ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
ÖINEN KOKOUS.
Paikka: Kuivunut joen-uoma alkuvesien ajoilta. Kahden puolen valtavat pystysuorat kallioseinämät suorasyistä liuskavuorta; pohja osaksi louhikkoa, etualalta nurmettunut. Uoma kaartuu taustalla hieman toiselle sivulle, pohja kohoaa ja seinämät mataloituvat lientyen sekavaksi kalliomaisemaksi, jonka keskeltä kuitenkin vielä yhä uomaa häämöttää. Taustalta tulee mustavesinen puro, joka syöksyy kohisten taka-alalla olevaa pientä köngästä alas, muodostaa könkään alla syvän "mustanlammen" ja juoksee vinosti toisessa seinämässä olevaan halkeamaan, kadoten kallion alle. On yö, kuu valaisee himmeästi; toinen kallioseinämä luo uoman pohjaan synkät varjot.
LUSIFER seisoo hetkisen mietteissään könkään luona. Päällä polviin ulottuvat housuntapaiset, tulipunaisella poluksella kiinnitetyt; takki liivintapainen, hihaton, vyötäröön ulottuva, sädehtivän musta; uumalla leveähkö vyö, jonka halki kulkee tulinen, mutkikas salamanauha. Hartioilla lyhyt musta viitta. Pikimustat hiukset valtoimina; päätä kiertää kapea, säteilevä diadeemi; oikeassa käsivarressa olkavarsirengas, vasemmassa rannerengas, oikeassa nilkassa nilkkarengas.
LUSIFER. Yhäkö? — Ainako? — Ijankaikkisestiko?
Viiskolmatta pitkää vuotta jo näin olen tään kirotun maapallon ympärillä toimetonna liehunut. Miksi? Kun iskin ensi kerta: taivas tärisi ja avaruuden patsaat vavahtelivat! Toisen kerran: maa huokaili ja ihmisalut vaikeroiden käsiään vääntelivät! Nyt? — Ei helvetti! Tään avaruuden alla päällä voiko olla tuskaa suurempaa?
(Käy etualalle päin.)
Mit' aijon? Lauhtuisinko — leppyisinkö — tään hurjan taistelun heittäisin? Kiitos kunniasta! Mik' olen? Lusifer, vapauden, itsenäisyyden henki! Kyömyniskoin, lipokielin? Kiitos kunniasta — en koskaan! Ennemmin kärsivä isäntä kuin loistava renki!
Mitä oottelen mä sitte? Aikaa! Ja aika mataa etanan, kilpikonnan tavoin. Mitä muuta varron? Tilaisuutta! Hy — Lusifer tilaisuutta! Ei, ylös henkeni hetteistään! Sisässäni kiehuu, kuohuu, itää, sikiää. Kolmas kerta, tuhat tulimaista! Iske ja salamoi!
Ho-hoi! Palvelijani, osakumppalini suuret pienet, tänne rientäkää! —
Ilmasta te siivin liikkuvaiset!
(Kuuluu kaukaista siipien havinaa ja esiin syöksähtää KENOKAULA,
RIIKINSULKA, HÄMÄRÄNLINTU ja HAUKANKYNSI.)
[Kenokaula: Ylpeys; Riikinsulka: Itserakkaus; Hämäränlintu: Epäluulo (musta, yökön siivet); Haukankynsi: Ahneus (laiha kuin luuranko, petolinnun nokka ja kynnet, terävät vaanivat silmät).]
TULIJAT. Herra ja Mestari! Nöyrimmät palvelijasi!
LUSIFER. Hyvä! — Vesi, eläjäsi luovuta, mun palvelijani!
(Mustanlammen vesi kuohuu ja sen laineista nousee APEATAR, SYNKÄTÄR ja SYVÄTÄR, hiukset vettä valuen.)
[Apeatar: Tyytymättömyys; Synkätär: Synkkämielisyys; Syvätär: Epätoivo. Kaikilla naisen pää, pitkät valuvat hiukset, riippuvat naisen rinnat, loistava suomuspeite ruumiilla, kalan pursto, räpyläevät.]
TULIJAT. Herra ja Mestari!
LUSIFER. Hyv' on, lähemmäksi vain! — Syvyys, aarteesi esiin!
(Äänettömyys, ei kuulu eikä näy mitään.)
Tuli ja leimaus!
(Polkee jalkaa, maanalainen jymähdys, tuli leiskahtaa esiin ja
sen kera maan uumenista REPOKORVA, VTHREÄSILMÄ, TÄTI LIERO,
KAKSIKARVA, LIPILAPI, SALAKAVIO, PÄLYSILMÄ, HERJAKIELI, SATASORMI,
KIVIJALKA, PUNAKELTAINEN, SAMMUMATON ja UMPILUOMI.)
[Repokorva: Uteliaisuus (nainen); Vihreäsilmä: Kateus (nainen); Täti Liero: Kavaluus (naisen pää, käärmeen ruumis); Kaksikarva: Teeskentely (mies, toinen sivu musta, toinen valkea, kulkee valkea sivu edellä, mustassa keltaisia virnistyssilmiä); Lipilapi: Imartelu (suuripäinen, lihava mieskääpiö); Salakavio: Petos (silmäpuoli, kaviojalka mies, hiipii varovasti, mutta kuitenkin kolistelee); Pälysilmä: Pelkuruus (mies, lyhyt paksu yläruumis, erittäin pitkät hoikat kädet ja jalat, pää hartiain välissä, ontuu pahasti); Herjakieli: Pilkka (muodottoman pitkä ja hoikka mies); Satasormi: Vallanhimo (paksuruumiinen, vaivaisjalkainen mies, käsissä lukematon määrä pitkiä, teräväkyntisiä sormia, joita alati liikuttelee); Kivijalka: Sorto (tavattoman suuri ja vantterarakenteinen mies, jolla on muodottomat pölkkyjalat, raskaasti puettu, ketjuja ja kahleita ympärillä, taluttaa pientä, kuonokopalla varustettua koiraa); Tulipunainen: Viha (tuimannäköinen, sarvellinen mies, räikeät punakeltaiset värisekotukset); Sammumaton: Kosto (nuori, epäluoma poika, aivan musta) taluttaa Umpiluomea: Vainoa (vanha, sokea mies, laiha ja kyrmyniskainen, leveät sieraimet, nuuskii alati ympärilleen).]
TULIJAT. Anteeksi, herra ja mestari! Matka pitkä, tie hankala.
LUSIFER. Sen tunnen! — No, joko nyt kaikki koossa lienette?
(Katsastaa). Horna! Missä viipyy viimeiset?
(Polkee äkäisesti, osa kallioseinämätä sortuu jyrähtäen ja esiin rientää kevein tanssivin askelin HELOSILMÄ, HEKUMATAR ja MUSTASUKKA, niiden jälessä leveästi taaperrellen LAPIOKOURA ja TIHRUSILMÄ.)
[Lapiokoura: Tuhlaus (tavattoman leveä mies, hirmuisen suuret kädet); Tihrusilmä: Mässäys (luonnottoman paksu ja lihava); Helosilmä: Kevytmielisyys (nuori, kaunis mies); Hekumatar: Sukuhimo (nuori, ihana nainen, miltei alaston, hiukset ulottuvat aina polviin vaipan tavoin); Mustasukka: Luulevaisuus (tumma, tulisilmäinen nainen, jalat polvista alaspäin aivan mustat).]
HEKUMATAR. Ah, armas Herra! Ette toki vihainen liene? Palvelukseksenne!
(Niijaa syvään ja viehkeästi.)
LUSIFER (päätään nyökäyttäen). Suvaitsen unhottaa tuon sievän sipsutuksesi vuoksi.
Hoo hitto, kun muuttuu maailma! Nää alastoman luonnon alastomat sikiöt noin sievään rääsysiekaleissa tepittävät. Oikein, oiva joukko: aina samaa maata kuin ihminen — ja tuo suuri Rääsyherra ylhäällä!
(Naurua.)
No, terve tultuanne!
JOUKKO. Terve sulle, Herra ja Ruhtinas!
LUSIFER. Terve toisen kerran! Mua iloittaa taas teitä nähdä — jo onkin aikaa vierinyt, kun viimeks haasteltiin.
APEATAR. Aikaa, tyhjyyden ja äilön aikaa — meille täysi arvotus.
LUSIFER. Sen arvotuksen langat tänään laukeaa!
Vaan — istumaan, ystävät ja valtaherrat! Mä teidät neuvotteluun kutsuin, mi aikaa vaatii, tyyntä harkintaa.
HENGET. Siitä kunniasta, oi Ruhtinas, kiitämme ja iloitsemme!
LUSIFER. Mantu! Istuimia syvyyden ruhtinaalle ja seuralleen.
(Polkee jalkaa, kestävää jyrinää maan alla, josta kohoaa taka-alalle istuimen tapainen paasi ja kahden puolen puolipyörössä kalliopenkereet.)
Istukaa, valtaherrani ja ruhtinattareni!
HERJAKIELI. Kaikki arvon mukaan tietenkin — kuin on tapa tuolla ylhäällä ja luona ihmisten?
LUSIFER (nyökäyttää päätään, nauraa). Kelpaat!
(Istuutuvat.)
Jo kyllin tätä horroselämätä! Mun tunnette. Rajua mä rakastan, taistoa, hengen jännitystä. Kun erottiin, niin pyysin teidän malttamaan ja aikaa parhain hyödyksenne käyttämään. Sen teitte. Nyt odotuksen aika loppukoon, taas torvi soimaan ja luonto valloilleen!
HENGET. Kiitos, Isä! Sinut jälleen entiseksi tunnemme.
LUSIFER. Innostanne iloitsen, vaan ensin pieni kysymys. Te kaduttenko että Jehovasta luovuttiin ja elonpyrkimysten alkukaaoksesta oma suunta irtileikattiin?
TULIPUNAINEN. Me kadummeko? On moinen luulokin jo loukkaus! Me valan vannoimme ja vannomme sen uudelleen.
HENGET. Niin vannomme!
LUSIFER. Hyvä — siis asiaan! Tää pitkä levon aika teitä kai on ihmetyttänyt. Vaan perusteensa silläkin. Tuo suuri tiedonheelmä-tuumamme ei täysin onnistunut, niinkuin tiedätte.
TÄTI LIERO. Ah, rakas Mestari! Et tiedä kuinka tuo mun sydäntäni kaivertaa.
LUSIFER. No no, täti kulta, ei sentään siedä vaikertaa! Sä teit, min siitä asiasta tehdä voi — syy oli minun.
HENGET. Sinun, suuri Ruhtinas —?
LUSIFER. Minun — olosuhteiden — kuinka suvaitsette. En nähkääs minäkään oo kaikkitietävä — laskuun sattui pikku hairahdus.
LIPILAPI. Sinulle hairahdus, älyn ruhtinas? Siin' ei ole perää.
LUSIFER. Omiasko mairit — narri!
Niin, mulle sattui hairahdus, en häpee sitä tunnustaa. Tää elämä on suuri laskelma, yks väärä numero — kaikki mennyttä. En silloin vielä tarkoin tietänyt mit' ovat ihmiset, mitä pohjaltamme itse, mi suhteemme on häneen tuolla ylhäällä, mikä osuutemme tässä elon ilvenäytelmässä.
TÄTI LIERO. Ja nuoko kaikki numeroita, joista laskun loppusumma riippuu?
LUSIFER. Ne. Siks tutkimahan antausin. Viiskolmatta pitkää vuotta kuin myyrä kolossani myllersin. Vaan nytpä onkin numeroni selvillä!
REPOKORVA. Oi kerro, rakas Ruhtinas! Me pelkkää korvaa olemme.
LUSIFER. Me ylen paljo ihmisestä luulimme ja liiaks tiedonheelmän vaikutuksiin luotimme — siinä syy. Hän oli muka niinkuin me! Tuon heelmän eteen panimme: pilvikuvat — elontotuus, orjuus — itsenäisyys … valitse! Ja hän valitsi, ja söi, ja silmät aukeni — vaan hän oli raukka!
HÄMÄRÄNLINTU. Niinkö? Se eikö Jahven voimanylemmyyttä ollutkaan?
LUSIFER. Ylemmyyttä — hy!
REPOKORVA. Anteeksi! Tää asia on meille aina epäselvä ollut.
LUSIFER. Se ihmisraukan alemmuutta oli! Oli uskallusta silmät aukaista, vaan ei uskallusta omaa tietään kulkea. Ja nyt he haikailevat alkuaikain metsäihmistilaa — ois näet laiskan ylen ihanata käydä alasti ja manturaukan syöttiläänä maata. Ja kun tuo ei enää tyydyttänyt auvenneita silmiään, he keksivät — tää onkin Jahven kirous, hyh hyh hyy!
VIHREÄSILMÄ. Sekö, rakas Mestari, nyt olikin tuo kuulu kirous?
LUSIFER. Se. Ja ne raukat pelkäävät! Ensin minua, hyväntekijäänsä — minä muka aijon joskus heitä kantapäähän pistää, hah haa! Ja sitte Jehovaa — hän näet on vihainen, hah hah haa! (Pälysilmään katsoen). Oo, nilkkujalka veljemme, sull' on paljo sanansijaa maailmassa.
(Naurua.)
Nauru sikseen. Tuo kaikki on niin kurjan kurjaa. Nyt sen tiedän: ken vanhaa epäilee eikä jaksa uutta luoda olentonsa tyhjän sijan täytteeksi — hän ei ole mitään. Mutta meidän sanamme on: kaikki tai ei mitään, myötä taikka vastaan, mutta — kokonaan. Siis: irti Jehovasta kokonaan!
HENGET. Irti, irti kokonaan!
LUSIFER. Vaan heit' ei tieto yksin vapaaks tee — siihen heill' on älyn lahjat liian heikot. Ei näet ihminen oo pelkkää älyä, vaan myöskin verta.
HENGET (innostuneesti). Ei ei, ei suinkaan! Tuota puolta mekin oivallamme.
LUSIFER. Siks on tarpeen verten vapaus. Hän tuolla tahtoo kaikki tukehtaa, me luonnon vapaaks päästämme, niinkuin itse vapaat olemme.
HENGET. Oi niinkö? Se meille työtä ennustaa!
LUSIFER. Ja sitä saattekin! Mä anteeks pyydän että viime kerta teidät syrjäytin. Nyt kaikkein kunto käytäntöön! Me heihin liitymme, tuon olentonsa tyhjän sijan raittiin verin täytämme — ja silloin, toivon, ihminen on vapaa.
TÄTI LIERO, Varmasti! Jo elontehtävämme meille selviää. Sinä, Ruhtinas, oot äly, joka kaikki suunnit, tehtävänsä näytät kullekkin.
LUSIFER. Hyvä — ja te?
TIHRUSILMÄ. Elon punaneste heidän suonissaan — eikö niin?
LUSIFER (nyökäyttää hyväksyvästi.)
HEKUMATAR. Loimi halujen kankaassa — jos uskallan?
APEATAR. Pohjavesi mielitekojen virrassa — luulisin?
LUSIFER. Te oivallatte, sitä olette — ituja heidän veressään. Hän tuolla sanoo meitä pahuudeksi. Narri! Mik' on pahuus? Minä! Ja sentään samaisesta alkujuuresta kuin kaikki muu. Yli-ihailija, nyt vastakohta — miss' on raja? Niin, raja, raja — ooh, sinä kuuden päivän mestari, sit' ei olekkaan! — Ei ei, se on, vaan se olen minä! Olen raja, joka silmät avaa ja ihmislapset elonvirran lainehille vetää. Ja te —
VIHREÄSILMÄ. Suuri Mestari, suo mun arvata — rajan toinen puoli?
LUSIFER. Oikein! Rajan toinen puoli, elonvirran kuohupäiset laineet itse.
TULIPUNAINEN. Niinpä sallikkin jo meidän kuohua ja ihmislapset harteillemme viskaa!
LUSIFER. Mutta kuinka viskata — heit' onhan nyt jo seitsemän? En aijo sielu sielulta mä heitä kurkottaa, tään iskun täytyy koko ihmiskunta irrottaa!
HÄMÄRÄNLINTU. Se onko lainkaan mahdollista?
LUSIFER. Ei — jos puuttuu uskallusta! Mulla suunnitelma valmis on, nyt laskuntekoon käymme. — Kai ihmisnumeroista ensin kuulla tahdotte?
HENGET. Sen kunnian jos meille suot.
LUSIFER. Oh jaa, niin mielisti. — Naikkosesta alku? Tietysti — toki pirun pitää olla kohteljas…
Se kylkiluusta tehty? Niin, se raukka muut' ei osaa kuin: ah ja voi, surun alho, käärme, Jehova, ja taasen ah ja voi ja kädet ristiin — näin, ja silmät taivaaseen päin.
HENGET. Verratonta!
(Naurua.)
LUSIFER. En tiedä kannattaako nauraa ees. Mä miltei säälin eukko-parkaa!
SYNKÄTÄR. On vaimo-rukka tosiaankin paljo kokenut. Ja miksi hällä, vaikka heikompi, kärsimys on kovempi?
HERJAKIELI. Oo, hölmö! Miksi hänen, vaikka toiseks luotu, ensiks piti omenata napsia? Oisi äijällensä tarjonnut ja — odottanut olisiko mitä tähteeks jäänyt.
(Naurun rämäkkä.)
LUSIFER. Ukko, totta tosiaan, on aika pyhimys! Aina suuna päänä, kaikki ymmärtää ja määrää, sanoo juu ja jaa ja tyst ja hist — tuo uljas herra ämmälauri, joka kerran pani näin … muistattehan? (ristii kätensä, polvet vapisee): en minä mitään tehnyt, tuo akka otti!
(Naurunräjähdys.)
LUSIFER. Sitte Aabel-poika — simasuinen saarnamies ja lammaslaamanni! Pää kallellaan, vaisut silmät kosteina, aina polvillaan ja huulet höpäjää. Hän lampaita paimentaa ja lammas hän itsekin on! — Se siitä.
HERJAKIELI. Bää, bää, bää!
(Naurua.)
LUSIFER. Silla? Ah neitsykäistä! Lemmin, armas — hän nähkääs juur' on lemmenmakuun päässyt. Aabelin käenpiika — tipu tip!
(Naurua.)
LUSIFER. Taamar! — Ei vielä tiedä — hy!
(Hillittyä naurua.)
LUSIFER. Kain ja Aada — terve!
HENGET. Oo!
LUSIFER. Kain, siinä miesten mies; lentävä, levoton henki — terve siemen tunkkaisessa pesässä. Hällä polvi jäykkä on, ja hän ei pelkää!
HENGET. Ohoh! Se jotakin jo ennustaa.
LUSIFER. Jotakin ja paljokin. — Ja Aada! Sen tytön suonissa on tulta!
Armastaa kuin villikissa — no, no!
(Naurua.)
HEKUMATAR. Kas, kas! Terve, Aada, minunkin puolestani!
LUSIFER. Niinkuin näette, on heissä kahta ainesta. Nuo toiset riippuu, kiikkuu, pelkää, maraa; vaan Kain, hän jo melkein vastaan haraa — Aada seuraa mukana.
Ja nyt suunnitelman langat lauvetkoot!
REPOKORVA. Ne pian lauvo! Tää odotus ja into maltiton jo alkaa tuskaks käydä.
LUSIFER. Niinpä kuulkaa!
Yks laki suuri maailmata vallitsee — syvä, valtava ja ihmeellinen. Se Herran luomisjärjestelmän peruslaki on, salalaki, joka kantaa hänen työnsä ajast' aikaan juuri semmoisina, miksi hän ne kerran loi. Mä tunkeusin elävitten ruumiiseen, salakammioihin kasvimaailman, vuorten korkeuksiin, vetten syvyyksiin — sama laki kaikkialla. Mä suora olen, siksi suoraan tunnustan: se ihmeellinen on, käsittämätön älyn välähdys — juuri kuin ois hänkin laskumies ja vastavoiman ilmestystä vainuten ois kaikki ikuisiksi kiveen valanut, niin ettei kenkään piirtoakaan muuttaa voi.
HERJAKIELI. Olipas Äijä-raiskallakin kerran älliä!
LUSIFER. Vain kerran — ja senkin salarakennelman oiti murskaks lyön!
HENGET. Vaan se laki mik' on lajiaan?
LUSIFER. Se perinnöllisyys on! Kaikki periytyy, mi elollista on, kaikki siittää laisiansa sekä muotoon, sisällykseen että salaisimpiin hengen taipumuksiin nähden. Niinpä inehmoinen inehmon, sammal sammalen, sinikukka sinisen — se eikö ihmeellistä?
HENGET. Ihmeellistä, suurenmoista!
TÄTI LIERO. Aivan niinkuin meidän henki sinun henkes siitos on?
LUSIFER. Aivan. Vaan — oi manala! Taas mulle kärsimyksiäni muistutit. Minäkö siitän? Äh, sinä kiero henki siellä ylhäällä! Miks yksin meiltä kielletty on tämä autuus? Mikä huima ajatus! Maan, ilman, veden ja lopulta itse taivaan täyttäisimme itsemme kaltaisilla hengillä!
HENGET. Oi, herra, herra; mikä ajatus!
LUSIFER. Vaan se ajatus on marroks tuomittu! (Raivostuen). Ah, ah, ah! Kasveille, eläimille, maan matosille pienimmillekin se riemu suotiin — vaan me! Kirous! Nyt ymmärrän! Sä aavistit ja tarkotuksella sen meiltä riistit. Vaan sen kostan sulle!
TULIPUNAINEN. Jo koston nuoli sinkauta!
MUUT. Kostoon, kostoon!
LUSIFER. Vaan kuinka?… (Riemahtaen). Oh, rakas Itseviisaus! Sä olit nokkela ja tarkotukseen liitit viekotteeksi nautinnon. Kiitos keksinnöstä! He nauttikoot ja kuumain verten iloja kuin hullut ahmikoot! Tarkotus? Hah hah haa — se sinun romakoppahasi jäädä saa! Ja silloin — irti Jehovasta!
HEKUMATAR (tanssien esiin). No, Isä! Jo taisit tyttärelles työtä löytää?
(Niijaa syvään ja irstaan viehkeästi.)
LUSIFER. Saakeli, suas tyttö! Tuo temppu oli kuin minun sielustani.
HEKUMATAR (Niijaa keikaillen.)
LAPIOKOURA (rykäisten). Maltas, heila! — Sana sulle, mestari!
LUSIFER. No?
LAPIOKOURA. Mä ensin elonpöydän kauniiks kattaan, sen täytän maireherkuin imantein.
LUSIFER. Hyvä!
TIHRUSILMÄ. Ja minä sen pöydän herkut suuhun appaan, elämän niin rennon hupaiseksi teen.
LUSIFER. Yhä parempaa!
HELOSILMÄ. Ja minä pöydän yli katseen nakkaan, joka veret saapi oudoin aavistuksin värjymään.
LUSIFER. Kolmiapila!
HEKUMATAR. Ja minä, tytönhempu — niijaan vaan.
LUSIFER. Kas, kas — onpa apilalla kukkakin! Vie hitto! Noin ensi näkemältä melkein munkin kuumaks saat. Tuota väriä, tuota mettä — Apilankukka olkoon vasta nimesi.
(Apilankukka niijaa viehkeästi.)
Vaan oivallatko myöskin ongelmani — mehiläiset?
APILANKUKKA. Ne tunnen lemmenmettiäiset ja kyllä osaan luoksi houkutella — luulisin. Vaan itse päätä. Näin:
(Hivelevää soitantoa, jonka mukaan Apilankukka tekee viehkeitä liikkeitä paikallaan, sen jälkeen laulaa, sisällystä jäljitellen; laulun keskellä tanssi.)
Apilankukan tanssi.
Olen vain hento tyttönen:
Hiljaa, hiljaa!
Kuin kukka pieni, valkonen:
Hiljaa, hiljaa!
Oi, katse poijes suunnatkaa:
Näin kainoa
Ei katsoa
Tok' miehen silmä saa!
Kas niin, se kiltisti!
Ah, niijaan kauniisti —
Ja neitonen karkeloon käy.
Se alkaa aivan näin:
Yks askel eteenpäin
Ja kaksi syrjähän,
Hei, ympär pyörähdän!
Oi jalka virkku
Kuin tanhuilet!
Ja käsi sirkku
Noin riemuilet!
Vars' sorja — herra jee,
Se aivan kirmailee!
Ja kultakutrit nää
Kuin aalto vaahtopää!
Täss' keijusen luulisi keikkuvan.
(Äänetöntä tanssia — pysähdys.)
No, isä varjele:
Te johan katsotte!
Sen kostan julkeelle
Näin oiti korvalle —
Ai, ai! Ma pahoin tein.
No, sitten sovitaan.
Käs' toinen kaulallein,
Niin anteeks annetaan.
Ah — väriset
Ja huokailet!
Voi, poika, minkä teit!
Jo multa voiman veit:
Yks suukkonen
Niin armainen,
Yks hellä puserrus
Ja syvä syleilys,
Mi tulistaa
Ja vilvottaa —
Näin riemujen helmaan vaivumme.
Hoh hoo! Noin pian väsyitkö?
Ja leikin armaan heititkö?
Hyv' yötä, ystävä!
Nää unta immestä,
Sen silmistä
Ja huulista
Ja lemmen sulohurmoista.
Hiljaa, hiljaa!
Olen vain hento tyttönen,
Johonkin silti kelvannen:
Tuoss' luonnon herra kiemurtaa
Mun jaloissan' kuin mato maan.
— Näin sulle, mestari, kelpaanko?
(Kaikuva käsien paukutus ja jalkojen tömistys.)
LUSIFER. Oo hitto! Enpä oisi moista uskonut. Sä enkelitkin kiehdot lankeemaan — saati ihmiset. Oikein, sievä iili, helmanheiluttaja verraton! Mua lähinnä sun paikkas vasta on!
APILANKUKKA. Kiitän ja siitä huolen pidän, että tyttäreksesi mun kehtaat tunnustaa.
LUSIFER. Sen uskon. — Oi tuuma verraton, mä voitonriemumaljaa nautin jo!
Hän tuolla ylhäällä, hän käski heidän toisiansa rakastaa — ja he rakastavat, hah hah haa!
Hän käski heidän jumalata palvella, ja he palvelevat, hah hah haa — nyt kun jumala on heillä veressään!
(Äänekästä riemua.)
TIHRUSILMÄ. Oi, Isä ja Mestari! Olet suuri tänään!
LUSIFER. Ja jumalkuvat itse? Ooh! Nyt emme enää tarvi heille omenoita tarjoilla — jo löytyi omena, mi istui ruumiiseensa ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Mitä nyt? Kaksi ja kaksi — vaan sitte!
MUSTASUKKA. Palvelijas! — Mun sukkani sä näet. Niiden väriä saanko mielin määrin verten punaan sekottaa?
LUSIFER. Vielä kysyt! Totta kai väririkkautta ihailen. — Terve Jehova!
Katsoppas nyt kuvias!
(Raivostuen). Mutta — oi kirous!
HENGET. No —? Mikä nyt?
LUSIFER. Tuo mielas omena noin meidät pääasiasta syrjään vei. Mun suunnitelmani!
HENGET. Niin, suunnitelma, suunnitelma!
LUSIFER. Se loppuun kuulkaa! Tuon kaavaherran salasäännön käännän häntä itseänsä vastaan ja sen sisäisellä voimalla, jot'ei itsekään hän enää muuttaa voi, koko järjestelmän pirstaks lyön ja uuden itse sijaan luon. — Te tiedättenkö?
REPOKORVA. Mitä? Se varmaan tärkeää?
LUSIFER. Ja kovin salaista. Hiljemmin puhukaa — ne asioita, joista ihmiset vain kuiskain haastelee. On nähkääs Aadamin ja Eevan elonvoimat tyhjenneet, verten kiihko lauhtunut ja —
(Naurua.)
TÄTI LIERO. Se merkitsee?
LUSIFER. Ei perillistä enää.
HERJAKIELI. Noin hupiinko nyt kurtistui tuo suuri siunaus, heh heh hee!
Se viiteen jäi.
LUSIFER. Viiteen — se on ensimäinen kohta. Vaan Aadaan — hm — on ilojen ja surujen siemen tarttunut.
HENGET. Ohoo!
LUSIFER. Hiljempaa! Täst' silmäniskuin, salamyhäilyin vaan haastellaan.
Se poikalapsi on, isän kuva luullakseni. Ja se on toinen kohta.
REPOKORVA. Entä Silla — jos uskallan mä kysyä?
LUSIFER. Aabelin Silla ja Sillan Aabel — hm, ne hurskaat lapset vasta harjottaa… Vaan mestareiksi kuontuvat kai piankin — ja siin' on kolmas kohta. Ja samalla jo neljäskin.
VIHREÄSILMÄ. Se?
LUSIFER. Että noiden kahden miehen ytimissä lepää koko ihmissuvun vastaisuus.
HENGET. Sen hyvin oivallamme.
LUSIFER. Ja senkin, että Kainist' Kainit tulee, Aabelista lampahat?
REPOKORVA. Senkin. Entä sitte?
LUSIFER. Sitte lasku summataan!
Aatami ja Eeva — tyhjät numerot — pyyhin laskusta.
Kain ja Aada — siinä perusnumerot! He siityit siihen aikaan, jolloin omenamme mehut vielä kuohuilivat suonissa. Siksi heiss' on meidän verta: uljasta ja rohkeata.
TÄTI LIERO. Ah! Tuo yrityksemme ei sentään aivan hukkaan mennytkään?
LUSIFER. Hukkaan —? Siit' ei puhetta, se koko uuden suunnitelman pohja on.
Niin. Tuo veri suuriin tekoihin on luotu, jos vaan taiten ohjataan. Se eroo Jehovasta ja omaa tietään astuvi, se suuren mailmanvallan luopi ja uuden neronrodun synnyttää. — Vaan tuo toinen pari!
HERJAKIELI. Sehän uuden lammaslauman kantapari on!
LUSIFER. On — jos saapi olla! Vaan ei! Mä vihaan lammasta ja lammassielu ihmistä. Aabel? Maitoa, ei verta; nöyryyden, alistuksen tekohurskas siitos. Hän aina riippuu, riippuu —- ensin äidin hameenhelmuksista, sitte Jahven liepehistä. Siksi: tuon numeron päälle musta risti!
HENGET. Mitä —? Mitä aijotkaan?
LUSIFER. Tuon lammaskatraan kantajäärän täytyy pois! Ja heti, ennenkuin hän ehtii laumaa kartuttaa.
HENGET. Pois? Hengiltäkö?
LUSIFER. Niin. Se on päätetty!
(Äänettömyys.)
LUSIFER. No, mitä tuijotatte?
PÄLYSILMÄ (kauhuissaan). Tää tuntuu kovin oudolta.
LUSIFER. Vai oudolta? (Halveksien). Sinusta!
HELOSILMÄ. Muistakin, suuri Ruhtinas. Jos tuo raukka saisi elääkin, niin onhan toki neronsuku, joka uuden mailman luopi.
LUSIFER. Raukka? Ei niinkään raukka kuin näytte luulevan! Mä kyllä tunnen tuon liukkaan lipokielen. Hän edistyksen poikkitela on ja repii, minkä toinen rakentaa. Ei kyllin että itse riippuu, vaan hän saarnaa, saarnaa — ja siinäpä se onkin! Näin äsken mitä tapahtui iltarukouksen aikana.
REPOKORVA. Oi mitä? Se meille kerro!
LUSIFER. He keskustelivat, kuin on tapansa. Jo Kainin veri kuohahtaa; on tulta, miehevyyttä, uhmaa täynnä, ja juuri aikoo valhesiteet ratkoa. Silloin tuo lammas alkaa määkyä, ja määkyy, määkyy, kunnes — Kainkin polvillansa maassa makaa! Ja tuota pitäis katsella!
KIVIJALKA. Ei, ei! Jos niin, on kuolonsyynsä selvä.
HENGET. Selvä! Selvä!
PUNAKELTAINEN. Oi Isä! Luontoni jo nousta alkaa. Vaan kuinka hänet poistamme? Ei itsellämme valtaa henkeen koskettaa.
LUSIFER. Siksi: veljen käden kautta veli kaatukoon!
HENGET. Veljen —?
APILANKUKKA. Tuo eikö sentään julman julmaa?
LUSIFER. Julmaa! Kysyykö tuo säysy ihminen, kun madon mäsäks tallaa, se onko julmaa vaiko lempeetä? Tai hurskas Aabel lampaaltaan: sä sallinetko, vuona kulta, mun puukollani hiukan kurkkuasi kutkuttaa? Ja itse tekopyhäin tekopyhä suuri! Sille eikö lampaanliha mieluisinta herkkua? Julmaa — hyh hyh!
TÄTI LIERO. Jes sentään, kuinka tuo on totta!
HENGET. Merkillinen havainto!
LUSIFER. Ja jos tuo pieni julmuus itse asiassa onkin — sääliä?
HENGET. Sääliä —?
LUSIFER. Yks tieltä pois tai miljoonia kiusata — kumpi?
HENGET. Oi, herra, mikä ajatus!
LUSIFER. Sitä paitsi: ei suurta tuumaa koskaan sääli ohjaella saa.
TÄTI LIERO. Se päivän selvää on.
LUSIFER. Vielä: mun tuumani ei arveluita siedä! Tää hetki ainoa on laatuansa maailmassa eikä koskaan uudellensa palaa. Mä tässä: nykyhetki, te siellä: tulevainen ihmiskunta; tuossa Kain ja tuossa Aabel, riviensä päässä molemmat. Sivallus!
(Tekee rajun liikkeen kädellään, josta tuli leimahtaa,
toinen rivi kaatuu.)
Aabel poissa, koko toinen rivi poissa, poissa puolet ihmiskuntaa ainoalla käden käänteellä. Nyt joko ymmärrätte?
KAKSIKARVA. Tuon tylsäkin jo ymmärtää.
HENGET. Ymmärtää, ymmärtää!
KENOKAULA. Se kauhistavan suurenmoista on!
HÄMÄRÄNLINTU. Jos vaan mahdollista?
LUSIFER (ylenkatseellisesti). Yökönsielu!
HÄMÄRÄNLINTU. Anteeksi — epäillä uskallan. Miss' on se aate ja missä voimat, jotka veljen voipi nostaa vastaan veljeä?
APEATAR. Ja veli pitää veljestään, sen tiedämme.
LUSIFER. Jo riittää tuota! (itseään osottaen). On aate tässä, ja voimat — no, mä enkö teihin luottaa voinekkaan?
HÄMÄRÄNLINTU. Varmasti — vaan josp' ei yllä kummatkaan?
LUSIFER. Luontos kuva olet — en moiti, vaan se asia mun huolekseni heitä. On Kainin henki tiedon, vapauden halua ja omanvoiman aavistusta tulvillaan. Ne lentoon nostan! Hän uutta, neron, työn ja vallotuksen maailmata haaveilee. Siitä lähden. Haaveihinsa syvennyn ja niistä sekä oman tuntemukseni aavistuksista luon tulevaisuuden kuvan häikäisevän, ihanan.
SATASORMI. Verratonta, verratonta! Se aate, suuri Mestari, ei petä.
LUSIFER. Niin luulisin. Ja kun tuo aate hehkuu, punertaa, ja Aabel on vain silkkaa vettä, nöyryyttä ja herranpelon mettä — silloin heidät yhteen isken jotta sähähtää!
TÄTI LIERO. Oo, Ruhtinas! Nyt Kainin kantapää jo paljas on.
HENGET. Niin, kantapää, kantapää!
LUSIFER. Ja nyt teistä kysymys — te mihin kelpaatte ja minkä verran taiston rintamahan pystytte? En tähtääkkään vain tätä kertaa, vaan myös tulevia aikoja — nyt suunnitellaan koko taistelumme vastaisuus.
Tiedonhalu — sen kuinka käsitätte? Teillä vapaa sananvalta on.
REPOKORVA. Kiitän kunniasta — mä tunnen hiukan tuota alaa. Tiedon lähteeks sanoisin ja selittäisin että konsa kysyy, utelee, niin siin' on tiedonlähteen pohja juuri edessä. Sen kuvailen niin matalaksi, ettei kastu nilkatkaan.
HÄMÄRÄNLINTU. Ohoo — ei sillä monta narrata! Vaan annappas kun minä koittelen. Sen lähteen syväksi niin kuvaan, ettei pohjaa olekkaan. Yks kulaus sen vettä, hän epäilee; toinen, hän enemmän jo epäilee, yhä syvemmälle pohjaan kurkistaa.
LUSIFER (nyökäyttää päätään.)
APEATAR. Ja pohjassa oon minä vastassa. Sen veden samennan ja apean yrtit sekaan heitän — kas, kuin se poreilee ja partaittensa yli kuohuilee!
SYNKÄTÄR. Ja nyt tuo kyllästetty sielukulu minusta saapi saattajan. Sen tämän oivan siskon kera pohjavesiin sukellamme, pohjamutiin upotamme — yks pieni loppupore pinnalle ja sitte kaikki hiljaa, hiljaa.
SYVÄTÄR. Mustat ovat meidän lammen vedet, mustat meidän vetten pohjamudat, musta se sielu, joka meidän vesiin vaipuu.
(Äänettömyys. Lusifer pudistaa synkästi päätään.)
KENOKAULA. Minun mielestäni tuo jo liian mustaa on. Hui, vesiin sukeltaa — ihmiset kai mieluumminkin lentää haluaa?
LUSIFER (nyökäyttää hyväksyvästi.)
RIIKINSULKA (siipiään liehotellen). Oikein, sisko! Me heille lentotaidon opetamme.
KENOKAULA. Varmasti! Me tiedon vuoreks sanomme ja ylös viitaten näin kuiskaamme: on tiedon huiput korkeat!
RIIKINSULKA. Ja ilmaan kepein siivin, leijauksin vienoisin — vähän vain, ymmärrättehän?
KENOKAULA. Ja sitte: oi kuinka hurmaavaa on ihmishengen lento!
RIIKINSULKA. Ja: ah, jo ollaan lähellä taivasta!
KENOKAULA. Ja sitte: täältä kaikki näkee, kas kun kaupungit ja maat ne alla makaa!
RIIKINSULKA. Se vastaa: ne kaikki näen!
KENOKAULA. Myös etäisyyden aavan näet?
RIIKINSULKA. Se heti: sitä enkö näkisi, mä kaikki näen! — Nähkääs: se näkee juuri sitä, mitä sanoo näkevänsä.
LIPILAPI. Ja minä alla juosta sipsuttelen, käsiäni yhteen lyön ja sirkuttelen: mikä oiva lentoniekka! Kas, kas, kuin korkealla, se enää itikalta maahan näyttää! Oi ihmis-älyn lento, oi viisaus, oi nero, oi kaikkitietävyys! — ja mitä muuta siihen lisäks keksin.
RIIKINSULKA. Kiitos, veli! Ja nyt nähdä saatte kuin sen kaula nousee, rinta paisuu ja sulkareuhkat harrittaa.
LUSIFER (nyökäyttää hyväksyvästi.)
TÄTI LIERO. Ne siskot lentää osaa, totta tosiaan! Vaan kuinka aijotte tään lentokokeen lopettaa?
KENOKAULA. Näin: nykäys, ja läiskäys, yks märkä pilkku maassa — siinä lorun lopetus.
(Äänettömyys. Lusifer synkkänä mietteissään.)
LUSIFER. Vapaus ja omanvoiman aavistus — mitä siitä —?
KAKSIKARVA. Kaks on mulla kylkeä: musta sekä valkea. Niille kaksi etsin tunnussanaa vastaavata: tyranni ja vapaus! Tuon ensimäisen annan Jahvelle — se on sen helpompi, kun todella hän onkin tyranni!
LUSIFER. Hyvä!
SALAKAVIO. Mä myöskin väriasioita ymmärrän. Voin mustan valkealla peittää, valkean päälle mustan häivän heittää.
LUSIFER. Veljespari!
HERJAKIELI. Kun ei vaan tuo toinen liiaks pensselkaviollaan kapsaile!
(Naurua.)
Mun tunnet, Isä! Olen maun herra, ivansuolan haltija. Myös tiedät: mausteista maitti riippuu.
LUSIFER. Mestarkokki!
VIHREÄSILMÄ. Ja minun vihreätä vertani on pisarainen teissä kaikissa.
SATASORMI. Samaa verta nääkin sormet tykkäilee. Mä nälkä, jano olen — vallannälkä, maineenjano.
HAUKANKYNSI. Nää kynnet sille tyydykettä hamuilee.
KIVIJALKA. Ja nämät kahleet saaliin kytkee, tää töppö ruuan murentaa.
TÄTI LIERO. Tää seura mua varsin miellyttää. Vaan nää miehet, huomaan, kovin raisut ovat — luulisin: täss' suuremp' äly tarpeen oisi.
LUSIFER (nyökäyttää hyväksyvästi.)
UMPILUOMI. Ken noin miedoin kielin lavertaa? Verta, verta!
PUNAKELTAINEN. Verta, verta! Jo vihan värit välkkykööt!
UMPILUOMI. Miss' on se, johon iskemme? Miss' on se?
SAMMUMATON. Sen kyllä näytän, konsa luvan saamme.
PUNAKELTAINEN, UMPILUOMI. Lupa, lupa! Pian, pian!
LUSIFER. No malttakaa — tuo äänenne jo melkein kauhistaa!
(Äänettömyys. Synkästi.)
Mun pitäis iloita, ja sentään tekee mieli arvella.
HENGET. Mitä —? Mitä tämä?
LUSIFER. Teitä innostanne kiitän; senkin huomaan, että riittää voimamme. Vaan en tiedä — tuntuu niinkuin teissä olis kovin paljon rajan tuotapuolta. Te verta janootte!
TULIPUNAINEN. Erehdyskö? Eikö Aabelpojan veri verta olekkaan?
LUSIFER. Vait! — Aabelin murha pakkomurha on, min suuri suunnitelma vaatii; vaan teillä muutamilla, pelkään, on veressänne julmuutta.
TÄTI LIERO. Intoa, armollinen Ruhtinas, intoa — ehken liian urmakkaa.
LUSIFER (synkästi). Sepä se arvelemaan saa!
(Äänettömyys.)
No, intoanne kyllä tiennen hillitä! (Mietteissään). Tässä päämäärän ja keinon kumma ristiriita on. Se paikallansa että Jehova omissa tekeleissään kostetaan — vaan tekele?
HERJAKIELI. Lie liian mitätön ja halpa näin suurten voimain tuhluulle?
LUSIFER. Vaiti! Tiedä aikasi!
Ihminen — se onhan sekin kysymys. Vihaanko mä häntä? Miksi? Hän luotiin pyytämättään, niinkuin kaikki muut. Kärsimystäkö hälle tahdon? Miksi? Hän onko tehnyt kenellekään vääryyttä?
TÄTI LIERO. Noin jos jatkat, Isä, miten loppu kuuluukaan?
(Äänettömyys.)
LUSIFER. Näin: mä vihaan häntä, jok' on kaiken alkusyy!
Mitä varten luotiin me? Nöyrtymään! Ei, vaan valtaamaan ja kärsimään ja kärsimystä toiminnalla lientämään!
Mitä varten ihminen? Ka, nöyrtymään! Ei, vaan valtaamaan ja myöskin kärsimään ja kärsimällä elonymmärrystä voittamaan!
Mitä varten itse elää hän? He, nauttiakseen! Ei, vaan tapatakseen ja myöskin kärsiäkseen — nähdessään kuin pala palalta tää mailma lohkee käsistään!
TÄTI LIERO. Oi Isä! Nyt taasen olet entinen ja selvän tasajaon teet.
LUSIFER. Sen teen. Mä ihmiselle hyvää suon, vaan minkä sille voin, että riemu näyttää kärsimykseen kytketyn — en saata noita siskoksia toisistansa irrottaa. Ja miksei kärsisi myös ihminen, kun hälle kärsimänsä korvataan? Ja minä korvaan sen! He kärsikööt ja taistelkoot, mutta saakoot myöskin täysin rinnoin nauttia. Siks elon soihtu loimumaan! — Mä tiedän: se on tuskan soihtu, mutta se on myöskin lämmin soihtu — siksi mielellään he kärsivät.
RIIKINSULKA. Jo soihtu ilmaan nostaos!
KENOKAULA. Sen ympärille ihmissuku tanssimaan!
LUSIFER. Ja tanssikoot! En emmi enää. Vain yksi elon perusaate on: alas pilvikuvat, pirstaks orjankahleet, luonto vapaaksi — sen eessä kaikki muu on välikappaletta vaan. Kun se on voitettu, he vapaat olkohot ja itse asiansa ohjatkoot. — Nyt suoraa tietä toimeen käyn.
REPOKORVA. Oi koska?
LUSIFER. Huomenna.
HENGET. Jo huomenna! Jo huomenna!
TÄTI LIERO. Ja loppu-isku — milloin, missä?
LUSIFER. Pian — Jahven alttarilla!
HENGET. Jahven alttarilla —?
LUSIFER. Niin. Ei isku yksin iskun vuoksi, vaan myös koston nautinnon. Se alttari on hänelle, hän uhrisavua ja mairitusta oottelee, vaan saakin — iskun vasten kasvoja.
HENGET. Oi, herra, herra!
TÄTI LIERO. Sun valtakuntas aika pian lähenee!
LUSIFER. Mun valtakuntani? (Mietteissään). No, jos sillä pilvivallan vastakohtaa tarkotat, se pian lähenee. Ja jospa viipyiskin, niin malttia, ystävät! Ei kiirettä — ijankaikkisuus on pitkä!
HENGET. Ijankaikkisuus on pitkä!
LUSIFER. Kas niin, nyt kaikki suunnittuna on. Rihma rihmaan, lasku laskuun liittyy, loppusumma varma on.
Oi hetki valtava ja ihmeellinen! Äsken hajallaan, nyt kaikki tulta täynnä: yksi äly, yksi käsi, yksi kaari, yksi nuoli, joka puhkoo maita ja taivaita. Oi sinä maailmanjärjestyksen poikkitela! Sinä hikoilit kuusi päivää — minä yhdessä hävitän, minkä sinä kuudessa loit, ja sitte luon yhtä ijankaikkista! Sull' oli kantavanhemmat — minä ne pois pyyhkäsen ja uudet sijaan nostan! Sull' oli maailmanjärjestys — mulla, totta vie, on toinen, joka pyörii ijankaikkisesta ijankaikkiseen! Sinä olet taivaan voima, siksi — pysy pilvissäsi! Min' olen mailmanvoima, siksi — selvä raja välillemme!
(Nousee, samoin kaikki muut; kokoontuvat Lusiferin ympärille.)
Nyt toimeen rivakkaan! Sä olet luoja ja me — vain marrot piruraukat. Kiitos, rakas Itseviisaus! Kohta uusi suku esiin astuu ja sun vanhaa mailmaromuasi järkyttää. Ken heidät loi, ken siitti nämät miljoonat? Manala! Me siitämme, me siitämme, ja siittämisen suurta riemua jo nautimme! Kaikki, mitä meiltä kielsit, otamme kaksin kerroin takaisin. Tapasitko vertaisesi? Tunnetko kostoni nuolten säihkyvän?
Ne tunnekkin, matelijain majesteetti! Voimasi esille — nuo hymysuiset, hurskaat, siveet, mairenaamaiset henkesi! Me taasen mittelemme voimia! Iske — en pelkää! Juoksuta laumaasi — en väisty! Se tietäös:
min' olen maailman herra!
HENGET (haltioissaan). Maailman herra, maailman herra!
Esirippu.