4.
Ulkona oli syyspimeä yö, mutta sisällä rautatievaunussa oli lämmin ja valoisa.
Keskitaloa ja Uutelaa lukuunottamatta oli vaunu miltei tyhjä.—Miehet palasivat talonostomatkalta Savosta.
Keskitalo oli vaipunut vaunun nurkkaan, hattu toiselle korvalle painuneena, käsivarret velttoina sylissä—hän näytti nukahtaneen.
Mutta Uutela istui ja imeskeli ahkerasti lyhyttä piippuaan. Häntä ei nukuttanut, vaikka olikin levon laita koko matkalla ollut vähän niin ja näin.
Tämä matka kaikkineen tuntui hänestä hiukan omituiselta. Niinkuin hän, hiljainen kotipeltojen mies, nyt olisi siirtymässä tutuilta vaoilta suuren maailman pitkille, päättömille saroille.
Totta oli, että hänen entinen raatajaintonsa oli tänä kesänä taas noussut, maattuaan pari vuotta kuin lamauksissa. Totta oli, että Keskitalo tuntui liian pieneltä ja aivan liian valmiilta, ei ollut mihin oikein iskeä. Mutta nämä tämmöiset matkat—kun pitää istua jo vuorokausikaupalla junassakin.
Kyllähän tämä järki-puuhaa on, ajatteli hän. Nuoret vahvat pojat nousemassa—ne tarvitsevat tilaa. Ja sitten se Sontulan Kustaan kirje, sekin vielä pani kiirehtimään, ettei hyvä tilaisuus menisi käsistä.
Mutta se tuntui sittenkin liian hätäiseltä. Ei ollut koskaan ollut aikaa harkita oikein perinpohjaisesti koko kysymystä—noin niinkuin maamiehen on tapana: auran jälessä vako vaolta tai kirves kainalossa metsätiellä.
Naisväki siellä kotona minua enin ihmetyttää! ajatteli hän. Olisi sentään luullut kotipuoli-ikävän panevan hiukan vastaan tämmöisiä hommia. Etenkin vanhalla emännällä... No, kukas tietää, vaikka se nyt niin puhuu lasten edusta—kukas tietää.
Hän katsahti Keskitaloon.
Tuolla ne nyörit lepää! hän ajatteli. Sen hän oli huomannut alusta alkaen. Sellainen into ja touhu!
Hän katseli Keskitalon sisään painunutta rintaa, laihoja kasvoja ja nukkuneen velttoja jäseniä.—Kukas olisi uskonut tuommoisesta miehestä!
Niinkuin silloinkin—muisteli hän taas—jo menomatkalla. Kulkee vaunusta vaunuun, kyselee kaikilta matkustajilta taloja, maita, metsiä, hintoja.—Mitä sinä nyt kaiken maailman taloja kyselet? oli hän, Uutela, ihmetellyt—kun sitä Kustaan neuvomaa kuitenkin tarkotetaan. Mutta Keskitalo vain nauraa: kaksi tämmöistä poikaa reisussa, säkissäkös me porsas ostettaisiin, ohoh!
Siinä on jotain, oli hän ajatellut silloin, ja niin hän ajatteli vielä nytkin—olkoon mitä hyvänsä.
Varsinkin sitten ostopuuhissa se näkyi vielä selvemmin—jatkoi hän taas muistelmiaan. Pitäisihän vanhan miehen ymmärtää, ettei kaupanteossa sovi hätäillä. No, itse talon hinnasta minä en mitään sano, vaikka olisi siitäkin voinut jonkun tuhannen pudottaa. Onhan se koko hovi, ja tavallisessa rakennuksessa niinkuin vanha herrastalo ainakin. Vaan annas maksaa irtaimista, mokomistakin lehmänsammakoista, tunkkaisista heinistä ja puolimädistä vilja-aumoista—kehtaavatkin sen roistot jättää jumalan viljan ulos mätänemään—annas maksaa kaksitoista tuhatta, ainakin viisituhatta liikaa! Eikä ymmärrä, vaikka minä isken silmää ja jo viimein sanonkin. Niinkuin sen kaupan olisi mikään hengenhätä ollut! Eikä auta muu kuin vain katsella kuinka nämä viekkaat savolaiset hymyilevät ja iskevät seläntakana toisilleen silmää, että näin sitä pitkätukkaisia hämäläiskolloja keritään!—Perhana!
Hänen hämäläisluontonsa oli näissä muistelmissa noussut sellaiseen kapinaan savolaisia vastaan, että hän unohti kokonaan Keskitalon.—Senkin keppiherrat! Keppi pitää keikkua kädessä, vaan onkos havun pulkkaa pellolla?
No, no, tyynnytteli hän itseään. Hämeenmiesten työ sen vahingon ottaa pian takaisin. Mutta kyllä on sentään synti ja häpeä heittää viisi tuhatta tuommoisille lurjuksille!
Keskitalo oli alkanut hiljakseen kuorsata. Silloin Uutela taas muisti hänet.
Sitäkin minä olen ihmetellyt, miksi se sen kauppakirjan teetti yksin minun nimiini? No, onhan rahat kyllä minun, vaan kun me olisimme molemmatkin voineet olla isäntinä, kun kerran yhdessä ollaan ja kun minä vaan vävyksi tulinkin. Onkohan sillä siellä Hämeessä joku vanha, hämärä velka, jota lähtee ikäänkuin pakoon, kun se noin tahtoo omaisuuden minun taakseni turvata? Ja miksei hän ole siitä koskaan mitään minulle ilmottanut? Mitä se merkitsee...?
Hän kumartui eteenpäin ja rupesi katselemaan tarkkaan Keskitalon kasvoja. Hän tahtoi ikäänkuin tunkeutua hänen aivoihinsa ja nähdä mitä siellä liikkui—nyt kun mies nukkui eikä tiennyt pitää varaansa.
Sen ketunkasvoista ei näe mitään, ei nukkuissa eikä valveilla! sanoi hän itsekseen harmistuneena. Siin' on miestä! Lennättää ihmisiä Savoon saakka, ostattaa taloja ja pitää ne nyörit sisässään kuin kalliossa. Ja että kaikki nyt on mennyt sinun mielesi mukaan, sen minä kyllä näen—muutoin sinä et voisi noin unta vetää. Ja vielä nauru huulilla—minä tässä valvon ja valvon enkä saa unta vaikka mikä olisi!
Hän tunsi sinä hetkenä vihaavansa Keskitaloa, sen salaisuuden vuoksi, jonka hän epäili tämän sisässään säilyttävän. Miksei hän sitä minullekin ilmaise, kun kerran olemme ystävät ja sukulaiset?
No, taidan sentään tehdä syntiä—ajatteli hän taas—kun noin epäilen. Miksei mies puuhaisi lastensa hyväksi, nyt kun on pohjaa mistä ponnistaa? Juuri noinhan minä tein itse aikoinani—eipä mies niitä parhaimpia tuumiaan muille selittele, ei!
Ja kuitenkin hänestä tuntui niin omituiselta—niinkuin näkymättömät kädet olisivat tavotelleet hänen elämänsä ohjaksia, ne omiin käsiinsä riistääkseen.
Mutta asia oli päätetty, talo ostettu. Ja nyt minä olen hovin isäntä! Häntä hiukan hymyilytti.—No, rinnan me siellä isäntinä hääräämme, olkoon nyt kumman nimi tahansa papereissa. Ja kyllä me niille peijakkaan keppiherroille näytämme mistä puusta lusikka tulee! Vielä minä laitan yhden talon kuntoon ja näytän kuinka hämäläinen pajupehkot pientareilta hätistää!
Hän alkoi yhä enemmän ja enemmän innostua—ne Hovin pitkät, matalaojaiset sarat ikäänkuin huusivat häntä ja hämäläistä voimaa avukseen.
Kyllä tässä nyt tulee aika kiireen kilakka, ennenkuin Keskitalo ja tavarat on myyty ja kaikki muuttokunnossa, ajatteli hän taas.
Samalla juna pysähtyi rymisten jollekin asemalle.
»Oh—oh!» huusi Keskitalo kuin pahasta unesta kavahtuen ja katseli silmät pyöreinä ympärilleen. »Missäs me oikein ollaankaan?»
»Talonostomatkalla, naapuri», myhäili Uutela hiljaa-sädehtivin silmin toisen säikähdykselle.
Keskitalokin jo hoksasi. Miehet rupesivat yhdessä makeasti nauramaan.