SEITSEMÄS LUKU.
Trondenäs.
Eräällä niemellä Hindön pohjoispuolella Seujen'issä on Trondenäsin kirkko ja pappila. Viimeksi mainittu oli Olavi pyhän aikana kuningaskartano ja Thore Hundin veli Siver asui siellä. Bjarkö, jossa Thore Hundin päähovi oli, on ainoastaan parin peninkulman päässä siitä.
Kirkko itse on monessa suhteessa merkillinen historiallinen muistomerkki. Sen kaksi tornia, joista toinen oli neliskulmainen ja päältäpäin vaskella katettu sekä varustettu rautaisella puikolla ja toinen kahdeksankulmainen, löytyy nyt ainoastansa sadussa, ja noista kuuluisista "kolmesta ihmeen korkeasta patsaasta" ei löydy enää kuin vähäisiä jäännöksiä länteisen sisäänkäytävän luona.
Tämä kirkko on kerran ollut kristikunnan pohjoisin rajalinna, on seisonut mahtavana valkoisine tornineen, kauaksi kai'uttaen kellojensa ääntä, ja pyhällä laulullaan, ikääskuin sotilas-piispa valkoisessa messu-puvussaan, joka kantoi pyhän Olavin kristityn alttarikynttilän pimeyteen Finnmark'in noitain joukkoon. Tämän voima mielien yli on ollut erinomaisen suuri. Sinne on menneet sukupolvet kirkkopuvuissaan, kulkeneet pitkät matkat ennenkuin muita kirkkoja tuonne pohjoiseen rakennettiin. Jos se vuolukivinen kaste-astia, joka seisoo kuorissa, voisi luetella nimiä, eli alttari nimittää morsiusparia, jotka sen luona ovat vihityt, tahi kunnianarvoisa kirkko kertoa mitä se tietää, niin saisimme kuulla monta ihmeellistä satua.
Nyt on protestanttismi täällä, niinkuin kaikkialla, hävittänyt kirkkoa; jäännöksiä sen maalatusta alttarikaapista löytyy ovina talonpoikain ruokakaapeissa ja se, joka oli kaikkein merkillisintä siinä on nyt rauniona. Mutta kauemmaksi ei myöskään hävitystä ole voitu jatkaa. Vanha katolisuskoinen henki seuraa sitä osaksi vielä tänäkin päivänä vanhoissa saduissa, jotka siitä käyvät ja jota vieraat maalaukset kuorissa, salaperäiset holvit ja kaikki nämä rauniot, jotka Nordlandilaisen mielenkuvitus jälleen rakentaa epämääräisen suuriksi, ylläpitää. Talonpoika tuolla pohjoisessa on sitäpaitse uskonnollisessa katsantotavassaan ja taikauskossaan sangen paljon katolilainen. Ei hän pidä laisinkaan luonnottomana hengen hädässä luvata vahakynttilöitä kirkkoon, eikä hän myöskään pidä sopimattomana sulkea neitsyt Marian rukoukseensa. Hän kyllä tietää, että neitsyt Maria on eroitettu jumaluuksien joukosta; mutta sulkee hänet kumminkin hurskaasti rukoukseensa.
Muistini viipyy kauemmin tämän kirkon ja sen ympäristön luona siksi, että paikan mahtavuus niinä kahtena vuonna kuin minä oleskelin Trondenäs'issä, suuressa määrin vaikutti minun mielenkuvittelooni. Ontelo maa luulluilla maanalaisilla holveilla oli minulle ikääskuin suljettu pohjattomuus ja kirkossa — jonka mieltäjännittävään hiljaisuuteen minä usein pakenin, sillä se oli melkein seinätysten pappilan kanssa ja tavallisesti, seminarin urkuharjoituksia varten, auki — loi päivänvalo varjoja käytäviin ja syvennyksiin ikääskuin siellä liikkuisi olentoja toisilta ajoilta.
Minä luin suurella menestyksellä latinaa ja kreikkaa lemmittävän, oppineen papin kanssa, jonka perheessä minä asuin ja toisia kouluaineita erään seminarin opettajan kanssa; mutta vapaahetkilläni etsin niitä paikkoja, jotka niin suuressa määrin jännittivät minun mielenkuvitteloani ja Trondenäs ei sentähden ollut laisinkaan sopiva paikka minun kipeälle mielentilalleni.
Minun ylenmääräinen herkkähermoisuuteni on, niinkuin sittemmin olen huomannut, yhteydessä kuunvaiheiden kanssa. Sellaisina aikoina vaikuttivat nuot paikat minuun melkein vastustamattomalla vetovoimalla; minä hiivin huomaamatta yksinäisyyteen ja saatoin istua siellä useimpia tuntia, vaipuneena niiden monenlaisien kuvien katselemiseen, joita mielenkuvitteloni puoliselkeästi loi eteeni, niiden joukossa Susannan himeätä olentoa, joka väliin näytti liihoittavan suorastaan minua kohtaan ilman että minä kuitenkaan koskaan sain oikein nähdä hänen kasvojaan.
Oli kevät puolella toisena vuonna olostani Trondenäs'issä, kun minä eräänä päivällishetkenä, tuollaisen sairaan mielentilan vaikutuksen alaisena, istuin kirkossa eräällä ylennyksellä lähellä pääalttaria ajatuksiini vaipuneena Susannan sininen risti kädessä. Seinällä alttarin vieressä huomasin suuren epäselvän kuvan, jonka usein olin nähnyt, ilman että se oli minuun tehnyt sen syvempää vaikutusta. Se esittelee luonnollisessa suuruudessa marttyyria, joka on heitetty orjantappurapensaasen, minkä terävät, tikarin pituiset piikit lävistävät hänen ruumiinsa useasta kohden ja joka sitä paitse ei voinut valittaa, sillä suuri piikki kävi sisään kulkusta ja tuli ulos avonaisesta suusta.
Nämät kasvot kävivät minulle äkkiä varsin hirveiksi. Ne katselivat minuun ikääskuin kumppaliin, jonka tulisi maata tuossa pensaassa sittenkuin marttyyri vihdoin oli kamppailuksensa päättänyt. Oli mahdotointa kääntää silmänsä pois kuvasta, se kävi aivan kuin eläväksi, tuli väliin aivan lähelle, mutta pakeni jälleen epäselvään etäisyyteen, jonka houreileva pääni loi.
Oli ikääskuin tämä kuva olisi vetänyt sivulle osan esiripusta oman sieluni salaisen historian edestä ja ainoastaan lujalla tahdon ponnistuksella, jonka pelko, että oma mielenkuvitteloni saattaisi minut liian kauvaksi, vaikutti, saatoin irroittua siitä.
Kun minä käännyin, seisoi valossa, joka akkunasta kirkkoon lankesi, lähinnä ylintä penkkiä, nainen ruusulla. Hänen kasvonsa ilmaisivat ääretöntä surumielisyyttä, ikääskuin hän hyvin tuntisi yhteyden minun ja tuon kuvan välillä ja ikääskuin ruusun-oksa hänen kädessään olisi sama orjantappurapensas, jonka päällä marttyyri makasi, mutta pienemmässä muodossa.
Kirkon yksinäisessä hiljaisuudessa valtasi minut äkkiä sanomatoin tuska, rupesin hirmuisesti pelkäämään näkymättömiä voimia ja pakenin kiiruusti ulos.
Tultuani ulos huomasin että olin kadottanut Susannan sinisen ristin. Se ei voinut olla muualla kuin kirkossa sen ylennyksen luona, jolla olin istunut. Tällä hetkellä, kun pelko vielä pani vereni kuohumaan, en olisi tahtonut mistään hinnasta mennä jälleen kirkkoon — paitse Susannan sinisen ristin tähden. Minä löysin sen, aivan tyyneenä hakiessani sitä, laattialta, jossa olin istunut.
Toisen kerran kun hermostoni näinä kahtena vuotena tällätavoin ilmaisi sairautensa, oli jälkipuolella vuotta pari kuukautta ennenkun minun piti lähtemän kotia.
Eräs talonpoika oli, sillä välin kuin hän oli sisällä papin luona, sitonut kirkko-aitaan hevosen, jolla oli kaihi silmillä. Minä pysähdyin katselemaan sitä vähän aikaa; mutta sen kuollut hengetöin katse vainosi minua muistissani kaiken päivää. Minusta tuntui ikääskuin sen silmät, kun ne eivät voineet katsoa ulospäin, katsoisivat meille näkymättömään mailmaan ja ikääskuin sen mielestä olisi luonnollista, kun unohdettiin käyttää ohjia, kääntyä pois yleiseltä maantieltä tielle, jota kuolleet matkustavat.
Kun minä jälkeen puolenpäivän näissä ajatuksissa istuin pappilassa, jossa puhuttiin kaikenlaista, ilmestyi äkkiä eteeni kasvot kotoa, kalpeina ja vaivattuina, ja kohta kävi minulle selväksi, että mies jonka nämä kasvot olivat, kamppaili vimmatusti päästäksensä kuohuvista hyökylaineista ylös kalliolle. Se ei ollut kukaan muu kun meidän renkimme Antti. Hän kiinnitti minuun jäykän elottoman katseensa, sillä välin kuin joku, jota minä en voinut nähdä, hänen jaloissaan esti häntä kalliolle pääsemästä ja pelastumasta. Näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut sanoa minulle jotakin. Näky kesti ainoastaan pari silmänräpäystä; mutta tuskaloinen tunne siitä, että tällä hetkellä joku onnettomuus tapahtui meille, pakoitti minut pois huoneesta ja levottomasti kuleksimaan sinne tänne lopun päivästä.
Kuu tulin takasin kysyttiin mikä minua oli vaivannut kun yhtäkkiä kalman kalpeana riensin ulos huoneesta.
Neljätoista päivää sen jälkeen tuli surullinen kirje kotoa. Isäni laiva "Toivo," joka ajan tavan mukaan oli vakuuttamatta ja suureksi osaksi lastattu kaloilla, mitkä hän oli omilla rahoillaan ostanut, oli matkalla Bergeniin myrskyssä joutunut haaksirikkoon. Laivan kylki oli puhjennut ja jälkeen puolen päivän oli täydytty laskea laiva rannalle. Miehistö oli päässyt hengissä maihin, mutta meidän Antti rengiltä oli kumpaisetkin jalat musertuneet.
Tämä haaksirikko antoi isäni varallisuudelle ensimmäisen tuntuvamman iskun. Toinen tuli seuraavana vuonna kun toinen laiva "Sovinto" myöskin hukkui ja kolmas, vastaisuudessa painavin isku tapasi häntä kun hallitus vihdoinkin päätti että meidän kauppalamme ei tulisi olemaan höyrylaivain pysähdyspaikkana.