25. KATKENNUT KIELI
Syysilta käveli mustissaan. Käveli teillä, hiipi kedoilla ja istuskeli metsissä—ojissa kuultava vesi polkujen suuntaa osotti.
Mutta Moisio loisti kuin nuotio mustassa yössä. Jokaisesta ikkunasta tulvi punakeltainen valo voimakkaana ja täyteläisenä, niinkuin rakennuksen sisus olisi ollut ilmitulessa.
Ja ulkona kiistelivät punaiset, keltaiset, siniset ja vihreät valot keskenään. Ne keinuivat pienissä paperilyhdyissä maantieltä kuistin eteen johtavan pihatien molemmin puolin—keinuivat pitkissä köysissä, niinkuin maita mantereita kulkenut paikkakunnan maalari ne oli järjestänyt, ja viskelivät toisilleen kompasanojaan ja sutkauksiaan. Kuistin otsikossa keinui monivärinen valoköynnös ja itse kuistissa himmeleinä riippuvia yksityisiä lyhtyjä.
Ja talosta kuului äänen humina ja puheen sorina, niinkuin nuotion ympärillä istuvasta suuresta miesjoukosta, kun ne tarinoivat hiljaisella äänellä. Humu oli kuin säestys, jonka lomitse kuului ulkoa selvempiä ääniä, kimakoita ja syviä, karkeita ja vienoja, loppumatonta askeleiden tassutusta ja hiipiviä kuiskauksia nurkkien takana. Koko Kohisevan elämä, ääni ja valo näytti tänä iltana Moisioon keräytyneen.
Viulu vingahti, tuvan sisus kohahti, lattia tömähti, ja ikkunoiden ohitse kiisi loppumaton sarja päitä ja vartaloita.
Vihkiminen oli suoritettu ennen hämärän tuloa.
Sitte oli syöty ja juotu ja tanssittu—ja yhä tanssittiin puoliyön jo lähetessä.
Sulhanen oli komea, morsian sulhasen vertainen—ei oltu ennen nähty niin uljasta paria, sen tiesi jokainen omasta näkemästään. Sillä jokainen oli heidät nähnyt. Kaikki eivät tosin saaneet koskaan omaa sisäänpääsyvuoroaan, mutta maita mantereita kiertänyt maalari kuiskasi jotakin ulkona seisovain korvaan, ja ulkona huudettiin sulhasta ja morsianta. Ne ilmautuivat kuistille kukkaspoikineen ja -tyttöineen, ja puolipimeällä pihalla huudettiin eläköötä ja hurraata—kaikki kävi niinkuin suurissa kaupungeissa, vakuutti maita mantereita kulkenut.
Sulhanen oli onnellinen—kelpasikin sellaisen tytön rinnalla! Ja morsian oli onnellinen—kuinkas muuten, niin monen vuoden uskollisen odotuksen perästä! Sillä jokainen tiesi että hän oli odottanut, jokainen tunsi tarinan kummallisesta kosinnasta, koskenlaskusta ja punaisesta laulusta lahden rannalla. Ja niihin liittyi loppumaton sarja katkelmia sulhon seikkailuista ja morsiamen uskollisuudesta, joilla ihmisten runonhenki, kerran lentoon päästyään, jatkoi ja täydensi tarinaa. Ja tarinat kiersivät miehestä mieheen pihalla ja hiipivät hiljaa itse häähuoneeseenkin, aivan sulhon ja morsiamen läheisyyteen. Kaiken päällä kimmelsi seikkailun ja sankarisadun sädekehä, luoden pöydän päässä istuvan vanhan Moisionkin harmaille hapsille kunnian kultaa.
Taas huudettiin sulhasta ja morsianta—satuparia, miehekkyyden ja uskollisen rakkauden ihailtuja ilmikuvia, joita silmä ei väsynyt näkemään. Taas säteili kuisti, taas vyöryivät innostuneet eläköön- ja hurraahuudot kilvan pihalla, ja taasen pujottihe yksi ja toinen utelias sisäänpainautuvan joukon jatkona häätupaan.
Sekin loisti ja säteili. Valkoisilla lakanoilla verhottu laipio hohti kuin nuoren, yöllä sataneen lumen peittämät katot aamun vaietessa. Seiniä verhosi kauttaaltaan sama valkea vaippa, mutta seinälakanoilla someili siellä täällä pieniä köynnösseppeleitä ja vihreitä katajaruusukkeita, jotka kohosivat kuin nuori, vihanta elämä puhtaanvalkealta pohjalta.
Tanssi taukosi hetkiseksi. Kutsuvieraat vetäytyivät kamarisuojiin virvokkeita saamaan—naiset morsiamen kera, miehet appiukon ja sulhasen kanssa erikseen. Tarjoojat kulkivat edestakaisin, lasit ja posliinit kilahtelivat, hilpeä puheensorina täytti huoneet ja ihmisten silmissä läikkyi hääilo kuin kirkas juhlajuoma läpikuultavissa laseissa.
Taas vingahti viulu ja vieraat alkoivat painautua tupaan. Miehet vielä lasejaan ja kuppejaan tyhjentelivät ja tupakoitaan tupruttivat, mutta pian hekin läksivät.
Viimeisenä kulki sulhanen. Mutta hän muisti unohtaneensa ottaa pelimannille tupakkaa ja palasi senvuoksi vielä takaisin. Ja kun hän oli otettavansa ottanut ja kääntyi ympäri mennäkseen, seisoi hänen edessään lyhyt, tanakahko, vielä nuorenpuoleinen mies.
Olavi miltei säpsähti—että mies ilmestyi niin äänettä ja niin äkkiä kuin aave. Ja seisoikin kuin aave, liikkumattomana ja muutenkin kummallisen näköisenä: hajasäärin, vasen käsi housuntaskussa, oikea veltossa puuskassa kupeella, hattu kaukana takaraivolla ja paksu, tulipäinen sikaari suussa—muuten hienosti puettuna kiiltokauluksineen, punaisine rusettineen ja paksuine hopeaperineen liivin päällä. Sameankiiluvat silmät tuijottivat jäykästi Olaviin.
»Olisi pari sanaa sulhaselle—jos olisi aikaa kuulla?» sanoi mies paksunkäreällä äänellä, sikaari yhä hampaissa.
»Miksikäs ei … ainahan sitä … en edes tunnekkaan…?» Olavi vastasi.
»Kyllähän me tuttuja ollaan», tuli sikaaria myöten, ja hänen paksussa äänessään poreili jotain salaperäisen myrkyllistä—»enemmänkin kuin tuttuja, vaikkemme ole tainneet tulla esitellyiksi.»
Mies astui askeleen Olavia kohti:
»Sinä vietät tänä iltana häitäsi—minä tulin onnittelemaan. Sinun, joka olet niin monen tytön sydämen vääntänyt ylösalaisin ja niin monen pojan mielen muuttanut sydeksi, sinun ehkä olisi hyvä tietää…»
»Mitä—?» huusi Olavi kuohuvin äänin kuin tilille vaatien.
Miehen lasittavat silmät pullistuivat ulospäin ja niiden terien keskeltä tunkeusi kuin kaksi tulikuumaa neulankärkeä:
»Sinun, jolla on ollut koko maailma vallassasi, mutta joka kuitenkin olet vienyt niin monelta köyhältä mieheltä ainoan karitsan, sinun ehkä olisi tänä iltana hyvä tietää että … että luuletko sinä itsekkään valkoisen karitsan saaneesi!»
Ja mies näki kuinka Olavin hahmo mustui, kuinka hänen sieraimensa laajenivat ja värisivät ja kuinka hän tärisi kauttaaltaan kuin kaatuva puu, joka odottaa vain viimeistä kirveeniskua. Mies päätti iskeä sen yhteen jaksoon:
»No, miltäs tuntuu? Onnittelen!»—hän kumarsi ilkamoiden. »Minulla onkin suurempi syy kuin muilla, koska me taidamme olla niinkuin osamiehiä samassa…»
»Kurja—raukka—p——le!» räjähti Olavin salpansa murtava tuska ja raivo. Syöksähdys eteenpäin, kaksi vihan karkasemaa kättä iskeytyi rintapieliin ja mies kohosi kynttilänä ilmaan.
»Siunaa itsesi!» sähähti Olavi hampaittensa välitse, pitäen miestä yhä koholla ja puristaen häntä rintapielistä niin, että tärkätty paita rutisi. Mies sätkytteli muutamia kertoja jalkojaan, mutta sitte ne riipahtivat hervottomina alas, kasvot kavahtivat kalpeiksi, sikaari putosi suusta ja Olavi tunsi kuinka puvun sisässä oleva räytyi äkkiä veltoksi, riippuvaksi lihakasaksi.
»Minä taidan olla ju-ju-o-vuksissa … enkä tiedä mi-mi-mi…» tohisi kalpeitten huulien välistä kuin lopputohahdukset tyhjentyvästä palkeesta.
»Kiitä onneasi että niin on—muuten…!» Olavi laski miehen tömähtäen lattiaan:—»Ulos!»
Kalpea mies, joka tuskin pysyi jaloillaan, kääntyi puoleen ja toiseen kuin pyörtynyt, kääntyi vihdoin kokonaan ympäri ja huojui sanaakaan sanomatta ulos.
Olavi seisoi keskellä huonetta. Hänen korvansa humisivat ja kynttiläin liekit tanssivat piirongilla.
'Totta! Kukaan ei uskaltaisi, ellei se olisi totta!' Se oli niin luonnollista, ettei hän hetkeäkään epäillyt juopuneen miehen puhetta—kohtalo, jonka sekaantumista hän oli kuin aavistaen pelännyt ja joka nyt yllätti ja murskasi kaikki yhdessä silmänräpäyksessä!
Viulu vingahti tavallista äänekkäämmin ja permanto tömähti niin, että koko rakennus tärisi—tuvassa alotettiin uutta tanssia. Olavista tuntui niinkuin viulu olisi nauranut loppumatonta, korvia vihlovaa ilkkanaurua, niinkuin kaikki nuo ihmiset olisivat nauraneet ja hyppineet kilvan hänen häväistystään.
»Ei, loppu tästä helvetistä tulla pitää, ja heti!» huudahti hän ääneensä, syöksyen kamarista ulos ennättämättä edes ajatella miten lopun tekisi.
Joukko hymyileviä silmiä tähtäsi Olaviin, kun hän astui tuvan kynnykselle ja pysähtyi siihen hetkiseksi ahdingon vuoksi. Ja siinä hänelle selvisi, ettei hän voinut ruveta puukkojunkkarin tavoin tupaa tyhjentämään.
Sulhaselle tehtiin laitapuolella tilaa, ja hän riensi kapeata railoa myöten perälle—viuluniekan luo.
»Myötkö viulusi?» kuiskasi hän soittajan korvaan. »Joku haluaisi ostaa, on pyytänyt minun kysymään—hinnalla ei tingitä!»
»Enpä tiedä—on vaikea luopua», vastasi pelimanni hiljentäen viulunsa ääntä.
»Myötkö viulusi? Haluttaisiin, tarvittaisiin!»
»Olkoon menneeksi kolmestakymmenestä markasta!» »Hyvä! Ostaja tulee pian.—Mutta muuta nyt polkaksi ja soita niinkuin se, joka hyväilee rakastettuaan viimeisen kerran! Repäsevä tahti!»
Viuluniekka nyökäytti päätään.
Olavi astui suoraan erään nuoren tytön luo ja kumarsi. Viulu hiljeni ja helähti samalla polkaksi niin repäsevästi, että tanssijat jäivät hämmästyneinä katsomaan.
Mutta Olavi kiisi tyttönsä kanssa kuin tuulispää—useat muutkin parit läksivät taasen liikkeelle. Mutta ne lopettivat pian, sillä kaikkien silmät kiintyivät sulhaseen, joka oli kuin yliluonnollisen voiman haltioima. Silmät säihkyivät, huulilla väikkyi salaperäinen hymy ja kulmilla paloi ylpeä uhma.
Kaikki katsoivat ihmetellen ja ihastellen—sellaista tanssia ei oltu koskaan nähty! Olavi otti toisen tytön, ja kolmannen, vei kutakin vain pari kierrosta ympäri ja vaihtoi taasen. Ei saatellut heitä paikoilleen, vaan ikäänkuin kevyesti heitti luotaan ja kumarsi uudelle, ja tempasi hänet samassa hurjassa vauhdissa aivankuin edellisen jatkoksi.
»Mitähän se tarkottaa?» kuiskailtiin väkijoukossa.
»Se tanssittaa nyt kaikki tytöt—viimeisen kerran poikamiehenä!»
»Tosiaankin!» Ja ihmiset hymyilivät ja katselivat ihaillen hurjaa, salaperäistä tanssia—olisikin ollut ihme, ellei häissä olisi ollut jotain kummallista, kun kaikessa muussakin.
Olavi pyöräytti taasen toverinsa kevyesti syrjään ja kumarsi sitte erittäin syvään ja kohteliaasti—Kyllikille, joka seisoi hämmästyneenä ja levotonna, tietämättä mitä ajatella.
Soittoniekka, joka näki kenen hän nyt otti, puristi viulunkoppaa lujemmin rintaansa ja juoksutti kaiken tulensa jousen jouhiin. Viulu vinkui ja valitti, ja morsiuspari kiisi kuin ilmassa, sulavana ja hurmaavana. Kiisi kerran, kaksi, kolme, neljä kertaa tuvan ympäri—yhä vain kiisi.
Silloin, viidennellä kierroksella, viulu äkkiä vaikeni, välähti ohitanssivan Olavin toisessa kädessä ja iskeytyi samassa silmänräpäyksessä sadoiksi sirpaleiksi pöydänkulmaan—'vii-uu' huusi räsähdyksen keskeltä valittaen muuan pingottuneena katkennut kieli.
Häähuone hätkähti, väki katsoi pelästyneenä morsiuspariin. Mutta he seisoivat rinnakkain perällä, ikäänkuin tuo kaikki olisi kuulunut tanssin loppuaskeliin.
»Anteeksi, jos tuntui oudolta!» virkkoi sulhanen hymyillen. »Ymmärrättehän ettei sillä viululla, jolla minut on vanhaksimieheksi soitettu, enää koskaan soiteta.—Hyvää yötä!»
Joukosta kuului äänekäs helpotuksen ja ihastuksen hyminä. Sellainen lopputanssi! Sellainen sulhanen! Kukaan muu ei sellaista olisi keksinytkään!
Väki hymyili, sulhanen hymyili ja Moision ukko hymyili pöydän takana: niin sen pitää ollakkin! Selkä muille, kaikki sille yhdelle—on minun tyttäreni yhden viulun arvoinen!
Morsian yksin seisoi kalpeana—niinkuin taasen olisi ollut kesäinen sunnuntai-ilta ja hän olisi seisonut lahden rannalla ja nähnyt kuinka rinnetietä riensi kiivain askelin mies, jonka kulmilla paloi vihan lieska.