, joka sanoi:
"Kyll' se toi Blomberg olet varma poika, mutt' on nii suur juoppo, ett'ei hän voi virkaa saada."
Tämän kuultuansa luopui herrastuomari kokonaan entisestä tuumastaan ja päätti laittaa Liisansa sille, kenelle hän vaan itse tahtoi mennä. Ja Liisa puolestaan taasen otti mennäkseen Lempiäisen Matille, niinkuin hän oli luvannutkin. Heistä tuli onnellinen pari. Mutta tässä maailmassa ei ole mitään täydellistä. Niinpä ei Liisakaan ollut kokonaan tyytyväinen onneensa. Hänellä oli kyllä mies, jota hän rakasti ja joka häntä rakasti, mutta kun se oli vaan paljas talonpoika, ilman mitään arvonimeä, niin se vähän Liisan ylpeää luontoa halvensi, kun hän muka oli herrastuomarin tytär ja siis talonpoikaista ylimyssukua. Siksi mietti hän monennepäin, miten saisi jonkun viran miehelleen. Siihen sattuikin sovelias tilaisuus.
Eräänä aamuna tuli kuppari-Maija Lempiäisen taloon ja kertoi että siltavouti Järvelin oli toissa yönä myllärin kanssa juonut ja lähtenyt juovuspäissään kotiinsa kulkemaan myllyjoen porrasta myöten, pudonnut jokeen ja kuollut sinne. Vasta eilen iltapuolella löydettiin ruumis joesta.
Tämä uutinen näytti Liisassa herättävän erinomaisia tunteita. Miehensä kotiin tultua keskustelivat Liisa ja Matti kauan aikaa keskenään kahden kesken, ja seuraavana aamuna meni Liisa Jokelaan isänsä luokse.
Mitä Liisa isänsä kanssa puheli, ei kukaan kuullut, mutta seuraavana päivänä ajoi herrastuomari nimismiehen luo, ja muutama päivä sen perästä kävi hän ruununvoudin luona.
Tultuaan ruununvoudin luota, ajoi herrastuomari vävynsä kotiin, jossa hän puheli vävynsä ja tämän isän kanssa kauan aikaa. Ei kukaan voinut aavistaa mitä varten herrastuomari näin ajeli ja puuhasi, mutta jotain erinomaista se oli, sen naapurit kyllä huomasivat.
Eräänä aamuna jo ani varhain läksi Matti nimismiehen pakinoille ja otti keralleen tynnyrin kauroja, leiviskän verran voita ja sianliikkiön. Voin ja lihan vei hän nimismiehen kyökkiin, vaan kaurat antoi hän rengin haltuun, joka ne korjasi.
Kun piika oli ilmoittanut nimismiehelle Matti Järveläisen olevan kyökissä ja tuoneen lahjoja, kutsutti tämä Matin puheillensa konttooriin, jossa heidän välillään syntyi seuraava keskustelu, kun tervehdykset ensin oli laadittu:
"Jassoo, sinä olet Matti Lempiäinen?"
"Niin olen, armollinen vallesmanni."
"Kiitoksia paljon tuomisista! Istu ales."
"Kiitän nöyrimmästi."
"Appesi, herrastuomari Jokinen kävi täällä ja ilmoitti että siltavouti Järvelin oli kuollut ja pyysi että minä ehdottaisin sinut siltavoudiksi Järveläisen sijaan, sanoen sinun osaavan kirjoittaa jonkunlaisia 'harakanvarpaita'. Tules tänne pöydän luo ja koettele kirjoittaa tähän paperiin."
Matti meni pöydän luo, istahti tuolille ja kirjoitti:
"Aloin kirjoittaa kynällä,
Ja panna paperin päälle
Mitä mielessä makasi."
"Jo riittää. Kah, eihän sinun kirjoituksesi ole niinkään 'harakanvarpaita', vaikka appesi niin sanoi. Tämä on oivallista talonpoikaista kirjoitusta. Osaatko sinä runoillakin?"
"Ei tämä ole minun, vaan Paavo Korhosen sepittämää runoa."
"Oletko sinä mitä asiakirjoja kirjoitellut?"
"Olenhan minä pidellyt perunkirjoituksia, talonjakoja, kirjoitellut kauppakirjoja, kontrahteja, ynnä muuta sellaista toimitellut ja aina minun kirjoitukseni ovat kelvanneet sekä oikeuksiin että muihin paikkoihin."
"Se on hyvä. Kyllä minä puolestani ehdottelen sinua siltavoudiksi ja minä luulen, ettei herra kruununvoudillakaan ole mitään sitä vastaan. Kuvernööri taas ei tunne täältä ketään, eikä tule tänne tunnustelemaankaan, joten hän tekee sen mukaan, miten me täällä ehdotellaan."
"Kiitän nöyrimmästi herra vallesmannia!"
"Mutta, hyvä ystävä, yksi asia vielä."
"Mikä se olisi?"
"Kun sinä pääset ruunun virkamieheksi, niin sinun pitäisi muuttaa nimesi, sillä ei ketään virkamiestä ole talonpoikaisella nimellä. Minunkin kantaisäni oli Kantonen, vaan kun hän kävi koulua, niin muutettiin hänen nimensä Candoliniksi. Entisen siltavoudin nimi oli Järveläinen ja se muutettiin Järveliiniksi. Meidän kanttorin nimi oli ennen Tuuha, vaan sitte kun hän pääsi lukkariksi otti hän nimekseen Tuhenius. Koulumestarin nimi oli ennen Kolanen, nyt hän on Colérus. Meidän rovastin kantaisä oli Kanninen ja nyt on hän Cannelin ja kruununvoudin kantaisä oli Salminen, vaan se on nyt Sallmén. Siis sinunkin olisi muutettava nimesi jo ennen siltavoudiksi pääsemistäsi."
"Eihän tuolla taitaisi väliä olla vaikka hänet muuttaisikin, mutta minkä nimen minä sitten ottaisin?"
"Eikö sinun nimesi ole Matti Lempiäinen?"
"Niin on, armollinen vallesmanni."
"Sinulle sopisi nimeksi Matthias Lemblin."
"Suostun minä siihenkin, armollinen vallesmanni."
"Ja kuules vielä yksi asia. Kun sinä pääset siltavoudiksi, niin älä koskaan sano minua armolliseksi vallesmanniksi, sen saavat talonpojat sanoa, vaan sano aina herra vallesman."
"Hyvä on, kyllä minä muistan, herra vallesmanni."
"Kas niin, tässä saat lapun, jonka viet rovastille ja hän muuttaa sinun nimesi kirkonkirjoihin ja antaa sitte sillä nimellä sinulle mainetodistuksen, joka tarvitaan siltavoudin virkaa hakiessa. Parin viikon perästä saat tulla tänne minun luokseni ja tuoda pappilasta mainetodistuksesi."
Matti sai nimilapun ja läksi sen kanssa pappilaan, jossa hän esitteli rovastille asiansa ja antoi hänelle lapun.
"Mistä syystä sinä tahdot nimesi muuttaa?" kysyi rovasti.
"Minä olen aikomuksessa hakea siltavoudin virkaa", vastasi Matti.
"Jassoo, olkoonpa lykkyä tykö! Kyllä minä nimen muutoksen merkitsen", virkkoi rovasti.
Kotiin tultuaan kertoi Matti Liisalleen miten asia kävi. Liisa oli niin mielissään, ett'ei hyvä mieli antanut hänelle untakaan, vaan hän ajatteli tulevaa suuruuttansa.
Matti vei nimismiehelle määrätyllä ajalla "papinkirjansa". Parin kuukauden kuluttua ilmoitettiin seurakunnalle saarnastuolista, että kuvernööri on R:n pitäjään määrännyt siltavoudiksi Matthias Lembliinin.
Seurakuntalaiset, jotka eivät ennen olleet moista nimeä kuulleet, ällistyivät ja sanoivat toisilleen:
"Eikös tällaiseen virkaan olisi ollut oman pitäjän poikia, kun vieraasta pitäjästä tänne mies määrätään?"
Vasta perästäpäin pääsivät he asian perille ja moni järkevä mies virkkoi, päätänsä pudistaen:
Ei Matti Lempiäinen ole tullut yhtään paremmaksi, vaikka hän nimensä muutti. Saman arvon olisimme me hänelle antaneet entiselläkin nimellä.
Muutamia vuosia oli jo Mathias Lemblin ollut siltavoutina, kun eräänä kesäpäivänä tuli hänen luoksensa rikkaan Junnolan isäntä, vaatien siltavoutia maksamaan erästä takausta, johon hän muka olisi mennyt kirjuri Blombergin edestä. Summa oli kaksisataa ruplaa.
Siltavouti ensin hämmästyi ja sitte sanoi hän Junnolalle, ett'ei hän koskaan ole Lumperin edestä mennyt mihinkään takaukseen, joten siis velkakirja on väärennetty.
Junnola nosti asiasta kanteen, vaan kun oikeudessa vaadittiin siltavoutia kirjoittamaan nimensä, niin asia päättyi siten, että Blomberg tuomittiin väärennyksestä ja siltavouti pääsi vapaaksi. Tästä sanoi tuomari:
Tämä siltavouti Matthias Lemblinin nimikirjoitus on kaunista käsialaa, joten se ei voi olla Lemblinin kirjoitusta. Lemblinin kirjoitus tähän verraten on pelkkiä "harakanvarpaita".