XV. MATKALLA PIETARIIN.
Lähtö oli tosin, mikäli mahdollista, aijottu pitää salassa, mutta suuri ihmisjoukko oli siltä kokoontunut asemalle. Ahdinkoon asti täyteensullotussa eteisessä ei siis ollut helppoa päästä pilettiluukkujen luo. Jokainen osti itselleen piletin eikä parhaalla tahdollakaan olisi voinut näitä matkustajia huomata muuksi, kuin joukoksi yksityisiä henkilöitä, jotka kulkivat luvallisilla asioilla.
Pitkä juna, jossa oli uudenaikaisia makuuvaunuja, oli jo täynnä matkustajia, kun vihdoin ehdin asemasillalle. Tuokion haettuani löysin vapaan ylikerran makuupaikan eräässä toisen luokan vaunussa. Eräs herrasmies, joka jo ennen oli tuonut tavaransa alakertaan, julisti, hetkisen minua tarkastettuaan, että vuode oli vapaa. Tämä matkatoverini oli Ivar v. Hellens Karunasta, maanviljelijä ja entinen soturi. Hän oli vieläkin sotilaallinen vartaloltaan ja hänellä oli runsas varasto juttuja iloisilta ylioppilas- ja soturi-ajoiltaan. Sillävälin kuin tämä matkatoverini meni ulos hyvästelemään jotakin tuttavaansa, pysähdyin minä paikkoja vartioimaan. Nojautuen vaunun ikkunaan tarkastelin tuota asemasillalla aaltoilevaa ihmisjoukkoa. Silloin tällöin kiirehti joku myöhästynyt matkustaja vaunusta vaunuun aina saaden kysymykseensä saman vastauksen: ei ole paikkaa.
Ainoastaan noin kolmisensataa valtuutettua pääsi tällä ylimääräisellä junalla kulkemaan. Toisten tuli matkustaa postijunassa puolta tuntia myöhemmin taikka pikajunalla k:lo 10. Tietysti paloi kaikilla halu päästä matkalle, mutta suomalainen maltillisuus vaikutti, että nekin, jotka eivät ensi junaan mahtuneet, pysyivät tyyneinä. Kukapa sen muuten tietää, mitä esi-isiä tuollakin ukkosella on ollut, joka nyt niin rauhallisena laskee kapsäkkinsä asemasillalle meidän vaunumme kohdalle ja verkalleen pyyhkii hikeä otsaltaan siniraitaisella nenäliinallaan. Ehkäpä hän on vesa Sven Tuuvan varmaa, vielä elävää sukua ja ehkä hän noudattaa vanhaa perhesääntöä, kun hän nyt päättää matkustaa yksin, koska ei sovi muitten joukkoon.
Ainakin kymmenen kertaa olin parina viime minuuttina silmäillyt aseman suurta kelloa. Viisari näytti tänään ikäänkuin vastenmielisesti liikahtavan eteenpäin. Mutta vihdoin oli lähdön hetki käsissä ja nykähtämättä lähti juna liikkeelle verkalleen ja ääneti, miltei juhlallisesti. Äänettöminä seisoivat ihmiset asemasillalla, hiljaisina seisoivat matkustajat vaunujen ovilla taikka ikkunain ääressä. Ainoastaan siellä täällä heilahti nenäliina jäähyväisiksi, taikka painettiin liinaa vasten kyyneltynyttä silmää. Se oli kaikille vaikuttava hetki. Pian asema-alueen viimeinen sähkölamppu säteili meille ystävällisen jäähyväistervehdyksen kauniista pääkaupungistamme ja läpi lumen ja pimeyden syöksi ylimääräinen juna kylien, majojen ja vahtitupain ohi. Ainoastaan junan saapuessa jonkun aseman tienoille hiljeni vauhti. Vaan se ei pysähtynyt, pitkään viheltäen vekselin luona ajoi se ohi, ja asemapäällikkö, joka kiireesti oli noussut teepöytänsä äärestä ja viskannut virkatakin hartioilleen, seisoi suorana ja kankeana portailla, tervehtien kädellään tuota nopeasti häviävää ylimääräistä junaa. Vaan asematalon ruokasalissa vedettiin ikkunaverhot syrjään, jotta kaikki pienokaiset, jotka tunkeilivat ikkunan luona, voisivat oikein nähdä tuon pitkän, kirkkaasti valaistun ylimääräisen junan. Ja kun asemapäällikkö palaa sisään, ripustettuaan eteiseen päällystakkinsa ja virkalakkinsa — joka sekin nyt piakkoin saanee uuden kuosin — satelee hänelle paljo kysymyksiä. Hän kertoo lapsukaisille, että siinä matkusti paljo setiä keisarin luo häneltä pyytämään, ettei hän uskoisi pahoja ihmisiä, vaan uskoisi, että me häntä rakastamme enemmän kuin ketään lähinnä Jumalaa ja isänmaatamme. Ja kun keisari saa tämän tietää, niin ei hän enää salli meille pahaa tehtävän.
Asemakonttorissa kertoo telegrafisti ratamestarille, lähetettyään seuraavalle asemalle tiedon junan tulosta, että tässä junassa se nyt suuri lähetystö matkusti, ja asemamies, joka saapuu sisään tuomaan makasiinin avainta, pysähtyy tuota uutista kuuntelemaan. Ja hän kertoo asian taas vekselimiehelle ja ennen pitkää tuo toivoa antava tieto ehtii kaikkiin mökkeihin ja vahtitupiin pitkin rataa ja ylimääräisen junan jälestä jää siten kuin leveä, valoisa tie, joka kuljettaa luottamusta ja iloista toivoa koko surevaan maahan.
Malmin asemalla hetkeksi pysähdyttiin ja sinne jäi eräs matkustaja, joka ei kuulunut lähetystöön. Muutamat mukaan lähteneet oppaat olivat käyneet puhuttelemassa kaikkia matkustajia, keksiäkseen, oliko muita kuin lähetystön jäseniä mukana. Ei auttanut, että tuo mainittu mies vakuutti olevansa rehellinen, isänmaallinen kauppias, joka kotiinsa kulki. Hänen toiveensa saada valikoidussa seurassa matkustaa ylimääräisellä junalla pettyi. Ja melkeinpä näen edessäni hänen surumielisen katseensa, kun hän silmäili poisrientävää junaamme, joka pian häipyi talvi-illan pimeään.
Me muut matkustimme yhtä kyytiä Riihimäelle, jossa illallisen söimme. Tungos ravintolahuoneessa oli suuri, vaan luulenpa toki, että jokainen oli tyytyväinen, ainakin oli ravintoloitsija. Sillä jos joltakin kiireessä olisi ateria jäänytkin maksamatta, niin ei hän siitä joutunut kärsimään, toiset kun sitä runsaammin maksoivat. Kaunista oli minusta, kun kuulin erään herrasmiehen lausuvan, jättäen 50 markan rahan tiskille:
«Pitäkäähän tämä, ehkä jää joltakin kiireessä ateria suorittamatta.«
Tiskin takana seisova nainen kiitti liikutettuna ja eräs talonpoika, joka ei siinä hälinässä ollut ehtinyt ruokaa saada, ja sen sijaan lohdutteli itseään kahvikupposella, hän hämmästyi niin, että laski kuuman liemensä reunalta juoksemaan, ja hädintuskin pelastuin minä siinä tungoksessa saamasta sen niskaani.
Moni matkustaja oli nukkunut ja siten jättänyt illallisen Riihimäellä syömättä. Kun osastooni päästäkseni kuljin parin vaunun lävitse, tapasin Brunströmin äänekkäästi kuorsaamassa eräällä kolmannen luokan puupenkillä, kaikki matkakampsunsa, s.o. päällystakkinsa, päänsä alla. Eräässä toisessa vaunussa valvotti toinen tuttavani, varatuomari Aejmelaeus, miesjoukkoa ympärillään, pitäen heille esitelmää päivän kysymyksistä. Makuutoverini oli jo nukahtanut, kun osastoomme ehdin ja ennen pitkää nukuin minäkin jo hänen yläpuolellaan, sillä perin väsyneitä me oltiin viime vuorokausien valvomisista.
Vasta Viipuriin saavuttaessa viiden aikana aamulla heräsin. Täällä siirrettiin meidän kaikki vaunut eräälle sivuraiteelle, josta ne kolmella määräaikaisella junalla kuljetettiin Pietariin, jonne nyt oli ainoastaan kolmen tunnin matka.
Matkalla olivat oppaat koonneet lähetystön jäsenten jäsenkortit, muistiinpanot ja muut paperit, jotka matkaa koskivat. Ei näet tahdottu, että jos Pietarissa poliisitutkinto tapahtuisi, mitään sellaisia papereita joutuisi hakijain käsiin, joita liereästi sanoen — voitaisiin väärinkäsittää. Nämä paperit, joita oli paksu pinkka, jätettiin nyt Viipurin asemanpäällystölle talteen. Puolta tuntia myöhemmin saapui Helsingin postijuna, joka toi, paitsi muita, satakunnan lähetystön jäsentä. Minun vaununi, joka oli ensimmäisiä ylimääräisessä junassa, yhdistettiin nyt tähän junaan ja pääsin siten ensimmäisten joukossa jatkamaan matkaa.
Viipurista tuli mukaan kymmenkunta herrasmiestä, jotka nyt uhraavasti rupesivat lähetystön oppaiksi ja tulkeiksi. Siellä saimme myös tiedon, että Pietarissa kaikki oli järjestetty meidän vastaanottamiseksi. Kohta saavuttuaan saisi jokainen tiedon, niissä hotellissa tai yksityisasunnossa hän tulisi asumaan. Siellä ilmoitettiin joukon kansalaisia muuten olevan vastassamme, vastaanottaakseen lähetystön jäsenet, joten ei mitään tungosta tarvitseisi syntyä Pietarin asemalla, vaan pääsisivät kaikki suorastaan hajaantumaan kortteripaikkoihinsa, odottamaan lähempiä tietoja. «Pääkortterin« osote, josta noita tietoja saisi, terotettiin tarkoin jokaisen mieleen.
Nämä tiedot, joita oppaat nyt jakelivat kaikkiin vaunuihin, samoinkuin tieto siitä, että täysin luvallisissa aikeissa kuljettiin, levittivät tyyneyden ja varmuuden leiman koko lähetystöön, joskin joku lie hiukan levottomana miettinyt, minkähänlaista huomiota Pietarin viranomaiset tulisivat meihin kiinnittämään.
Kun aamukahvit Viipurin asemalla olivat juodut, ei kukaan enää ajatellutkaan nukkumista. Makuusohvat korjattiin syrjään ja pian olivat vaunut muuttuneet klubihuoneustoiksi, joiden kaikissa suojissa vilkkaasti keskusteltiin tulossa olevista tapahtumista. Meidänkin osastoon oli joukko tuttavia kokoontunut ja matkatoverini vilkkaat kuvaukset Zarskoje Seloon leirielämästä ja kaartilaisten lomaretkistä Pietariin tekivät meidän pienen seuramme aivan hilpeäksi, jopa kerran siksi äänekkääksikin, että Jonas Castrén, joka konsuli Wolffin kanssa oli viereisessä osastossa, kerran ihmetellen katseli sisään osastomme ovesta.
Valkeasaaren tulliasemalla, jossa aamiaista syötiin, lehahti vastaamme ensimmäinen tuulahdus rajantakaisesta maasta. Ravintolassa kuultiin venäjää ja saksaa puhuttavan, ja kun tiskin ääressä maksoi, sai takasin ohkasia, outoja pikkurahoja. Nuo varmat, suomalaiset bufettitytöt, jotka eivät ihmeeksikään koskaan väisty pois tiskin takaa, olivat kadonneet, ja niiden sijalla liehui yltympäri huoneen hätäisiä viinureita, nukkavieruihin hännystakkeihin puettuja, tarkastellen ja arvostellen matkustajia.
Seuraavalla asemalla oli jo venäläinen nimi ja me olimme kulkeneet rajan poikki ilman että minä olin voinut huomata sitä seikkaa, josta Jac. Ahrenberg mainitsee kertomuksessaan «Rajalla«, että siellä hongat käyvät matalammiksi ja rumemmiksi, — vaan kenties se oli siksi, että lunta pyryytti ikkunoita vastaan, hämärtäen näköalan.
Mutta suomalaiset pystyaidat muuttuivat pian huonosti hoidetuiksi lauta-aidoiksi. Nuo yksinäiset, harmajat, matalat mökit olivat radan varrelta kadonneet ja sen reunalla näkyi nyt korkeita huviloita, joiden seinät olivat vaaleanpunertaviksi, keltasiksi tai taivaansinisiksi maalatut ja joiden ikkunalaudat ja parvet ja katot olivat vieläkin kirjavamman väriset. Siellä täällä näkyi kirkko, jonka katolla oli noita sienenmuotoisia koristeita kullattuina tai iloisilla väreillä maalattuina.
Kansa, joka maantiepuomin takana odotti junan ohimenemistä, ei enää ollut meidän suomalaista kansaamme. Miehillä oli pitkä, vanukkeinen tukka ja tuuhea, takkuinen parta; pukuna oli repaleisia, ruskeita, sanomattoman likaisia turkkeja ja nahkareunaisia lakkeja. Pienillä lapsillakin, jotka olivat niin likaset, että etäältä katsoen näyttivät neekerilapsilta, oli päällään tuollaiset pitkät, kapeat, repaleiset turkit ja suuret karvalakit. Ja kun isä paljasti päänsä, nähdessään sotaherran vaununikkunasta, kiskasivat hekin lakit päästään. Silloin näki, että ne eivät olleet villapäisiä neekerilapsia, vaan likasia talonpoikaislapsia, joiden pitkä, suora tukka liehui tuulessa. Vaan veräjällä seisojain hevonen ei junaa peljännyt. Se jyrsi salaa veräjän pienaa seistessään siinä kankeissa valjaissaan omituisen, leveän reen edessä, joka oli miltei keskeä katkaistun venheen näköinen. Ja tuo leveä, kirjavilla väreillä maalattu luokki loisti viheriältä ja punaselta ja heilui laihan, surkean hevoskaakin seljässä kuin mikäkin kurjuuden juhlaseppel.
Tämä oli kaikki niin toisenlaista kuin kotimaassa.
Ja tuolta kaukaa häämöitti jonkinlainen sekava ainejoukko, jossa oli rakennuksia, savupiippuja ja torneja. Toisia raiteita oli niiden rinnalla, joita meidän junamme kulki, niitä tuli yhä useampia, haarautui ja monistui. Pitkiä rivejä oli suljettuja, tyheitä matkustajavaunuja taikka öljyvaatteilla peitettyjä tavaravaunuja, jotka ilman veturia näyttivät vastaamme ryntäävän. Sitten hiljeni vauhti ja verkalleen hiipi juna asemasiltaa pitkin Pietarin asemalle.