VIII. ERÄS VAROITUSMERKKI.
En tahdo väsyttää lukijaa kuljettamalla häntä askel askeleelta mukanani tänä päivänä kuuntelemaan kaikkia noita huhuja, kertomuksia ja kaskuja, joita kuin myrkkysieniä näkyi kasvavan maasta ja jotka kaikkialla olivat puheenaiheena. Maan korkein hallitusmies oli senaatin kautta varoittanut pappeja saarnoissaan koskettelemasta päivän kysymyksiä. Eikä ainakaan siinä saarnassa, jonka minä kuulin, ollut mitään valtiollista. Mutta mitään määräyksiä ei ollut ilmestynyt siitä, miten oli keskusteltava esplanaatilla, konditorioissa taikka kodeissa, ja juorun teräväkielinen hengetär harjoitti sunnuntairauhan kestäessä vallattominta leikkihän.
Koko pitkän illan olimme puhuneet politiikkaa, paljasta politiikkaa; siihen otti osaa tohtori, tohtorinna, eräs naisserkku ja minä. Seuraava päivä, maalisk. 13 päivä, oli aprikoimisiemme aiheena. Eikä ainoastaan meidän piirissä, vaan koko maassa, haudottiin tuota samaa kysymystä: Päättyykö kaikki hyvin huomenna?
Valmistettiin mielenilmausta kukkasilla, suurenmoisinta, mitä maassamme koskaan on nähty. Kaikkien lautakuntain piti saapua rakastetun hallitsijan patsaalle. Voitiinko välttää epäjärjestysten syntymistä siinä väkijoukossa, joka arvatenkin kymmentuhantisena kokoontuisi laulua kuuntelemaan? Tiettiin, että yrityksiä oli tekeillä kansanjoukkojen kiihoittamiseksi.
Joka päivä olivat sanomalehdet tekemisissä senssuurin kanssa. Sana ei ollut enää saarnastuolilta vapaa. Sotaväen ei ollut tapa tehdä kunniaa kansallislaululle. Raamatunpaikat olivat painotarkastuksen alaisia. Eipä ollut oikeastaan tapaa osottaa kiitollisuutta edes hyväntekijälle eikä surra hänen onnetonta kohtaloaan. Kysyttiin yhä uudelleen: Päättyykö tämä kaikki hyvin?
Mutta vihdoin väsyimme tällaista kyselemään ja illallisen jälkeen ryhtyi tohtori vanhaan lempiaineeseensa, sodan turmiollisuuteen. Niinkuin usein ennen olin minä, entinen vapaaehtoinen, muodostavinani vastapuolueen, vaikka tavallisesti, ennenkuin erosimme, luovuin kannastani.
«Mutta erinäisissä tapauksissahan täytyy sotaa pitää oikeutettuna.«
«Ei missään tapauksissa«, väitti tohtori kiivaasti, «sota on ihmiskunnan suurin häväistys. Niinkauan kuin sotia on olemassa, löytyy ainoastaan yksi oikeus, väkivallan oikeus, ja yksi laki, raa'an voiman laki…«
«Mutta minä lausuin: erinäisissä tapauksissa. Ken voisi esim. katsella, kuinka raaka mies lyö naista taikka turvatonta lasta? Onko oikein silloin vain valittaa nimismiehelle? Ei, siinä täytyy heti ryhtyä sorrettua puolustamaan. Ja niin voi myöskin tilaisuuksia sattua, jolloin kansan täytyy ryhtyä sotaan, juuri hävittääkseen, musertaakseen sen, mikä on häpeällistä, ja halpamaista.«
Naiset kannattivat minua ja tohtori antoi heidän puhua loppuun.
«Mutta otaksukaamme«, virkkoi hän sitten, «että nämä halpamaiset ilkiöt ovat voimakkaampia. Mikä on seuraus väkivaltaisesta puuttumisesta? Kaksinkertainen onnettomuus, kaksinkertainen voitto väkivallalle. Otaksukaamme, että tuo raaka mies yhdellä iskulla musertaa tuon vapaaehtoisen puolustajan, joka tahtoi pelastaa hänen uhrinsa. Minkä saa hän silloin toimitetuksi?«
«Hän kaatuu kunniapaikalle.«
«Ja väkivalta ilkkuu.«
Huomasin, että oikea sivustani, jota tuo naisserkku edusti, rupesi horjumaan, mutta tohtorinna teki vasemmalta sivustalta äkkihyökkäyksen.
«Ei, raakuutta ja julmuutta täytyy vastustaa, vaikka rääkkäyksen alaisena olisi ainoastaan issikkahevonen.«
«Silloin tulisi sinun, ystäväni, lyödä issikkaa«, virkkoi tohtori.
«Ei, ainoastaan sanoa hänelle, kieltää häntä…«
«Niin, siinä on juuri viitattuna kuljettava tie. Meidän tulee kieltää, vakuuttaa, käskeä, jos voimme, mutta välttää sotaa. Odota hetkinen.«
Tohtori kiirehti ulos ja palasi tuokion kuluttua tuoden kirjan tullessaan. Se oli Tolstoyn «Soldatenpflicht.«
Tunsin kirjan ja tiesin, että tätä jyreää tykistöä vastaan oli asemani kestämätön.
«Kuules, mitä Tolstoy lausuu«, virkkoi tohtori ja selaili kirjaa, mutta ennenkuin hän löysi hakemansa paikan, tuli hän keskeytetyksi.
Kirkas, sinertävä valo täytti äkkiä huoneen. Se tuntui tunkeutuvan esineiden lävitse joka soppeen, oviuutimien syvimpiin poimuihin, sen tiikerinpään korviin, jonka nahka oli mattona uunin edessä. Ei jäänyt varjon hiventä minnekään. Viereisessä, suuressa huoneessa oli ainoastaan yksi lamppu palanut, vaan tämäkin huone säteili nyt samassa, suurenmoisessa valaistuksessa. Huoneen vastapäisellä seinällä oli maisemataulu; se näytti minusta nyt tässä valaistuksessa ilmielävältä. Takaliston kaunis honkametsä näytti kuutamoisena yönä ikäänkuin vartioivan lahden laineiden hiljaista lepoa. Niin tenhoova oli tämä kuva, että todellakin hetkeksi sekotin toisiinsa Munsterhjelmin ja sen suuren mestarin, joka nyt huvikseen ja ihmisten kauhuksi tulistutti taivaan lakea.
Juhlallisessa kauhussa seisoimme tuon pienen huoneen kukilla koristetun ikkunan ääressä. Maa ja avaruus näytti kaikki sulavan tuohon samaan taikavaloon. Jokainen puu, jokainen pensas, jokainen hautapatsas tuossa vanhassa edessämme olevassa kirkkokalmistossa, jopa itse kirkkokin, näkyi selvemmin kuin kirkkaimmalla päivällä. Tuosta portinpielestä oli palanen muurisavea tipahtanut pois ja tässä tien partaalla oli joku kahlannut kinoksessa, arvatenkin joku pienokainen, joka oli koetellut, miltä tuntuu kävellä lumi saappaissa. Ja nuo leveät, hiekoitetut käytävät kirkkotarhan nurkasta nurkkaan muodostivat kuin tumman Andreaanristin valoisalla lumikentällä, jonka alla jo unhotettu sukupolvi lepää elämän ruhtinasta odotellen.
Sitä kesti kauan tuota valoa, tuntui kestävän minuutteja. Ja vasta kun se oli lakannut, kun kaikki taas tuolla ulkona oli pimeää, saattoi kysyä itseltään ja toisiltaan, mitä se oli ollut. Kuiva salamako? — Vaan entäpäs tuo paukaus? Käytiin taas äänettömiksi ja tuskin uskallettiin hengittää, yhtenä korvana seistiin vain — —. Se oli omituisesti pyörivää, vapisevaa, väräjävää, vähitellen heikkenevää ääntä. Ei se ollut ukkosen pauketta, se muistutti paremminkin karkean tykin jyryä meren aavalla selällä, tyynellä, kirkkaalla säällä.
Yhä enemmän sitä kummasteltiin. Tykinlaukausko? Mahdotonta. Oliko se siis sähkövalon heittoheijastus Viaporista? Vaan pauke? Meteoori, joka oli pudonnut ja räjähtänyt, se oli ainoa mahdollinen selitys, ja, kuten sittemmin kuulimme, myöskin oikea selitys. Muuta se ei ollut; ainoastaan pisara häviöön tuomitusta maailmasta, kentiespä maailmasta, joka jo oli vapautettu petoksesta ja väkivallasta ja vääryydestä, maailmasta, joka vielä häviönsä hetkellä oli säteilevä ja ihana ja ihmeteltävä.
Mutta oppimattomista ja ehkäpä jostakin oppineestakin oli tämä varoitusmerkki. Eikä ainoastaan siinä synkässä, matalassa kokoushuoneessa Metsästäjäkadun varrella, jossa adventistit pitivät rukoushetkeä, ja jossa juuri oli puhuttu Antikristuksen viimeisistä ajoista maan päällä, laittomuuden ajasta, huudahdettu: Halleluja! Kristus tulee kunniassaan ja kirkkaudessaan! Halleluja!
Mutta moni ei tietysti uskonut sitä varoitusmerkiksi eikä Antikristuksen rangaistukseksi, ja ennenkuin he luotettavalta taholta olivat saaneet selvityksen tuohon äkilliseen valoon ja pamahdukseen, kuvittelivat he mitä merkillisimpiä seikkoja. Viaporissa oli tapahtunut räjähdys, niin pääteltiin toisissa piireissä kaupungissa ja Viaporissa luultiin, että kaupungissa oli tapahtunut räjähdys. Ja pila, joka tietysti aina on mukana, kertoo, että jo samana iltana pantiin alulle senaattiin lähetettävä kirjoitus, jossa senaattia «niiden turmiollisten seurausten välttämiseksi, jotka voivat johtua yhä edelleen putoavista meteooreista j.n.e.« käskettiin pitämään huolta, ettei mainittu uhkaava luonnonilmiö uudistu. Mutta se jäi alkuunsa, se kirjoitus, kertoo pila.
Omituisen tukala tunne oli kumminkin vallannut pienen seuramme. Keskeytettyä keskusteluamme ei enää jatkettu. Tolstoin «Soldatenpflicht«, jonka kannessa oli punanen lippu «In Oesterreich verhoten«, jäi pöydälle lepäämään ja huomispäivää koskevat ajatukset taas yksinomaa mielissämme liikkuivat, ennenkuin hetken kuluttua erosimme.
Brunström oli vielä jalkeilla kun tulin kotiin. Hän oli käynyt ulkona kuulustelemassa ilmiön syytä ja piti sitä huonona enteenä. Keskustelimme kauan odotettavissa olevista tapahtumista, kunnes lopuksi taas muinaisiin muistoihimme jouduimme. Oli myrsky. Brunström oli peräsimessä. Ruoteli heilui. Äkkiä, kovassa aallokossa, pyörähti peräsinpyörä väkisin ympäri ja tempasi peränpitäjän mukaansa. Samassa kuului rykäys seinän takaa. «Se on palvelustyttö, joka rykii kyökissä«, sanoin minä. «Hän tietää kaikki«, lisäsin, luullen meidän yhä valtiollista puhuvan. Ja Brunström kertoi. Heilahduksen ilmassa tehtyään jysähti hän jyryllä kajautan kanteen, niin että kapteeni kiukuissaan juoksi ulos ja huusi: «Sinä hemmetin ruuansulatuskone, pyritkö katon kautta kajuuttaan!«
Mutta meistä oli sääli valvottaa palvelustyttöä pitempään, joten jätimme kapteenin itsekseen kiroilemaan ja menimme maata.