Taistelu Heikkilän talosta

by Johannes Linnankoski

II.

Maaliskuun kuutamo asteli hohtavalla keväthangella ja kurkisti pienen, yksinäisen mökin ikkunasta sisään.

Mökin asukas ei ollut vielä makuulla, vaikka lamppu oli ollut jo aikoja sammutettu, vaan istui täysissä pukeissa ikkunanpielessä, päätään käsivarteen varaten.

»Terve, Väliportin Matti!» virkkoi kuu tuttavallisesti. »Mitäs siinä nyt noin toimessasi valvot…?»

Mutta mies ei kuullut eikä nähnyt mitään, istui vain yhä ajatuksissaan — kuun katsellessa miettiväisenä hänen päätään, joka oli jo keskeltä paljas, ja hänen laihoja, kuivettuneita kasvojaan, joilla näkyivät elämän kovat sormenkosketukset.

Hän oli istunut tuollalailla pitkän aikaa, vaikka puoliyö läheni. Oli aikonut mennä ulos, mutta jäänytkin istumaan ja miettimään, sillä hän suunnitteli semmoista, jota ei ollut koskaan ennen tehnyt, mutta joka ikäänkuin pohjautui ennenkulettuun elämäntaipaleeseen.

Sen taipaleen varrelta kulki nyt hänen editseen kirjavia kuvia, toiset selvempiä, toiset himmeämpiä, ohikiitäviä kuin pilvenhattarat, mutta jokaisessa pisara hänen oman elämänsä mehua.

Se ensimäinen oli kevään lapsi — kauniin, onnellisen kevään.

Hän oli silloin kahdeksantoistavuotias ja palveli renkinä Paavolassa. Ja sinä kevännä hänelle puhkesi rakkaus niin suurena ja valtavana, että hän tuskin uskoi sitä itsekkään todeksi ja ikäänkuin vaistomaisesti aavisti, että sen täytyisi särkyä. Sillä se onni, joka hänelle hymyili, oli liian suuri ollakseen pysyväinen.

Mutta se kevät oli kirkas kuin hopea ja se kesä lämmin kuin kulta, ja molempien talojen välisellä pellonmäellä kasvava iänikuinen pihlaja kuuli sinä kesänä kuiskauksia, jotka saivat sen vanhan sydämen sykähtelemään.

Kuinka suloista onkaan rakkaus, kun se on salaista — kun sitä uskaltaa vain hiipien lähetä ja siitä vain kuiskaten puhua ja ainoana uskottuna on vanha puu, joka ei kieli.

* * * * *

Syksyllä se tapahtui — se, jota hän oli vaistomaisesti pelännyt ja joka oli levännyt tummana pilkkuna tytönkin katseen pohjalla, vaikkei kumpainenkaan ollut uskaltanut siitä koskaan puhua.

Tytön vanhemmat saivat asiasta vihiä ja se selvitettiin rutosti. »Heikkilänkö isännäksi renki? Olisivat he luulleet Heikkilän tyttärellä olevan sen verran oman arvon tuntoa ja kunnioitusta vanhempiaan ja sukuaan kohtaan! Eikö hän, ainoa lapsi, ymmärtänyt, että nyt oli sukutalosta kysymys?»

Tyttö itki ja rukoili ja hän itse oli kuin järjiltään. Mutta he ymmärsivät, että heidän täytyi taipua, sillä he eivät tunteneet ainoatakaan esimerkkiä, että rakkaudelle olisi annettu isännänvaltakirja tällaisissa tapauksissa. Sitäpaitsi tämä oli ainoa kerta, kun tyttö pahotti vanhempiensa mielen, ja se koski heihin kumpaiseenkin kovasti.

* * * * *

Kuinka elävästi hän muisti heidän viimeisen tapaamisensa vanhan pihlajan alla — muisti, ja kuitenkin kaikki sen-iltainen oli kuin epäselvää humua. Hänen kurkkuaan kuristi ajatellessa, että se olisi viimeinen kerta. Entä tytön kohtalo — hänen kuuliaisiinsa oli vain muutama päivä.

»Mutta kuinka sinä voit elää hänen kanssaan?» kysyi hän tuskaisena.

»Sitä minä en vielä tiedä — sitä minä en totisesti tiedä», vaikeroi tyttö käsiään rutistaen.

Mutta se ei ollutkaan hänelle itselleen pääkysymys — oli muuta, joka ahdisti häntä vielä ankarammin ja josta hänen täytyi saada selvä.

»Ja meidän välimme…?» sai hän vihdoin esiinpuristetuksi. »Täytyykö kaiken loppua tähän? Minä…»

Hän ei saanut enempää sanotuksi, vaan jäi kalpeana ja henkeään pidättäen katsomaan tytön kasvoihin.

Ja hän näki kuinka tyttö värisi ja kamppaili väkevän mielenliikutuksen kanssa, toivon ja epätoivon riehuessa hänen omassa rinnassaan.

»Täytyy», sanoi tyttö lopulta vavahtelevin huulin. »Kaiken täytyy loppua tähän, niinkuin ei koskaan olisi mitään ollutkaan — sillä minä en tahdo tehdä mitään sopimatonta, en ajatuksissa, enkä sanoissa, enkä töissä… Etkä sinä saa koskaan minua muistuttaa siitä, mitä on ollut…»

Hän tunsi kaiken mustenevan silmissään. Hän oli toivonut jotain, ei tiennyt itsekkään mitä, mutta kuitenkin jotain muuta kuin mitä tyttö sanoi.

He olivat nousseet — niinkuin kumpaisellakaan ei olisi enää mitään sanottavaa.

Silloin tyttö tarttui hänen molempiin käsiinsä.

»Sen täytyy olla niin», sanoi hän värähtävällä äänellä. »Mutta jos minä vielä joskus olisin vapaa tekemään oman tahtoni jälkeen, niin sinä tiedät minun ajatukseni… Ei, nyt minun täytyy lähteä!» lisäsi hän hätääntyneenä, puristi hänen käsiään ja vetäytyi taaksepäin.

Mutta hän kääntyi vielä ja puhui kuin huumeissaan: »Ja jos kerran tulisi se päivä, etten minä jaksaisi yksin, vaan tarvitsisin apua, niin sinä tiedät ettei minulla ole ollut ketään muuta ystävää, eikä tule — ja jos sinä tarvitsisit…» tyttö purskahti itkuun puristaen hänet kiihkeästi itseään vasten.

Silmänräpäys — täysikuun pilkahdus pilven alta ja sen kalpean valon äkkitulvahdus kedolle, tuulen hohahdus pihlajan kuivuneissa lehdissä ja kyyneleisten silmien värähdys — tyttö oli riistäytynyt irti ja juoksi pois.

Hän seisoi pitkän aikaa huumautuneena, voimatta paikaltaan liikahtaa. Tuossa kaikessa oli jotain salaperäisen juhlallista — niinkuin kaikki olisi nyt heidän välillään katkennut, leikattu kuun kalpeilla säteillä, mutta kuitenkin jäänyt joku säije, jota ei voinut sanoin selittää.

* * * * *

Häät — hän oli vähällä tulla hulluksi. Talojen väliä oli tuskin puolta virstaa. Hän kuuli pitojen hälinän, pelin pauhun ja ihmisäänten helinän. Hän hiipi vanhan pihlajan luo ja odotti tuntikausia. Ketä? Hän olisi tahtonut nähdä valkean hunnun häämötyksen pimeässä ja kuulla kuiskauksia…

Oliko hän hullu? Hän hiipi häpeissään tiehensä.

* * * * *

Kuinka kummallinen kappale onkaan ihmissielu! Niinkuin kaikki painava ja ahdistava olisi äkkiä poispyyhkäisty, nyt kun kaikki oli peruuttamatonta. Hän oli vapaa — niinkuin ei koskaan olisi mitään ollutkaan.

Hän muisti kuin eilisen päivän tuon ajan, jolloin hänet tempasi selittämätön elämis- ja raatamisinto. Hänkö renkinä — hävetkööt! Oma pieni maatilkku — se oli helposti hankittu. Oma mökki — se kohosi kuin loihtien.

Mitä varten? Hän ei tiennyt sitä itsekkään, mutta hän ei voinut olla pitämättä silmällä erästä miestä. Hän tarkasteli vastaantullessaan hänen hyvännahkaista naamaansa, hänen honteloa vartaloaan ja velttoa ryhtiään — ja tunsi samana hetkenä oman vartalonsa ikäänkuin suoristuvan ja pitenevän ja selittämättömän voiman jänteitään pingottavan. Hän tarkasteli hänen puuhiaan ja toimiaan, ja kun hän ei huomannut mitään puuhia lainkaan, niin hän ei voinut olla voitonriemuisesti hymyilemättä ja ponnistamatta vieläkin ankarammin — niinkuin hän olisi ollut salaisesti kilpasilla tuon miehen kanssa.

Vuosien kuluttua hän ei enää voinut itseltään kieltää, että heidän välillään oli selvä suhde olemassa. Jos tuo mies olisi kiivennyt kirkonharjalle, niin hän itse olisi kavunnut kellotapulin huippuun. Sinulla on talo, minulla on mökki — näyttäköön nyt kumpikin isännänkuntoaan.

Kylällä alkoi kulkea outoja kuiskeita — outoja, mutta kuitenkin kuin tuttuja ja odotettuja hänelle. Ja kun hän sitte kerran omin silmin näki, että huhu oli tosi, niin hän tunsi äkkinäisen mielenliikutuksen kuohuntaa rinnassaan, ja kun Heikkilän nuori isäntä oli ajaa karkuuttanut kiljuen hänen ohitsensa, niin hän kääntyi ympäri ja alkoi keskellä tietä heiluttaa vimmatusti hattuaan. Samassa hän häpesi ja painoi hatun päähänsä, mutta tunsi niinkuin heidän kohtalonsa nyt olisivat liitetyt toisiinsa katkeamattomilla siteillä.

* * * * *

Se tapahtui seuraavana kesänä — eräänä kauniina heinäpäivänä, väen palatessa niityltä.

Mies oli juovuksissa ja raivosi kuin hurja, lyöden vaimoaan kerta kerran perään.

Sitä nähdessään hän vasta tunsi mikä hänen oikea suhteensa tuohon mieheen oli — syvä, sammumaton viha! Ja hän tunsi selvää riemun huumausta saadessaan kerrankin syöksyä häneen käsiksi, lyödä ja nujertaa häntä mielin määrin.

Mutta nainen iski väliin.

»En tarvitse vielä vieraan apua» — ja erikoisesti häneen katseensa kiinnittäen: »en kenenkään apua!»

Hän huojui takaperin niinkuin pyörryttävän iskun saanut. Ja sinä hetkenä hän tunsi, ettei hänellä itse asiassa ollutkaan mitään tekemistä tuon miehen kanssa, vaan ainoastaan naisen.

Mutta nainen työnsi hänet kylmästi takaisin niinkuin vieraan tunkeilijan. Oliko hän »vieras», vai joku muu — joka tapauksessa miehen ruoskaniskut olivat mieluisemmat kuin hänen apunsa. Vai oliko nainen sanonut niin ainoastaan syrjäisten tähden?

Hän odotti — levotonna, kiihkeän epätietoisuuden rintaa raastaessa.

Silloin kerrottiin kuinka nainen lannisti tuon juopon ruoskalla, kuinka hän sulki hänet kamariin ja esti kaikki renttuilemiset — jopa kuiskailtiin että hän itse hankki hänelle salaa väkeviä, koskei mies voinut aivan ilmankaan aikaan tulla.

Hänet valtasi kamala tunne — siis lopultakin »vieras», niinkuin ei mitään olisi koskaan ollutkaan! Jos tuo nainen olisi ollut »oikea», niin hän olisi antanut tuon rentun juoda itsensä kuoliaaksi, sen parempi mitä pikemmin — itse hän olisi saattanut vaikkapa sekottaa myrkkyä hänen viinoihinsa. Mutta nainen esti ja vaali kuin pientä lasta — tottakai tuo mies oli hänelle rakas!

Mitä varten hän oli nämä vuodet raatanut ja reutonut? Ja kuka oli viitannut johonkin mahdollisuuteen tulevaisuudessa, mutta nyt iski vastaan tapausten luonnollistakin kulkua, jotka näyttivät ikäänkuin rientävän tapahtunutta vääryyttä korjaamaan? Hänessä leimahti kiihkeä katkeruuden ja koston liekki — hän tahtoo näyttää koko maailmalle, että jotain on tapahtunut, ja tuolle ainoalle, joka voi sen ymmärtää, ettei hän ollut unohtanut vanhaa pihlajaa pellonmäellä eikä erästä silmänräpäystä kuun kalpeassa valossa.

* * * * *

Ne olivat elettyjä kysymyksiä — hänelle, tuolle naiselle!

Mitä tuo nainen silloin ajatteli, kun kuuli hänen jättäneen mökkinsä ja kukoistavan viljelyksensä ja kadonneen jäljettömiin? Hän tiesi että siitä puhuttiin ja syytä arvailtiin. Kukaan ei tiennyt — tuo nainen yksin ymmärsi. Mitä hän silloin ajatteli — tunsiko hän pistosta rinnassaan? Kuuliko hän mitä sen jälkeen tapahtui? Kerrottiinko hänelle »Markkina-Matista», kuuluisasta hevosmiehestä, joka kulki kaupungista kaupunkiin, möi, osti ja vaihtoi? Kuuliko hän että hänellä oli hirtehisen onni, että hän ansaitsi satoja, juuri sen vuoksi että hän pani kaikki yhdelle kortille ja että oli aivan samantekevää voittiko hän vai tappasi? Mitä hän silloin ajatteli?

Kerta vuodessa hän kulki itse kuin elävä kysymys hänen ohitseen. Ajoi markkina-aattona heläjävin kelloin kylän läpi — kolme virmaa hevosta kärryjen edessä, kaksi takana juosten, itse kuin ruhtinas keskellä, herroiksi puettuna, ylpeänä ja itsetietoisena. Ja hän pysäytti tahallaan aivan Heikkilän kohdalle maantielle, komensi sen vieressä olevasta mökistä kahvit kärryille ja maksoi setelillä, josta ei takaisin huolinut. Hän ei vilkaissut kertaakaan Heikkilään päin, mutta tunsi kyljessään tuon naisen katseet ikkunasta maantielle. — Mitä hän silloin ajatteli? Tuliko hänelle kiire kamariin, vai aikoiko hän räiskiä piioille että töllistelevät kaikkia maantienkulkijoita?

Markkinaväen kera hän jo taas lähetti terveisiä ja kysymyksiä — varmaan ne perille joutuivat, sillä ne kulkivat kaskuina suusta suuhun. Kuinka hän ajatutti karusellissa kaikkia, jotka lähelle sattuivat. Kuinka hän kutsui kokonaisen torinkolkallisen väkeä ravintolaan, varsinkin kaikki kotipuolen ihmiset, juotti ja syötti mitä millekin maistui. Ja varmaan tuo nainen kuuli senkin, kuinka hän itse ajaa hurautti seurahuoneen pääovesta sisään hevosineen ja kärryineen, jotta pyöräraudat iskivät tulta kivisissä porrasaskelmissa — ajoi suoraan juhlasaliin ja maksoi siitä lystistä satoja markkoja? Mitä hän siitä arveli?

Ja kuuliko tuo nainen että hän ei juonut pisaraakaan? Aivan varmaan hän sen kuuli! Mitä hän siitä ajatteli? Hurja markkinamies, eikä kuitenkaan juo, vaikka kaikenmoiset kuivanmaan kapakalatkin juovat — oliko hänellä siinä suhteessa mitään ajattelemista…?

Ja kuuliko hän korttien läiskettä? Hevosista, kelloista, takeista ja lakeista, kuinka vaan kutakin halutti — vaikka kerjäläisen kanssa maantienojassa. Ymmärsikö hän etteivät ihmiset sillälailla läiski huvikseen, ja ymmärsikö hän mistä hän oikein pelasi?

Mitäpä jos hän rupeisi säästäväiseksi, keräisi rahaa ja ostaisi talon — Heikkilän naapuritalon, sen jossa hän ennen renkinä palveli? Mitä hän silloin sanoisi?

* * * * *

Ihminen on narri! Mitä ihmettä hänellä oli tekemistä Heikkilän emännän kanssa? Mikä ihmelintu hän oli olevinaan? Nainen, jolla aikoinaan oli letti niinkuin kaikilla tytöillä, ja hame niinkuin kaikilla muillakin, ja istui eräänä keväänä puun alla ja haaveili rakkaudesta, niinkuin kaikki muutkin. Joutui sitten naimisiin juopon miehen kanssa, jota ruokki nyt ryypyillä ja ruoskalla.

Ja tuollaisen letin ja hameen vuoksi hän oli rehkinyt ja räiskinyt — kaikilla on nuoruudenhullutuksensa!

Hän kuulee taasen hevosten hirnuntaa ja rattaitten ratinaa, sateen rapinaa ja tuulen ulvontaa pimeässä syysyössä — ne vievät häntä eteenpäin, yhä eteenpäin, markkinoilta markkinoille, kaupungista kaupunkiin, vuodesta vuoteen…

* * * * *

Eikö häntä hävettänyt — kun hän vihdoin palasi kotikyläänsä, ennen aikojaan vanhentuneena ja kuihtuneena, ankara kolotus käsissä ja jaloissa?

Miksi? Siksikö, ettei hän tullut hevosella ja heläjävillä kelloilla — oliko hän hevosella lähtenyt? Siksikö, että hän oli heikko ja kivuloinen — moni muu olisi hänen matkojensa jälkeen maannut mullat silmillään!

Eikö Heikkilän emäntääkään hävettänyt? Heikkilän emäntä — kuka se oli?
Oh, nyt hän jo muisti — olihan hän kerran tuntenut sellaisenkin tytön!
Vaan mitäpäs häpeämistä siinä oli, ei hän ollut tullut siitä
tuttavuudesta eläkettä pyytämään.

Hän oli kuollut maailmalle ja maailma hänelle — kun hän saisi Väliportin nurmettuneet peltosarat jälleen kasvukuntoon, niin hän olisi eloonsa tyytyväinen.

Kuka voi tutkia ihmissydämen pohjattomat syvyydet?

Hän ei ollut vuosikausiin edes muistanut Heikkilää, mutta nyt, kotiin palattua, alkoivat Heikkilän tytär ja vanha pihlaja jälleen häämöttää hänen elämänsä taustalla niinkuin korkeat puut iltaruskoa vasten.

Oliko se vanha rakkaus, joka alkoi taasen hänen rintaansa raastaa? Ei, hänestä oli yhdentekevää kenellä tuo nainen oli. Mutta tuo nainen piinasi häntä pelkällä olemassaolollaan. Jos hän olisi luisunut taloineen samaa alamäkeä kuin hän itse, saanut kärsiä köyhyyttä ja puutetta, niin kaikki olisi ollut tasassa. Mutta nainen liikkui kukoistavana yhä vaurastuvan talonsa tanhuvilla — niinkuin hän olisi koko hänen poissaolonsa ajan ollut salaisesti kilpasilla hänen kanssaan ja nyt ilkkunut hänen lopulliselle kukistumiselleen. Toisinaan hänestä tuntui niinkuin heidän välillään kuitenkin olisi ollut jotain — koko ajan, kaikesta huolimatta. Niinkuin Heikkilässä lopultakin olisi ollut kaikki, mitä hänellä oli elämässä ollut. Hän oli kerran ollut sinne puolimatkassa ja oli ollut onnellinen — sen jälkeen oli kaikki luisunut alamäkeä.

Mutta kenen oli syy? Tuo nainen ajoi kaikessa tahtonsa perille — miksei hän silloin ajanut? Ja oliko hän itse onnellinen? Ei, ja vähintään kaksi miestä hän oli tehnyt onnettomaksi. Nyt hän ymmärsi tuon toisenkin kohtalon — tuo nainen piinasi heitä molempia, toista näkyvällä, toista näkymättömällä ruoskalla. Hän ei rakastanut ketään ja hän oli kietonut sekä itsensä että koko talon sellaiseen salaperäisyyteen, että siitä saattoi ajatella vaikka mitä.

Aikaa myöten nuo ajatukset sakeutuivat ja myrtyivät. Hän ei tahtonut enää kauemmin kestää tuon naisen salaisia ruoskaniskuja. Hänen tarvitsi vain mennä hänen luokseen ja sanoa tuo koko-totuus — silloin hän oli ainaiseksi vapaa.

* * * * *

Sanat olivat valmiina, käret terotetut ja kantoihin myrkkyä valettuna.
Nyt sen täytyi tapahtua!

Mutta hän ei päässyt puolitiehenkään, kun jo kääntyi takaisin — häpeissään ja neuvotonna.

Mitä hän oikein aikoi? Mitä ihmettä hänellä olisi tuolle naiselle sanomista!

* * * * *

Vihdoinkin — nyt hän oli sen keksinyt!

Hän oli humalassa ja asteli terhakkana Heikkilää kohti. Ei enää hävettänyt eikä uupunut sanoja, päinvastoin hänellä oli yksi syy lisäksi — kenenkä tähden hän oikeastaan oli kieltäytynyt siitä, mikä nyt kulki lämpöisenä tulena hänen suonissaan? Nyt hän ymmärsi miksi Heikkilän isäntä tahtoi juoda, miksi kaikki ihmiset joivat — ja niin tekee hänkin tästäpuoleen, juo niin että nyrkit savessa!

Mutta jo maantiellä lähellä Heikkilää tuli emäntä häntä vastaan.

Se oli yllätys. Mutta »hyvä», ajatteli hän, »kahdenkeskistä minulla sinulle olikin!»

He lähenivät — hän tunsi selvästi horjuvansa. Koetti karskistaa itsensä, mutta kurkkua kuristi niin, että hän ei varmaan saisi sanaakaan suustaan. Ja kun hän nyt vuosikausien päästä näki tuon naisen niin kauniina ja arvokkaana, niin hän veti äkkiä hatun syvempään silmilleen ja aikoi painautua kuin mitään huomaamatta ohitse.

Mutta nainen pysähtyi — hänen omat jalkansa naulautuivat kuin näkymättömän voiman pidättäminä maantiehen.

Nainen katsoi aivankuin ei olisi silmiään uskonut.

»Matti»! kuului liikutuksesta värähtävä ääni. Ja tuossa yhdessä ainoassa sanassa värjyi kaikki, mikä hänellä oli ollut rakasta ja kaunista: kevät, auringonpaiste ja pihlaja, kesäyön hämy ja kuun kummallinen valo. Hän olisi tahtonut heittäytyä maantielle hänen eteensä ja rukoilla vielä kerran kuullakseen tuon ainoan sanan.

»Pitääkö sinustakin tulla renttu — niinkuin kaikista muistakin…?»

Nainen meni jo menojaan, hän itse seisoi häpeissään tiellä.

Mitä merkillistä tuossa naisessa oli? Ja mitä hän oikein ajatteli? Miksi hän sanoi tuon yhden sanan niin, että siinä värähti koko entisyys, mutta lopun niinkuin hän ei olisi koskaan häntä tuntenutkaan? Hän ymmärsi, että nyt se oli sanottu tuo viimeinen sana, mutta että sanoja ei ollutkaan hän, vaan nainen.

Ja miksi hän tunsi niin ääretöntä nöyryytystä että tuo nainen oli nähnyt hänet humalassa ja vielä viiltävämpää pistosta että häntä oli verrattu »muihin» — niinkuin hän todella olisi ollut muita parempi, hän joka oli katunut ettei hän ollut heidänlaisensa? Hän olisi tahtonut juoda, kiusallakin, mutta se oli aivan mahdotonta tuon kohtauksen jälkeen. Hän ei voinut sitä selittää, mutta tunsi vihaavansa tuota naista — juuri tuon selittämättömän pakon vuoksi, jota hän kaikkia muita kohtaan harjotti.

* * * * *

Hän seisoi juuri perunapeltonsa saralla, kun maantieltä kuului kiivasta kärryjen rätinää. Kuka se? Hän tunsi samaa kiihkeätä odotuksen levottomuutta kuin kerran ennenkin.

Jo vilahti ruoska ja kuului hihkaisu. Se oli siis hän — ja poika mukana. Poikakin mukana!

Hänet valtasi niin äkillinen kostonriemu, että polvet rupesivat vapisemaan. Heikkilän isännässä oli siis lopultakin miestä — hän kosti heidän molempain puolesta!

Hän tiesi että se loppuisi lyhyeen, että ruoska taasen tanssisi isännän selässä. Mutta se oli joka tapauksessa uhmaava vastalause tuota salaperäistä pakkovaltaa vastaan.

* * * * *

Emännän kuolema! Se oli yllätys hänelle niinkuin muillekin, sillä se tuli niin odottamatta ja leikkasi valmistumatonta viljaa. Olisiko hän tahtonut sitä estää? Ei. Hänen ajatuksensa tuosta tapahtumasta olivat kummallisen sekavat, mutta hän ei voinut olla ensi hetkenä tuntematta liikutuksen väristystä ajatellessaan että heidän välillään oli ollut jotakin — kosketuksia ja suhteita, rakkautta ja vihaa, ja että tuo kaikki oli nyt vain muisto.

Mutta mitä se sekään oli lopullisesti ollut? Mitä hän itse asiassa tiesi tuosta naisesta, silloista kevättä ja kesää lukuunottamatta — ei mitään! Mitä tuo nainen sisimmässään ajatteli ja tunsi, eli ja kärsi, toivoi ja pettyi — se kaikki oli hänelle lopullisesti kuin sulettu kirja. Ja tiesikö tuo nainen hänestä sen enempää — siitä kaikesta, joka oli kulkenut kuin punaisena lankana hänen elämänsä läpi — oliko edes kertaakaan häntä todenteolla ajatellut? Oliko heidän välillään itse asiassa ollut muuta kuin pieni viaton nuoruudenmuisto, jonka toinen oli heti unohtanut, toinen kauemmin säilyttänyt, jopa senvuoksi tuskiakin kärsinyt? Kuinka kummallista onkaan elämä! Eivätkö ihmiset kule kuin sumussa, riehuen, taistellen ja toisistaan riippuen, mutta kuitenkaan tietämättä toistensa sisimmästä ihmisestä mitään, edes nekään, jotka luulevat olevansa kaikkein läheisimpiä?

Kun hautajaiskellojen ääni kumahti hänen mökkiinsä, niin hänestä tuntui niinkuin se olisi kertonut jostakin hyvin kaukaisesta — lapsena kuulemastaan sadusta, joka oli aikoinaan tehnyt häneen syvän vaikutuksen, mutta nyt vaipunut ainiaaksi unhotuksen sumuun.

* * * * *

Hänen editseen kiitää taasen kuvia — Heikkilän isäntä juomaveikkoineen.

Ne elvyttivät tuon toisenkin asian, joka jo oli sammunut.

Tuo nainen oli lopultakin ollut tuhon naula hänen elämänsä veneessä! Miksi hän taipui vanhempiensa pakotukseen — ja oliko tuo pakko edes ollut niin painava? Miksi hän muuttui sen jälkeen kovaksi, ylpeäksi ja käsittämättömäksi? Eikö hän ollut sinä hetkenä kuunvalossa puhunut, melkein vannonut jotain? Eikö jotain siitäkin, että »jos sinä joskus tarvitsisit…?» Oliko hän tarvinnut — sen kait Heikkilän emäntä paraiten tiesi. Ja apu? Nenäkäs kysymys maantiellä rentunnimineen!

Hänestä tuntui nyt kuin sallimuksen lahjomattomalta tuomiolta, että tuo nainen temmattiin niin äkkiä epäjumaliensa: rikkautensa ja menestyksensä keskeltä. Ja Heikkilän isäntä oli kuin koston ase ikuisen oikeuden kädessä, joka tahtoi tuokiossa hävittää mitä kovuus ja sydämettömyys oli vuosikausien kuluessa koonnut.

Tuo ajatus oli muutenkin, eräästä erikoisesta syystä, kuin käärmeenmyrkkyä hänen veltostuneelle verelleen. Nykyinen talvi oli hänelle joka suhteessa muita ankarampi. Hän kasvatti tavallisesti pellossaan perunoita, joita sitten möi pitkin talvea, ja teki sen lisäksi juurikopsia. Mutta nyt olivat perunat jo keskitalveen mennessä myydyt, valmiita kopsa-aineksia oli kyllin, mutta hänellä ei ollut mitään halua tarttua niihin käsiksi — köyhyys tunkeutui ovista ja ikkunoista sisään.

Silloin Heikkilän isännän hurjistelu ikäänkuin kirkasti hänessä sen ajatuksen, että hän kärsi vääryyttä ja että elämä oikeastaan oli järjetöntä hyörimistä ja häärimistä, kokoomista ja hävittämistä. Miksi rikkaat elivät yltäkylläisyydessä, miksi hänen piti nälkään nääntyä? Eikö hänellä ollut yhtä suuri elämisen oikeus kuin heillä? Heikkilän isäntäkö se yksin oli tasajakoon oikeutettu? Jo monesti olivat hänen ajatuksensa tehneet retken Heikkilän ja Paavolan väliselle pellonmäkikunnaalle. Siellä oli pieni palsta kylän yhteismaata jossa kullakin talolla oli humalistosarkansa ja kunnaan rinteessä perunakuoppansa. Miksei hän mennyt sinne ja ottanut säkkiä tai paria perunoita kustakin kuopasta — sellaista erää ei kukaan edes huomaisi. Veisi ne ensin kotiinsa ja sieltä vähitellen kaupunkiin, niinkuin muina kevättalvina omiaan, ilman että kellään olisi kaukaisinta aavistustakaan…

* * * * *

Tänä iltana hän oli vihdoinkin päättänyt mennä, sillä oli oivallinen hankiainen ja kuu tietä valaisemassa. Oli jo varannut säkitkin valmiiksi ja kelkka odotti oven edessä.

Mutta tulen sammutettuaan hänestä tuntui niin kummalliselta, niinkuin vielä kerran pitäisi miettiä lähteäkkö vai ei, sillä hän ei ollut milloinkaan kajonnut toisen omaisuuteen eikä edes hevoskaupoissa koskaan alentunut suoranaiseen puijaukseen. Ja niin hän istahti penkille ikkunapieleen ja alkoi ikäänkuin tehdä tiliä menneen elämänsä kanssa.

Hän oli nyt päässyt tilinsä loppunumeroihin — kiihottunein mielin, voimattomuuden ja katkeruuden tunne rinnassaan. Asia oli selvä, mutta hän istui yhä edelleen kuin selittämättömän saamattomuuden lamaamana.

Silloin kuuluu kaukaa maantieltä kovaäänistä aisojen solinaa ja hihkuvia ääniä — hän tietää näkemättä kuka se on.

Solina jo kajahtelee hänen mökkinsä nurkissa, keskellä tietä laukkaa hevonen ja tienohessa sen suuri, aavemainen varjo. »Kiirut — Kiirut — hei perkele, Kiirut!» matkue kiitää kuin tuulispää hänen ikkunansa editse.

Hänen sydämensä alkaa jyskyttää, tuo kaikki tuntuu niin omituiselta. Hän tietää että »Kiirut» on Heikkilän isännän oriin nimi, mutta nyt hän ei sitä muista — niinkuin tuo mies ajaisi varta vasten hänen mökkinsä ohi ja huutaisi: »mitä vielä mietit, etkö näe kuinka minä teen, — kiirut, kiirut, kiirut!»

Hän ponnahtaa seisoalleen ja rientää mökistä ulos.

* * * * *

Ensin jonkun matkaa maantietä, sitten aidan yli peltoon — hän alkaa nousta pitkää, loivaa rinnettä kuoppakunnasta kohti.

Kuu paistaa heleään ja kuvajainen kulkee melkein hänen edellään. Olivatko ne hänen polvensa, nuo jotka näyttivät niin koukkuisilta ja kuihtuneilta? Ja oliko se hänen vartalonsa, tuo kumarainen ja käpertynyt? Hoh-hoi-jaa!

Hän ei jaksa nousta koko rinnettä yhteen palaan, vaan pysähtyy huohottaen puhaltamaan. Niinkö heikko hän jo oli? Ja hänkö vielä mietti ja tuumi olisiko oikein ottaa muutamia perunasäkkejä henkensä pitimiksi! Veri syöksähtää hänen päähänsä — tulkoot nyt vaikka koko kylän isännät häntä vastaan ja kysykööt minne matka, niin hän vastaa suoraan: teidän perunakuopillenne — vastaa ja täyttää säkkinsä, vaikka toiset seisoisivat vieressä!

Hän saapuu rinteen laelle ja suuntautuu kuoppia kohti, jotka häämöttävät kuin suunnattoman suuret valkeat muurahaiskeot kummun rinteellä.

»Tuolta taemmaisesta minä alotan», ajattelee hän, »ja siirryn sitten…»

Silloin joku lyödä hipaisee häntä äkkiä päähän, niin että lakki vierähtää hangelle. Hän säpsähtää ja kohottaa katseensa — hänen edessään seisoo vanha pihlaja, suurena ja mahtavana, muuan alaspainunut oksa vielä hiljalleen hänen päänsä kohdalla keinuen.

Hän seisoo hetkisen kuin lamautuneena, ja hänen mielensä läpi kiitää elosalamoina kevät, auringonpaiste ja vienot kuiskaukset. Mutta sitten hänen rinnassaan riehahtaa sellainen katkeruus, että hän kiroo pihlajan, erään naisen ja oman itsensä.

* * * * *

Hanki taasen narisee ja kuvajainen kulkee hänen edellään.

Mitä nyt? Niinkuin hänen oman kuvajaisensa rinnalle ilmestyisi toinen. Hän luulee sitä ensin säkin varjoksi, mutta huomaa pian että se liikkuu erikseen ja pitenee ja että sillä on ihmisen piirteet — ikäänkuin joku kulkisi kiireesti hänen jälessään, askeleita vain ei kuulu. Hän kääntyy hätäisesti ympäri.

Aivan hänen kelkkansa takana seisoo nainen, tyttö, jonka hän tuntisi tuhansien joukosta. Hän on aivan samanlainen kuin sinä silloisena syysiltana ja yhtä vakavan kalpea kuin sinä silmänräpäyksenä kuunvalossa — seisoo liikkumattomana, kädet sivuilla riippuen ja katsoo häntä kiinteästi silmiin.

»Heikkilää hävitetään — nyt minä tarvitsen apua!»

Äänessä värähtää tuska ja hätä. Silmänräpäys — nainen on kääntynyt selin ja astelee poispäin. Mutta hänen hartioillaan ei riipukkaan palmikko, vaan hiukset ovat sykeröllä ja sykerön alta välähtää kuun valossa tumma, kiiltävä nuppi — niinkuin suuren hiusneulan nuppi. Vielä silmänräpäys — nainen on kadonnut.

Hän seisoo tuokion kuin paikkaansa naulattuna, rinnan kiivaasti jyskyttäessä. Mitä se oikein oli, onko hän valveilla vai unissaan?

Hän tarkastelee ympärilleen, kaikki on ennallaan. Kuopat häämöttävät kummullaan ja kuu helottaa hangella, ei edes varjon häivettä missään — ainoastaan vanha pihlaja seisoo hänen takanaan suurena ja mahtavana ja ikäänkuin oksiaan ojennellen.

Silloin hän ymmärtää että se oli tuo hänen vanha kiusanhenkensä, joka oli taasen asettunut hänen tielleen. »Senkin rietta!» Hänen tekisi mieli repiä se juurineen ylös. »Mitä p——lettä Heikkilän asiat minua liikuttavat — hävitettäköön, se on oikein, minulla on asiaa kuopille!» Ja hän lähtee uhman terästämänä päämääräänsä kohti…

»Mutta missä ne nyt ovatkaan — kuopat?»

Hän pysähtyy ja katselee ympärilleen — ja huomaa seisovansa aivan rinteen reunalla, samalla kohdalla mistä oli äsken ylös kohonnut.

Jalat alkavat vavista ja rinta taasen jyskyttää — ei, nyt ei ole kaikki niinkuin olla pitää! Hän istahtaa voimattomana kelkkaansa ja laskee rinnettä alas maantielle.

Seuraavan yön hän makasi kotonaan — kiihottuneena ja odottavana.

Oliko sen takana jotakin, vai oliko se pelkkää mielen harhausta? Jos siinä jotain oli, niin tänä yönä hän kyllä saa siitä selvän, sillä kuolleet eivät jätä asioitaan keskeneräisiksi — se on tunnettua.

Toisinaan tuntui miltei luonnolliselta, että hän oli ollut sellaista näkevinään. Hänen oman mielensä jännitys, isännän hurja ajo kuunvalossa kummallisine huutoineen ja tuo vanha puu kaikkineen mitä siihen liittyi.

Mutta oli outoa ja asiaan kuulumatontakin — sykerö ja hiusneula. Hän ei ollut koskaan nähnyt hänen hiuksiaan muulla tavoin kuin palmikolla, ja muisti aivan varmaan, että ne sinäkin syksyisenä kuuvaloyönä olivat letillä.

Yö kului. Mitään ei näkynyt eikä kuulunut, ei valveilla eikä unissa. Hän raivostui, ajatellessaan millainen raukka hän oli ollut ja että pihlaja ja Heikkilän tytär yhä seisoivat hänen tiellään — toinen vielä vainajanakin. Kaksi oivallista yötä oli mennyt hukkaan, jolloin hän olisi ennättänyt käväistä ainakin kolmessa neljässä kuopassa. Luullaanko häntä semmoisilla tempuilla pelotettavan? Ei, jumaliste, pelotetakkaan!

* * * * *

Kolmantena yönä hän on taasen matkalla kuoppamäelle.

Mutta tällä kertaa hän kulkee hiukan toista suuntaa ja väistää pihlajan. Hän kulkee hitaasti, katsahtaen tuon tuostakin taakseen — mitään ei näy eikä kuulu. Nyt hän ymmärtää mikä osuus vanhalla pihlajalla oli ollut ensimäisen yön harhanäyssä.

Hän saapuu jo kuoppakunnaalle ja alkaa irrottaa rivakasti reunimaisen kuopan katelautoja. Kukaan ei häiritse, ei elävät eikä kuolleet. Jo tulevat oljet näkyviin ja hän kuuristautuu niitä irrottamaan — vilkaistuaan vielä kerran joka taholle ympärilleen.

Silloin hänen oman kuvajaisensa rinnalle ilmestyy taas toinen. Hän tuntee sen heti ja kääntyy kavahtaen ympäri.

Muutaman askeleen päässä seisoi nainen — samanlaisena kuin ensi kerrallakin, kasvot vain vieläkin kalpeampina ja katse entistä läpitunkevampana.

»Heikkilä hävitetään — minä tarvitsen apua!»

Se värähtää kuin maan alta, rukoilevasti, mutta samalla uhkaavasti. Yksi läpitunkeva silmäys vielä, ja nainen astuu jo poispäin. Taas tukka sykeröllä ja sama suurinuppinen neula sykerössä. Mutta kun hän astuu, niin neula kohoutuu tuuman verran hiusten sisästä ja painuu taasen. Kun se tapahtuu toisen kerran, niin hänen mielensä läpi kiitää kuin häikäisevä välähdys — niinkuin ei se olisikaan neula, vaan joku suurempi ja vankempi. Hän jännittää tyrmistyneenä katsettaan, esine painuu kokonaan hiusten sisään — näky on kadonnut.

Mies lysähtää hervotonna kuopansuun reunalle ja vapisee kauttaaltaan. Kestää kauan ennenkuin voimat palautuvat sen verran, että hän jaksaa asettaa laudat paikoilleen ja lähteä kotiinpäin hilautumaan.

* * * * *

Varhain seuraavana aamuna ilmestyi kirkkoherran keittiöön kummallisen näköinen, mielenliikutuksen valtaama mies. Hän sanoi itsellään olevan kiireellistä asiaa ja pyysi päästä heti kirkkoherran puheille. Piikojen olisi tehnyt mieli kysyä asian laatua, mutta mies näytti niin omituiselta, että he vain kävivät ilmottamassa kyökissä olevan sellaisen ja sellaisen puheillepyrkijän.

Kirkkoherra ei ollut vielä pukeutunutkaan, mutta käski kuitenkin päästää miehen kansliaan.

Siellä mies alkoi kertoa — hätäisesti, kasvot nytkähdellen ja ääni vavisten — kuinka hän oli kahtena yönä nähnyt haamun, Heikkilän emäntävainajan haamun. Hän oli kulkenut kuunvalossa ulkona, siellä se oli hänet tavottanut ja sanonut niin ja niin. Ja se tapahtui kahtena yönä…

Kirkkoherra katseli pitkään miehen omituista kasvonilmettä ja repaleista pukua. Hän tunsi hänet — oli kuullut yhtä ja toista hänen matkoistaan ja retkistään. Kertomuskin tuntui kovin hataralta. — Mitenkä hän sellaiseen aikaan ulkona liikkui, ja missä se oikein tapahtui?

Silloin mies alkoi hätäillä ja sotkea kertomustaan yhä enemmän. Hän vain liikkui — asioilla, ja silloin hän sen näki, ja tapaus on tosi.

Selvä epäilys kuvastui kirkkoherran silmässä:

»Hm … meitä ihmisiä on niin monta lajia — on, tuotanoin, sellaisia, joilla on erinäinen taipumus nähdä kummallisia unia ja sen semmoista. Täälläkin on käyty kertomassa yhtä ja toista, eikä niistä ole kuitenkaan mitään ollut.»

Ei, ei hän ollut koskaan ennen nähnyt eikä kuullut mitään.

»Hm, jaa jaa. — Mutta ryypiskelettekö te…?»

Ei sitäkään. Hän ei ole kuin yhden ainoan kerran koko elämässään ollut humalassa, ja siitäkin on jo pitkä aika.

»Ettäkö…? Jaa, jaa, paljon mahdollista… Mutta oliko, tuotanoin, emäntävainaja teille tuttava, ja oletteko mahdollisesti näinä viimeisinä aikoina noin niinkuin erikseen ajatellut Heikkilän asioita?»

Kyllä, aivan lapsuudentuttu, ja kyllä hän on Heikkilän asioita paljokin ajatellut.

»Kas niin, siinä se nyt oli!» Kirkkoherra kopisti nuuskarasiansa laitaa, otti hyppysellisen ja alkoi kertoa erästä tapausta. Se oli sattunut hänelle itselleen ja koski erästä hänen koulutoveriaan joka oli vähää ennen kuollut — sekin oli hyvin kummallinen juttu.

»Mutta tämä ei ole senlaatuinen», penäsi mies. »Se sykerö ja hiusneula — hän ei käyttänyt tyttönä sellaisia.»

»Mutta ettehän te, hyvä ystävä, ole itsekkään selvillä oliko se neula vai mikä — se kohta teidän kertomuksessanne juuri on kaikkein epäselvin.»

»Ei, ei se epäselvä ole, kyllä minä sen tiedän … mutta minä en uskalla sitä itsekkään uskoa.» Miehen huulet kävivät aivan kalpeiksi ja ääni värisi kuin vilun puistatuksissa. »Se oli — niin, kyllä se oli … rautanaula.»

»Rautanaula…?»

»N-iin!»

»Mutta mitä te sillä oikein…? Ajatteletteko te että, tuotanoin…?»
Kirkkoherra keskeytti epäillen lauseensa.

»Siitä juuri minä tahdoin kysyä kirkkoherran ajatusta — että jos … jos siinä on ollut jotain kamalaa?»

Kirkkoherra oli hetken vaiti ja hänen silmissään näkyi mielenliikutus.

»Hm, jaa jaa — totisesti ovat Heikkilän asiat olleet jotensakin kummalliset», sanoi hän vihdoin. »Niistä on tiedetty hyvin vähän ja emännän kuolema sattui niin äkkinäisesti. Ja jos nyt sanon oikein sydämeni puhtaaksi, niin, tuotanoin, oli minullakin siihen aikaan samankaltaisia epäluuloja. Mutta minä kävin juuri senvuoksi itse vainajaa katsomassa — ja katso, hän lepäsi tyynenä ja rauhallisena eikä missään kohti näkynyt mitään väkivaltaisen kuoleman merkkiä. Ja nyt minä luulen, ystäväni, että kun te olitte vainajan lapsuudenystävä ja teitä ovat kalvaneet samat salaiset ajatukset vielä väkevämmästi, niin, tuotanoin, ne ovat kuvanneet teidän silmiinne senmukaisia näkyjäkin. Niin minä totisesti luulen, ja menkää te nyt rauhassa kotiin ja uskokaa mitä minä olen omin silmin nähnyt.» — Kirkkoherra nousi keinutuolistaan.

Mutta mies seisoi kuin kivettynyt yhä paikallaan. Hänen kasvoillaan kuvastui suuri hätä ja otsalla helmeili tuskanhiki.

Kirkkoherra aikoi ojentaa kätensä hyvästiksi, mutta jäi ihmettelemään miehen sisällistä ahdistusta.

»En minä voi näin mennä», puhui mies hätäisellä, rukoilevalla äänellä. »Jos se jääpi tähän, niin en minä saa missään rauhaa. Enkä minä ole mitään epäillyt, en yhtään mitään, mutta minä en ole puhunut kaikkea, mitä tähän asiaan kuuluu.»

Ja hän alkoi kertoa uudestaan, alusta alkaen. Pihlajasta pellonmäellä ja mitä sen alla tapahtui. Kohtauksesta Heikkilän pihalla, kun hän aikoi rientää apuun. Mitä kaikkea hänen sydämessään oli näinä kahtenakymmenenä vuotena liikkunut ja riehunut. Kuinka hän nyt viimeksi oli tuntenut selvää iloa että Heikkilä hävitetään, melkein toivonut, että hänellä itsellään olisi osuus tuossa hävitystyössä. Kuinka tuo nainen kerran oli pelastanut hänet juopoksi tulemasta — niin hän nyt ymmärsi tuon asian sen jälkeen, mitä viime yönä oli tapahtunut. Kuinka hän oli lähtenyt yölliselle retkelleen, ja kuinka tuo nainen taas oli seisonut hänen tiellään ja estänyt hänen lankeemasta varkaaksi ja heittiöksi. »Nyt minä olen antanut itseni ilmi», päätti hän tyyntyneenä. »Ja lähtekää nyt, herra kirkkoherra, nimismiehen luo, että minä saisin tekoni jälkeen. Mutta älkää Jumalan tähden jättäkö sitä toistakaan asiaa sikseen, sillä niin totta kuin minä itse olen tarvinnut ja saanut hänen apuaan, niin minä uskon että hänen oma avunhuutonsakin on totinen tosi.»

Kirkkoherra seisoi pitkän aikaa syvän liikutuksen valtaamana.

»Nyt minä näen Kaikkivaltiaan sormen!» sanoi hän väräjävällä äänellä. »Menkää, paljon kokenut mies, renkitupaan ja käskekää valjastaa hevonen — me lähdemme nimismiehen luo.»

Hauta avattiin vielä samana päivänä. Vainajan takaraivosta, hiussykerön alta, löytyi vankka kuusituumainen rautanaula.

Se oli isketty suoraan aivoihin ja niin syvälle takaraivokuoppaan, että sen kanta vain vaivoin keksittiin.

* * * * *

Käräjätalon eteissuojat kihisivät väkeä täynnä — kaikki eivät edes mahtuneet sisälle, vaan osa odotteli pihalla. Tuomio kyllä tiedettiin edeltäkäsin, mutta Heikkilän talon kohtalo oli jokaiselle niin läheinen, että tuntui kuin he olisivat kokoontuneet oman asiansa päätöstä kuulemaan.

Liikutuksen väristys kulki joukon läpi, kun Heikkilän isäntä astui rautoihin puettuna kuistille. Koukkuinen, riutunut ruumis vapisi, pää oli kuin olkapäiden väliin painunut, tuhkanharmailla kasvoilla näkyi pitkä, ajamaton parransänki, tylsät silmät tuijottivat verestävinä.

Hän ei sanonut sanaakaan eikä näyttänyt edes huomaavan kansaa ympärillään — katselijat seisoivat yhtä äänettöminä, saamatta kuiskaustakaan esiin.

Vanki nousi jo kärryille. Silloin syöksähti joukosta esiin vanhanpuoleinen nainen ja riensi kärryjen luo. Hän tarttui vangin molempiin käsiin, leuka nytkähteli ja huulet liikkuivat, mutta hän ei saanut mitään sanotuksi, vaan purskahti äänekkääseen itkuun. Vangitun silmissä näkyi välähdys, niinkuin hän olisi hänet tuntenut, mutta sitten hän käänsi päänsä toisaanne — kärryt lähtivät vierimään.

Ihmiset keräytyivät itkevän naisen ympärille, äänetön osanotto kasvoillaan — hän oli vangitun sisar, ainoa mitä siitä suvusta enää oli jälellä.

* * * * *

Todistajainkamarin ovi taasen avautui ja kuistille astui toinen mies. Hänkään ei puhunut mitään, mutta hän katseli avoimesti väkijoukkoon ja hänen laihoilla kasvoillaan kuvastui tyyni, miltei riemuinen rauha — niinkuin ihmisellä, joka kauan harhailtuaan ja kaiken toivon menetettyään tuntee itsensä äkkiä, odottamattomalla tavalla jälleen liitetyksi elämänsä syviin sydänjuuriin.

Mies astui kuistilta alas ja nousi — vankikärryille.

»Mitä nyt…? Mitä se…?» kyselivät ihmiset.

Mutta mies yhä hymyili tyyntä hymyään, katsellen kuin kaukaiseen avaruuteen, kärryjen vieriessä hiljalleen poispäin.

Sisältätulijat tiesivät kertoa mitä tuomiosalissa oli tapahtunut. Mies oli pyytänyt itsepintaisesti rangaistusta varkausyrityksestä — joka oli aivan samaa kuin varkaus, niinkuin hän selitti, koskei sen keskeytyminen riippunut hänen omasta tahdostaan. Juttu oli käsiteltävä, koska se tuli itse pääasian yhteydessä esiin, ja nimismiehen täytyi täyttää syyttäjävelvollisuutensa. Sen tehdessään hän samalla jätti kirkkoherran puolesta oikeuteen kirjeen, jossa tämä yhtyi Väliportin Matin pyyntöön, vakuuttaen sielunpaimenena, että se oli hänen sisälliselle ihmiselleen tarpeen. — Oikeus määräsi hänelle kaksi viikkoa.

Ihmiset pudistelivat päitään. He kyllä ymmärsivät että tapauksen oli täytynyt vaikuttaa häneen syvästi ja synnyttää toiselta puolelta tyydytyksen tunnetta siihen osuuteen nähden, mikä hänellä oli tämän salaperäisen asian selvillesaamisessa. Mutta rangaistuksen pyytäminen ja ilmeinen ilo sitä suorittamaan lähtiessä jäi heille lopullisesti arvoitukseksi.

Väkijoukko hajautui surunvoittoisin, mutta keventynein mielin. Niinkuin olisi vapauduttu pahasta painajaisesta ja niinkuin Heikkilän talo, joka kahden vuosikymmenen ajan oli ollut salaperäisiin ukkospilviin kiedottuna, taas olisi seisonut kirkkaassa päivänvalossa.

* * * * *

Kun Heikkilän lehmät sinä kevännä laskettiin laitumelle, asteli Väliportin Matti — eli »Vanha-Matti», niinkuin häntä nyt sanottiin — eväskontti olalla niiden jälessä.

Hän oli heti vankilasta palattuaan käynyt nuoren isännän puheilla, joka vihdoinkin oli saanut kotoisista tapahtumista tiedon, koteutunut ja tarttunut talon ohjaksiin käsiksi. Tämä oli ottanut hänet loppuiäkseen talon vakinaiseksi karja- ja navettaukoksi.

Ja kun hän nyt asteli leikkisiä komentosanoja huudellen ja reippaasti piiskaansa viuhutellen karjan jälessä, niin hän ei voinut olla iloisesti säpsähtäen vilkaisematta pihatanhualle. Siellä isäntä seisoi kädet taskuissa ja nauroi nuorta raikasta naurua, katsellessaan kuinka hiehot kirmailivat jotta sora sinkoili ja tomu pölähteli ilmaan kapealla karjakujalla.

Hän tunsi nuo molemmat: sinisen silmänloisteen ja naurunhelinän! Hän oli nähnyt ja kuullut, melkein omistanut ne kerran, ja hänestä tuntui niinkuin hän olisi nyt äkkiä ne jälleen löytänyt — nuo, jotka olivat olleet kadoksissa aina niistä ajoista, jolloin hän itse asteli isännän ikäisenä.

Kun hän pääsi kujan suuhun ja kääntyi maantielle, niin hänen piti taasen vilkaista pihalle, vakuuttautuakseen että nuo molemmat olivat yhä siellä tallella. Mutta isäntä asteli jo poispäin. Ja hän näki ripeät, tarmokkaat askeleet, näki nuorekkaan vartalon, joka uhkui toiminnanhalua, mutta jossa kaikki oli samalla varmaa, käskevää ja hallittua. Silloin hänelle selvisi yhdellä välähdyksellä, että takaisin oli palannut kolmaskin kadoksissa ollut — tuo, joka oli Heikkilän luonut ja kohottanut. Hän ymmärsi että noilla pihoilla taas liikkui sama voimakas henki ja että talon tulevaisuus oli turvattu.

»Hei, he-hei!» huusi hän karjalleen, riemuisesti piiskaansa heilauttaen — niinkuin hän itse olisi nyt päässyt sen taipaleen päähän, joka kerran nuoruuden päivinä oli puolitiehen katkennut.

End of Project Gutenberg's Taistelu Heikkilän talosta, by Johannes Linnankoski