33. KOTIINTULO
Syksyinen iltapäiväaurinko hymyili kedoille, iski silmää ikkunanlaseille ja väräytti naurukuoppasia vastaanosuville seinille ja metsänrannoille— muuten sää oli viileä.
Olavi oli tänään omituisessa mielenvireessä. Niin kuin vietereillä, voimatta pysyä hetkeäkään paikallaan, levoton mutta hymyilevä. Asemalle hän oli lähettänyt erään hevosmiehen tärkeälle asialle ja pienen palvelustytön hän oli toimittanut niinikään asialle kaukaiseen kylään—hän tahtoi olla yksin kotona, ehdottomasti yksin.
Hän riensi kiireisesti kamariin, loi ympärilleen viivähtävän, tutkivan katseen, vilkasi vielä kerran lämpömittariin seinällä ja hymyili:
»Kyllä täällä nyt alkaa olla parahiksi!»
Sitte taas tupaan. Hellalla soitti kiehuva kahvipannu hiljaista, mutta riemukasta säveltä. Takan edessä oli aimo sylys valkoisia männynpilkkeitä.
Olavi nosti pannun tulelta, kaatoi kuppiin selvityskahvin ja sen takaisin pannuun. Pisti sitte kätensä taskuihin ja alkoi astua edestakaisin huoneessa, hymyillen ja hiljaa vihellellen.
»Mitähän hän nyt tuumii, kun en minä olekkaan itse asemalla vastassa?
No, kyllä hän arvaa ja ymmärtää…»
Sitte hän taasen riensi hellan luo, kaatoi kahvia kuppiin ja maistoi:
»Se on hyvää—se on varma!»
Hän otti pienen pyyherievun. Pyyhki pannun tarkoin, nosti sen hellansyrjalle ja vilkasi levottomasti kelloon:
»Nyt niiden pitäisi olla Aittamäessä, tai ainakin Simolan kohdalla…»
Sitte hän kiiruhti astiakaapin luo. Levitti tarjottimelle valkoisen liinan, asetti kahvikupit, kerma- ja sokeriastiat ja kantoi valmiiksi varatun tarjottimen pöydälle:
»Hyvältä näyttää!»
Ja hän vilkasi taasen levottomasti kelloon:
»Nyt ne varmaan ovat jo Vääränkorvan käänteessä…
Ajavatkohan ne siitä juosten? Kunhan eivät vaan liian kovaan! No,
Kyllikki pitää kyllä siitä asiasta huolen…»
Olo alkoi tuntua yhä omituisemmalta. Niinkuin kaikki, mikä painaa, olisi sulanut pois ja jälelle jäänyt vain ohut, kepeä kuori, joka sekään ei tahtonut enää pysyä maassa. Hän käveli ristiin rastiin, vilkasi tuon tuostakin ikkunasta ulos, eikä tietänyt mitenkä olla.
»Nyt!» huudahti hän vihdoin, katsottuaan taasen kelloon. »Kymmenen minuutin päästä he ovat täällä!»
Hän riensi miltei juosten uunin luo ja teki suuren, helottavan takkavalkean.
»Räisky, niinkuin mäntyinen puu voi koskaan räiskyä! Tervehdi heitä kirkkain silmin ja lämpimin sylin!»
Hän meni kamariin ja toi sieltä pienen vuoteen. Se oli kuin siro kori kuuden solakan jalan päällä—hänen omaa tekoaan, valkeanhohtavasta taivutetusta pajusta. Vuodekin oli kunnossa. Valkoisen lakanan palteet riippuivat kuin köynnös reunoilta alas, pieni punakukkainen peite hymyili lämmintä hymyään ja ylinnä pääpuolessa loisti pehmeä, lumivalkea tyyny.
»Tuohon noin!» puheli Olavi ajatuksissaan, asettaen vuoteen tulen eteen ja tuoden sitte heidän oman sohvansa rinnalle toveriksi. »Siihen minä hänet heti kannan, ja itse istumme tässä.»
Ja nyt, kun kaikki oli kunnossa, valtasi hänet sellainen ilonsekainen levottomuus, ettei hän tietänyt oliko hän maassa vai ilmassa. Hän tähysteli ikkunasta, meni sitte portaille, josta voi nähdä pitemmälle tietä pitkin, katseli ja kuunteli. Tuli taas tupaan ja arveli jo lähteä vastaan, mutta ei uskaltanut jättää huoneita tulen tähden.
Tienkäänteestä puiden takaa sukeltausi vihdoin ruskea hevosen pää esiin. Silloin hänen rinnassaan sykähti niin omituisesti, ettei hän voinut pitkään aikaan paikalta liikahtaa. Seisoi vaan ja katseli ikkunasta lähenevää hevosta kärryineen, Kyllikkiä valkoisine villahuivineen—ja sitä, mitä hän sylissään piti.
Tulijat jo lähenivät veräjää. Olavi riensi kuin tuuli lakittomin päin portaita alas.
»Terve tuloa!» huusi hän jo kaukaa riemuiten.
»Terveisiä!» kuului Kyllikin pehmeä, värähtävä ääni säteilevän silmäparin alta.
»Anna minulle, anna minulle!» huusi Olavi ojentaen kätensä Kyllikkiä kohti.
Kyllikki ojensi hänelle hymyillen villapeitteisiin kiedotun kääryn.
Olavin kädet vapisivat, kun hän tunsi sen käsivarsillaan.
»Auttakaa te, Antti, kärryiltä alas! Ja tulkaa sitte illemmalla uudelleen, en käske nyt edes sisään … tässä kiireessä», puheli Olavi hätäisesti.
Mies hymyili, Kyllikki hymyili.
Mutta Olavi ei heidän hymyään huomannut, vaan riensi kääryineen jo rakennusta kohti. Muutaman askeleen päästä hän kuitenkin pysähtyi ja raotti toisella kädellään päällimäistä peitettä. Häntä vastaan pilkistivät pienet punervat kasvot ja niiden keskeltä kaksi kirkasta silmää.
Olavin rinnassa sykähti sellainen ilon värähdys, että hänen täytyi puristaa kääryä rintaansa vasten, muuten se olisi pudonnut. Hän peitti kiireesti avaamansa aukon ja riensi miltei juoksujalassa sisään.
Kyllikki katseli hänen touhuaan hiljaisesti sädehtivin silmin.
Kun hän sitte astui jälessä sisään, jäi hän iloisesti hämmästyneenä ovipieleen seisomaan. Takkavalkean ystävällinen tervehdys, pieni vuode, josta hänellä ei ollut aavistustakaan, sen rinnalla syliään tarjoova tuvan sohva, kahvitarjotin pöydällä—hän näki ne kaikki yhdellä silmäyksellä.
Mutta Olavi puuhaili vuoteen yli kumartuneena.
»Saahan näitä avata?» kysyi hän irrotellen nopeasti lukkoneuloja.
»Saa, saa!» nauroi Kyllikki, ruveten päällysvaatteitaan riisumaan.
Olavi oli saanut pienoisen peitteistään kirvotetuksi. Hän kohotteli sen pieniä, kapalokääreestä vapaita käsivarsia, kuin nuorta sotilaan alkua tarkastellen. Nosti sitte hänet pystyyn: »Pitkä poika!» Käänsi syrjittäin: »Suora kuin sotamies!» Katseli kauvan hänen kirkkaisiin, älykkäisiin silmiinsä ja kasvoihin, joissa luuli huomaavansa hienoja, hyvää ennustavia piirteitä. »Voi sinua, sinä kullanpala!» huudahti hän ihastuneena, kohottaen pienoisen ilmaan ja suudellen häntä kevyesti otsalle.
Nuori tulokas ei ääntä päästänyt, katseli vain kuin tarkastettava tarkastajaansa.
Olavi oli asettanut hänet jälleen pitkälleen vuoteelle: »Eikö sulla ääntä olekkaan, etkö sinä nauraa osaa?»
Hän rupesi silmillään kujeilemaan. Hän alkoi huulillaan sirkutella ja sihitellä kuin pientä arkaa linnunpoikaa maanitellen—ei hän sellaista ollut koskaan nähnyt, se vaan tuli itsestään. »Naurat, naurat, jo naurat! Sillälailla, sillälailla!»
Kyllikki oli tullut hänen taakseen ja jäänyt sohvanselkämykseen nojaten heitä molempia hymyillen katselemaan.
»Entäs ne kädet … suomiehen kädet…? Puhuikohan se äiti totta?—Totta, totta! Sellaiset kourat! Oikea suomyyrä!» Hän suuteli riemuiten pieniä kätösiä.
»Mutta lapsi kulta, millaiset kynnet sinulla on…? Äiti on varmaan säästänyt sen ilon isälle…»
Hän juoksi Kyllikin ompelukorin luo ja palasi pienet sakset kädessä:
»Isä leikkaa, isä leikkaa!»
Hän laskeusi polvilleen vuoteen viereen:
»Älä pelkää … hiljaa, oikein hiljaa ja sievästi! Noin! Ei isä niin kovakourainen ole, ei ei, vaikka on suuri!» Hän leikkasi ja suuteli tuon tuostakin pieniä sormia.
Poika hymyili. Kyllikki yhä sohvanselustimeen nojasi ja yhä lämpimämmin hymyili.
»Kas niin, nyt se on tehty! Sellainen poika—sellainen poika, Kyllikki!» huudahti hän kääntyen ympäri.
»Mutta hyvänen aika, Kyllikki! Sielläkö sinä seisot…? Millainen hupsu minä olen, kun olen sinut sillä lailla unohtanut! Tervetuloa, Kyllikki! Tuhannesti tervetuloa!»
Hän sulki Kyllikin syliinsä: »Kuinka reipas ja vihanta sinä olet!
Nuortunuthan sinä vaan olet! Kiitos sinulle kaikesta … äiti!»
»Kiitos itsellesi!» vastasi Kyllikki liikutettuna, valkoista vuodetta katseillaan hyväillen.
Olavi vei hänet sohvaan istumaan ja he alkoivat puhella toisilleen katseitten hiljaisella sunnuntaikielellä.
»Kaikkea!» huudahti Olavi äkkiä. »Jo minä olen pyörryksissä. Minähän olen keittänyt sinulle kahvia, ja nyt minä…»
Hän nousi ja riennätti pannun tarjottimelle.
»Oletko sinä keittänyt kahvia—?» ihmetteli Kyllikki ilonhulveisin silmin.
»Kuka sitte, ei kukaan muu olisi saanut sitä tällä kertaa keittää.—Tule, Kyllikki!»
He istuutuivat pöydän ääreen ja joivat—sanaa sanomatta, ainoastaan toisiaan katsellen.
Lapsi äännähti, molemmat nousivat nopeasti.
»Mikä pojua vaivaa—ikäväkö tuli…?» puheli Kyllikki hellästi. Nosti pienoisen ylös ja alkoi puhua hänen kanssaan katseilla, kasvonilmeillä ja pienillä herttaisilla päänliikkeillä.
Poika rupesi hymyilemään.
Mitään sanomatta laski Kyllikki hänet Olavin syliin. Olavi loi kiitollisen katseen ja puristi pienoista rintaansa vasten. Hänestä tuntui niinkuin kaikki olisi sinä hetkenä kadonnut ja häipynyt hänen ympäriltään. Ja hän tunsi kuinka pienen ruumiin lämpö vähitellen tunkeutui kääreiden ja vaatteiden läpi aina hänen jalkoihinsa saakka—niinkuin puhdas, hiljainen hyväily. Hän tuli niin liikutetuksi, että lapsi alkoi täristä hänen sylissään—saamatta sanaa sanotuksi ojensi hän sen takaisin Kyllikille.
Kyllikki laski lapsen vuoteeseen, sovitteli tyynyä mukavammasti ja veti peitteen päälle, niin että ainoastaan pienet kasvot rusottivat valkoisella päänalusella.
»Miten paljo ihmiselle onkaan uskottu, kun hänelle on uskottu pieni elämä hoidettavaksi», sanoi Olavi väräjävällä äänellä, kun he olivat istuutuneet sohvaan. »Se on niin suurta, että sitä tuskin uskoo mahdolliseksi.»
»Ja kuitenkin se niin on», vastasi Kyllikki. »Tiedätkö, mitä minä luulen? Että anteeksianto ja sovitus ovat elämässä paljoa, paljoa voimakkaammat kuin kosto.»
Olavi nyökäytti päätään ja puristi hiljaa hänen kättään.?
Sitte hän alkoi taasen katsella pieniä rusottavia kasvoja valkoisella päänalusella. Ja hänen omille kasvoilleen kohosi vähitellen vakava, miltei synkkä ilme.
»Olavi!» sanoi Kyllikki hiljaa, ottaen hänen kädestään. »Sanotko minulle, mitä sinä nyt juuri ajattelet?»
Olavi ei vastannut heti.
»Ei, älä sanokkaan—kyllä minä sen ymmärrän. Mutta miksi sitä nyt ajattelisimme. Ja … onhan hänellä ainakin vanhemmat, jotka ovat kokeneet yhtä ja toista—ehkei hänen tarvitse astua kaikkia meidän jälkiämme…»
»Sitä juuri minä ajattelin», vastasi Olavi.
Kumpikaan ei jatkanut. Vain lämpimät ajatukset kiersivät kuin vartioiden pientä valkoista vuodetta.
»Katso!» huudahti Kyllikki hetkisen päästä. »Hän on nukahtanut—kuinka suloinen hän on!»
Niinkuin lämmin päiväpaiste olisi levännyt huoneessa—kaikkialla, jokainoassa loukossa.
»Olavi?» sanoi Kyllikki, katsahtaen merkitsevästi kamarin oveen ja nousten seisoalleen.
Olavin kasvot ilostuivat ja he hiipivät varpaillaan kamaria kohti. Olavi avasi oven ja Kyllikki seisoi kauvan kynnyksellä katsellen huonetta, joka vaaleine tapetteineen näytti entistä suuremmalta ja valoisammalta.
Hän kääntyi ympäri ja tarttui Olavin käteen—riemuitsevat silmät kertoivat mitä hän tunsi ja ajatteli.
Olavi kiersi toisen kätensä hänen vyötäisilleen ja hänen silmissään näkyi sellainen ilme, kuin hän olisi äkkiä muistanut jotakin.
»Olenhan minä sinulle kertonut», puheli hän kuin haaveillen, kävellen Kyllikin kera tupaan, »kuinka Sisar-Maiju kerran kävi minua kotiin kutsumassa, silloin kun minä vielä olin maailmalla?»
»Olet, olet—se oli niin kaunista, etten minä sitä ikänä unohda!»
»Ja kuinka me sitte tulimme, ja kuinka me alotimme——
He olivat saapuneet peräikkunan luo.
——Katsoppas!» katkasi Olavi äkkiä lauseensa, osottaen kädellään ulos.
Alhaalla alangossa lepäsi Isosuo laajana, lähes silmänkantamattomana heidän edessään. Suonreunasta läksi kaksi kookasta viemäriä, joiden tieltä kihisevät miesparvet raivasivat metsää—toiset juoksuttivat ojaa jälessä. Ne olivat kuin kaksi mahtavaa, eteenpäin rynnistävää valtaväylää, jotka viittasivat kaukaiseen etäisyyteen. Ilta-aurinko loi punervan häiveen suolla häärivien miesten hartioille, siellä täällä välähti kirveen tai lapion terä, vesi välkkyi kuin hopea viemäreissä ja kostea mura kiilsi metallilta niiden reunoilla.
»Oo…!» huudahti Kyllikki ihastuneena. »Se on siis vihdoinkin alkanut!»
Olavi käänsi hänet ikkunasta itseensä päin, kiersi molemmat käsivartensa hänen ympärilleen ja katsoi hänen silmiinsä niin, kuin hän olisi siihen katseeseen sulkenut kaikki, mitä he olivat eläneet ja nähneet, huokailleet ja toivoneet.
»Nyt se on vihdoinkin alkanut!» sanoi hän hiljaa, puristaen Kyllikin voimakkaasti rintaansa vasten.