I.
KAUNEUS ("Endymion")
Mi kaunist' on, on iloks ikuiseksi. Sen sulo kasvaa päiväin tyveneksi ja öiden levoks armain unelmin. Ei katoa se ajan pimeihin, vaan uudistuupi yhä. Siksi teemme me joka aamu kukkaseppeleemme ja luottain kumarrumme puoleen maan. Kuink' epätoivo itää rinnassaan, kuink' etsii turhaan sydänt' ylevää täält' ihminen; vaikk' elon määrää nää hän ei, kun hämärtyy ja tummuu tie, — jos milloin liki kauneutta se vie, niin katso, mielensä jo kirkastuu! Niin on kuun, auringon, niin joka puun, jonk' alle lepoon lehvin varjottuun voit mieles viihdyttää, ken lienetkin; niin myskiruusujen ja narsissin, ja mailman vihannan, joss' elää ne, ja puron kirkkaan, jonka kuplille maa kuvastuu ja taivas: kaikki nuo sen matkaansaattaa. Saman onnen suo myös kuvittelu kuolon suuruuden tai elon taru, runo suloinen. Se ihmislapsen ikijuomaa on, jot' antaa taivas, lähde loputon.