TOINEN OSA.
Nordlandi ja Nordlandilainen.
Jos ihminen, joka elää niin kurjassa todellisuudessa, kuin minä, uskaltaa puhua mielenkuvitteloista — mikä joukko ja kuinka suuria mielenkuvitteloja eikö minultakin ole murskaksi musertunut täällä Kristianiassa näinä parina kolmena vuonna sittekuin jätin kotini Nordlandissa ja tulin tänne ylioppilaana — kuinka väritöin ja heikko eikö maailma täällä ole Nordlandiin verraten, kuinka pieniä ja vähäpätöisiä ihmiset ja olot, siihen nähden mitä ennen olin mielessäni kuvaillut.
Tänään ehtoopuolella olin parin ystäväni kanssa vuonolla kalastamassa ja meillä oli luonnollisesti hyvin hauskaa jokaisella — paitse minulla, vaikka minäkin oivallisesti teeskentelin iloisuutta. Minulla ei ollut hauskaa! Me istuimme matalassa, leveässä, hyvin rumassa kaukalossa, jota he venheeksi kutsuvat, rakennuksessa, joka oli aivan pesinpunkan muotoinen, ja ongimme koko jälkeen puolen päivän jotensakin savisessa vedessä, parin kyynärän syvyydellä, hienolla rihmalla, — ja koko saaliimme oli 7, summa seitsemän, salakkaa — ja sitte soudimme, hyvin tyytyväisinä muka, rantaan. Minua oikein iletti; sillä tällaiselta veneeltä, ilman kööliä, joka estäisi sitä laitatuulessa syrjäkaria menemästä, ilman purjeita, joita ei kunnolleen uskaltaisi siihen pystyttääkään, ilman hyökylaineita, joita se tuskin voisi kestääkään, tällaiselta sekaiselta, harmaalta, aallottomalta vedeltä, joka on kaupungin edustalla, parilla pienellä salakalla uimassa — tällaiselta tuntuu minusta, suoraan sanoen, koko elämä täällä alhaalla. Täällä ei missään suhteessa ole muuta tarjolla kuin noita pieniä salakoita.
Sillä aikaa kuin muut laskivat pilapuheitaan, istuin minä ääneti ja muistelin kalaretkeä, jossa hän oli mukana, tuolla kotona kallioiden välissä, meidän pienessä kuusilauta veneessä, — toista oli se päivä ja toista se retki! Niin, kuinka jokapäiväistä, löyhää ja elotointa elämä täällä alhaalla on näillä rikkailla, viljavainioin peittämillä savimailla ja tällä höyrylaivasauhuin nokeamalla pääkaupungin vuonolla ja täällä itse kaupungissakin kotiini verraten. Mutta jos kehuisin kovin paljon kotiseutuani, niin nämä kopeat ihmiset jäisivät silmät auki ja suu seljälleen.
Täällä puhutaan kalastuksesta ja sillä tarkoitetaan pari nuotta-apajaa turskia ja hailia. Nordlandilainen tarkoittaa tässä kohden, niinkuin kaikessa muussakin, sadon tuhatkertaisena; hän ajattelee silloin Lofotin ja Finnmarkin miljooneja, ja sen ohessa ääretöintä lajien moninaisuutta, aina valaskalasta, joka, vettä ilmaan suihkuttaen, uiskentelee salmien läpi ajaen suuria kalalaumoja edellänsä, jotka panevat veden koskena ympärillään vaahtoamaan, — aina alas pienimpiin kalasiin asti. Ainoa merkillinen kala, jonka tunnen täällä etelässä, ja jota aina katselen, missä vaan sen näen, on kulta- tahi hopeakala, joka säilytetään lasiastioissa aivan samoin kuin kanarialintua häkissä; mutta se on taas kotoisin muista lämpimistä maista etelässä.
Linnuista puhuessaan ei Nordlandilainen myöskään, niinkuin ihmiset täällä etelässä, tarkoita yhtä ja toista ruoaksi kelpaavaa metsälintua, vaan ääretöintä paljoutta kaikenlaista siipikarjaa, jota liehuu ilmassa niinkuin merenhyrsky luotojen ympärillä, suurta vilisevää ja kirkuvaa lumituiskun tapaista parvea tuhansien pesien ympärillä. Hän ajattelee haahkatelkkiä, suorsia ja senkin seitsemän laatuisia vesilintuja uiskentelevina lahdelmissa ja salmissa tahi istuvina pitkin kallionlohkareita rannalla, kalakaijoja, kalakotkia ja tiiroja kiitävinä ilmassa, huuhkajaa, joka kamalasti kirkuu vuorenrotkoista — sanalla sanoen, hän ajattelee kokonaista lintumaailmaa, ja hänen on hyvin vaikea supistaa käsitteensä ainoastaan pariin metso-parkaan, jotka sydämmettömät ihmiset äkkiarvaamatta, niiden parhaallaan lemmen-kukerrusta soittaessa, ampuvat alas hongan latvasta, jota auringon ensi säteet kultaavat.
Tämän seudun marjaväkeä vastaa Nordlandilaisen peninkulmain laajuiset muuransuot; simpsukan-kuorista yksitoikkoisesti köyhän rannan sijaan täällä, muistaa hän rannan, johon on kylvetty ihmeteltävä moninaisuus erivärisiä simpsukan kuoria.
Nordlandissa ovat ylipäänsä kaikki suhteet luonnossa jyrkemmät, ja äärettömät vastakohdat ovat aivan rinnatuksin. Siellä löytyy äärettömän laajoja autiomaita, aivan kuin alkuaikoina, ennenkuin ihmiset maata perkkasivat, mutta näidenkin keskellä löytyy suunnattomia luonnonrikkauksia. Siellä löytyy aurinko ja kesäinen ihanuus, jota kestää yöt ja päivät kolmen kuukauden ajan, ja jolloin useissa paikoin täytyy käydä peite kasvoilla, varjellakseen silmiään sääskiparvilta; mutta tämän vastakohtana on taas yö pimeyksineen ja kauhuineen, jota kestää yhdeksän kuukautta. Vastakohdat siellä ovat suurenmoiset, mutta niiden välillä ei löydy tuota, vähäpätöistä keskinkertaisuutta, johon tämä iloinen elämä täällä etelässä perustuu. Tahi toisin sanoen, suhteet siellä soveltuvat paremmin mielenkuvittelolle, seikkailuille ja satumaisuuksille kuin tyvenelle järjelle ja hiljaiselle, tasaiselle asiain menolle.
Nordlandilaisen käy sentähden, kun hän ensin tulee tänne etelään, aivan kuin Gulliverin, joka joutui Lilleputien maahan; hän ei menesty asukkaiden joukossa, ennenkuin hän saa vanhat käsitteensä, joihin hän kotiseudullaan on tottunut, pienennetyiksi tämän vähäpätöisen todellisuuden pienen mitan mukaisiksi, sanalla sanoen ennenkuin hän oppii käyttämään järkeä mielenkuvittelon sijaan.
Lappalainen suksillaan, peuroineen, kainulainen, venäläinen — puhumattakaan alinomaa matkustelevasta, maalla hitaasta, mutta veneessään sukkelasta Nordlandilaisesta itsestään — he ovat kieltämättä kaikki paljon hauskempaa kansaa kuin nämät harmaatakkiset kauranviljelijät, joiden mielenkuvittelo ei ulotu etemmäksi heidän omilta pelloiltaan, kuin ehkä miettimään mistä sisämaasta hän ensi vuodeksi saisi oikein rotevan rengin.
Kun täällä puhutaan myrskystä ja aalloista, niin tarkoitetaan vähäistä tuulta ja veden värähtelemistä Kristianian valkamassa, joka korkeintaan saattaa vähän vahingoittaa siltoja; ja sitä pidetään mitä hirveimpänä onnettomuutena jos joku kömpelö merimies purjehtii kumoon. Minun mieleeni juohtuu jotakin perin toista: äkkiarvaamatoin rajuilma tuntureilta, joka vie huoneet ja rakennukset mukanaan — jonka tähden ne kotiseudullani sidotaankin maahan kiinni — jäämerestä tulevia aaltoja, jotka peittävät korkeat karit ja luodot vaahdolla, ja paljastavat merenpohjan monen sylen syvyydeltä, niin että laiva yhtäkkiä seisoo aivan kuivalla maalla ja musertuu murskaksi keskellä valkamaa; parvi reippaita miehiä, jotka henkensä kaupalla purjehtivat rajuilmaa pakoon, ei ainoastaan oman henkensä tähden, mutta vaivoin voitetun satonsa kanssa myöskin heidän tähtensä, jotka ovat kotona, ja jotka kuolemankin uhatessa koettavat päästä kumoon purjehtineen toverin avuksi; minun mieleeni johtuu, myrskystä puhuttaessa, usean veneen ja laivan haaksirikko pimeänä talvi-iltana; minä ajattelen silloin aaltoja — niin, olisipa hauskaa kerran nähdä pari sellaista (tavallisesti kolme peräseltään, viimeinen aina suurin) vaahtoharja korkeammalla kuin tullihuoneen katto ja ehkä vielä joku purjelaiva ylinnä, syöksähtävän sisään Kristianian rauhalliseen, kapeaan valkamaan, viskaten laivat keskelle kaupunkia, ja seurattuina yhtä ankaroilta tuulenpuuskilta, jotka nostaisivat katot huoneilta.
Jos ne tulisivat, niin kyllä tietäisin, että minua ne etsivät, minua, kaupungin sivistykseen piiloutunutta "aaveiden näkijä parkaa", joka niiden mielestä oikeastaan kuuluu heidän seuraansa; mutta kuoleman-tuskissanikin tervehtisin minä heitä ystävinä kodistani, vaikka ne tulisivatkin kantaen ruumiita ja laivainpirstaleita hartioillaan. Oi jospa ne vaan kerrankin näyttäisivät kaikille näille sivistyneille hiuksen halkaisijoille valtavan meren kauhuja ja sen suuruutta, ja riputteleisivat vähän merisuolansekaista kuoleman tuskaa kaikkeen tähän leväperäisyyteen! Toivoisinpa kerrankin näkeväni valaskalan ahdistettuna Prinssin- ja Tullikamari-kadun väliin tuijoittavan sisään jonkun perheen huoneisin yläkerrassa; tahi näkeväni noiden hoikkasäärisien, kultanauhoilla punottujen poliisimiesten kulettavan raatihuoneelle itsepäistä merihirviötä! Tahtoisinpa myöskin nähdä kaupungin teaaterikritikoitsijain, jotka ovat tottuneet kaksi kertaa viikossa näkemään murhia ja valtiokumouksia näyttämöllä esiteltävän, seisovan, nenäpihdit nenällä, tuollaisen näytelmän edessä, joka kerrassaan tulvaisi kaikkein heidän arvostelu-käsitteidensä ja musteastiainsa yli, ja näyttäisi heille kuolemaa ja kauhua lepyttämättömänä, ruhtovana todellisuutena.
Kuinka paljon paremmin eikö tuollainen kirjailija käsittäisi mitä saduissa on miellyttävää ja suurta, jos hän vaan kerrankin eläessään saisi nähdä "hevois-miehen" [Hevois-mies on omituinen vuoren-muodostus Norjan rannikolla] myrskysäässä 1700 jalan korkuisena, ratsastaen etelää kohden aaltojen tyrskyssä, viitta hartioilla pohjoista kohden liehuessa; vilkkaalla mielenkuvittelolla saattaa aivan nähdä, paitse itse ratsastajan mahtavuudessaan, myöskin hevoisen pään, korvat, kaulan ja sen komean rinnankin.
Tuonne pohjoiseen on myöskin pohjois-maiden kansain mielenkuvittelo jo satuajoista saakka sijoittanut koko pahuuden lauman kotoperän; siellä ovat Lappalaiset harjoittaneet taika-temppujaan ja onpa ikääskuin vieläkin tuolla pimeän, talvisen, vaahtoaaltoisen jäämeren luona seisoisi nuot satuajan, maailman äärimmäisille rajoille tarkoitetut jumalat, hirveät, peljästyttävät, muodottomat pimeyden vallat, joiden kanssa Aasat taistelivat, ja jotka vasta pyhä Olavi voittorikkaalla, aurinkona loistavalla risti-kahvallaan sai kukistetuiksi.
Usko, jota sivistyksen turvissa elävät ihmiset halveksimalla kutsuvat taikauskoksi — mutta joka kuitenkin luonnonvoimana elää itse kansassa — kutistuu täkäläisien ihmisien mielenkuvittelossa hyvin lapselliseksi. Täällä peljätään pikku-tonttuja, hyvänsuopia huoneenhaltioita, ja lemmestään laulelevaa ahtia, ynnä muita sellaisia, jotka tuolla pohjoisessa oleskelevat meidän joukossamme taikauskon kesynä, tavallisena kotokarjana. Siellä luullaan myöskin löytyvän hyvänsävyisiä henkiä, jotka näkymättöminä kalastavat ja metsästävät ihmisien rinnalla, heitä vähintäkään häiritsemättä. Mutta pelko on sitä paitse pohjan perillä asuvien mielenkuvitteloon luonut koko lauman pahoja henkiä, jotka kiusaavat ihmisiä, hukkuneiden ihmisten haahmoja, jotka harhailevat ympäri kun eivät ole haudatut siunattuun maahan, vuorenpeikkoja ja merihirviön, joka soutelee venepuoliskollaan ja talviöinä kirkuu niin ilkeästi lahdelmilla. Moni, joka on joutunut vaaraan, on täytynyt jäädä avun puutteesen, kun on tuota hirviötä peljätty, ja "aaveiden näkijät" voivat sen nähdäkin.
Mutta vaikka tämä luonnon ylivaltaisuus ruhtoavana painona lepää yli kaiken elämän tässä talvipimeässä, vaahtoaaltoisessa ranta-maassa, jossa yhdeksän kuukauden ajan hämärtää ja joka kolmen kuukauden ajan on kokonansa aurinkoa vailla, niin että ihmisten mielissä syntyy pelko ja arkuus — niin onpa Nordlandilla samassa ylenmääräisyydessä myöskin perin vastakkainen luonteensa lämpimässä, selkeäilmaisessa, kukkatuoksuisessa, värien äärettömällä rikkaudella ihanasti vaihtelevassa kesä-luonnossaan — jolloin kymmenen — kahdentoista penikulman matkan päässä olevat seudut tulevat niin lähelle, että luulisi huudon voivan kuulua sinne, jolloin tunturit peittyvät ruskean viheriällä ruoholla aina huipuille saakka — Lofotissa käyden tuhannen jalan korkuudelle — jolloin pieni koivumetsä vuorenrinteillä ja kallionhalkeamissa muodostaa piirin, aivan kuin joukon tanssivia kuusitoistavuotisia tyttöjä, valkoisissa pukineissa, jolloin mansikat ja vaadermamarjat täyttävät ilman tuoksulla sellaisella, ettei sitä missään muualla tapaa, kun sinä, lämpimän tähden, kuljet paitahihaisillasi ahoilla, ja päivä on niin vari, että sinun tekee mielesi uida auringon valaisemassa, hiljalleen aaltoilevassa, pohjaan saakka ihmeteltävän kirkkaassa lahelmassa.
Syyksi siihen, että kaikki kasvit täällä pohjoisessa saavat niin voimakkaan tuoksun ja niin kirkkaat värit, luulevat oppineet olevan tuon kirkkaan valon, joka täyttää ilman, sillä aurinko pysyy lyhyen kesän ajan näkyvissä taivaan kannella koko vuorokauden. Siksipä et voi missään noukkia niin makeata mansikkaa tahi taittaa niin hyväntuoksuista koivun-oksaa kuin juuri täällä.
Jos ihmeen ihanalla luontorunolla on koti, niin on se Nordlandin vuomalaaksoissa kesällä. Näyttää siltä kuin aurinko sitä lämpimämmin, innokkaammin suutelisi maata, kun se tietää että he niin lyhyen ajan saavat olla yhdessä, ja ikääskuin kumpainenkin koettaisi tuon hetkisen unhoittaa, että heidän niin pian jälleen on eroaminen. Silloin ylenee ruoho maasta ikääskuin lumouksen kautta ja ylellisessä moninaisuudessa ilmestyy sinikelloja, voikukkia, päivänkukkia, sinivuokkoja, ruusupensaita, mansikoita ja vaadermamarjoja joka puron rannalle, joka mättäälle, joka kallionrinteelle; silloin vilisee ruohikossa tuhansittain hyönteisiä, aivan kuin kuumissa ilmanaloissa; silloin lehmät, hevoiset ja lampaat ajetaan ylös vuorenrinteelle laitumelle, samalla kuin lappalaiset tuntureilta laskeutuvat alas vuomalaaksoon peurojansa juottamaan. Silloin punoittavat virstanpituiset suot kypsyvistä muuramista; silloin on hiljainen tyyneys, rauha kussakin majassa, jossa kalastaja nyt istuu kotonaan omaisiensa luona laitellen pyydyksiään talvikalastuksen varalta; silloin on Nordlandissa niin ihana kesä, että sitä harvoissa paikoin tapaa ja sellaista iloisuutta, luonnon runollisuutta ja tyyntä rauhaa tuskin löytynee missään koko maailmassa.
Tämä luonnon hentoisuus, suloisuus vaikuttaa Nordlandilaisen luontoonkin; kun vaan sopii, elää hän mielellään herkullisesti, pukeutuu komeasti ja asuu rauhassa; makeain ruokien suhteen on hän oikea herkkusuu. Kapaturskan kielet, peuranydin, suolatut mullo-kalat, lohet ja kaikenlaiset parhaimmat suolavedenkalat, valmistettuina maksoineen, mätineen, ravitseva peuranliha ja kaikenlainen metsänriista ynnä herkulliset muuramet ovat hänen tavallisia ruokiaan. Sekä lappalainen että Nordlandilainen talonpoika ovat oikein lapsellisesti ahneita kaikenlaisille makeisille ja heidän "siirappi puuron päällä" on yleiseen tunnettu.
Kasvaneena luonnossa, joka on niin täynnä vastakohtia, mahdollisuuksia ja odottamattomia tapauksia vaihtelevaisuuksien koko askelman läpi aina peljästyttävistä luonnon mullistuksistaan aina tyyneen, viehättävään, herttaiseen, oikein kyyneliin saakka liikuttavaan sulouteen, on Nordlandilainen ylipäänsä sukkela, usein varsin älykäs ja runsasaatteinenkin. Hän on hyvin tuntehikas ja antautuu sentähden helposti hetken tuomien tunteiden valtaan. Jos iloisuus loistaa sinun kasvoiltasi, niin käy hänki pian iloiseksi. Mutta hänen sävyisyyttänsä, suopeuttansa älköön pidettäkö typeränä velttoutena — vaikka usein täällä etelässä niin tehdään. Hänen sielussaan on, hänen itsensäkin tietämättä, alinomaa vähäinen epäluulo hereillä aivan kuin valpas vesilintu, joka sukeltaa heti kun ruuti palaa pyssyn-sankissa, ja on syvällä vedessä ennenkuin luoti ennättää sille paikalle, missä lintu vastikään oli uiskennellut. Hän on jo lapsuudestaan saakka tottunut pitämään äkkiarvaamattomia tapahtumia, kaikkien mahdollisuuksien mahdollisuuksia luonnossa, miekkana, joka alinomaa riippuu jokainoan rauhallisen tyynen, onnellisen hetken yli, ja vaistomaisesti seuraa tämä pelko häntä hänen muiden ihmisten kanssa seurustellessakin. Kun puhelet hänen kanssaan sukeltaa hän, aivan sinun huomaamattasi, tuon tuostakin sielunsa sisimpään tutkiakseen, onko tässäkin vaaraa tarjolla; hän tekee sen silloinkin kun hän syvimmästi liikutettuna seisoo kyyneleet silmissä; se on hänen luonnossaan syntyperäistä, eikä luovu hänestä vielä silloinkaan kun hän elämästään luonnon helmassa muuttaa sivistyneiden joukkoon. Hän on hyvin teräväsilmäinen ja keksii heti mitä oikeastaan tarkoitat. Vakoojana ja valtioviisaana olisi hän todellakin verratoin, jos hänellä olisi enemmän mielen lujuutta ja ei niin lapsimaisesti helposti taipuisi hetken tunteiden valtaan, mutta nämät ovat, senpahempi hänen heikot puolensa. Tässä puhun ainoastaan kansan luonteesen juurtuneesta yleisestä luonteesta, mutta huomautan ettei saa sanojani siten käsittää, ettei Nordlandissa löytyisi miehiä hyvinkin suurella mielen lujuudella — täällä he päinvastoin useinkin tulevat karaistuiksi mitä lujimmiksi.
Useimmissa syntyperäisesti Norjalaisissa perheissä löytyy — se on kuitenkin minun luuloni — moniaita pisaroita suomalaista verta. Huomattavaa myöskin on että kun saduissa puhutaan parhaimmista talonpoikaisperheistä Helgelandissa, että ne ovat vuoripeikkojen ja puoli-noitain jälkeläisiä, tarkoitetaan sillä vaan suomalaista syntyperää. Meidän kuningassukumme olivat suomalaisten jälkeläisiä ja Finn oli kauniilta kajahtava esinimi, jota maan parhaimmat miehet kantoivat, esimerkiksi Finn Aruesen. Harald Kaunistukalla ja Eerikki Verikirveellä oli kumpaisellakin suomalaisia tyttöjä vaimoina. Tarunomainen vetovoima, mikä näillä sanotaan olleen, ilmaisee ainoastaan jo ammon ajoin löytynyttä suurta kansallisyhdistystä näiden kahden eriluontoisen kansalajin välillä: haaleatukkaisen, sinisilmäisen, mieleltänsä tyynemmän Norjalaisen ja tummaverisen, ruskeasilmäisen, sukkela-ajatuksisen, mielenkuvitteloltaan runsasvaraisen ja luonnon salaperäisyyksien täyttämän mutta mielenvakavuuden suhteen heikomman Suomalaisen välillä, jonka luonnonlaatu vielä tänäkin päivänä piilee monen Norjalaisen luonteessa, vaikk'ei hän kansalliskopeudessaan voi aavistaakaan tätä kansain heimolaisuutta.
Yleensä olen havainnut että saattaa helposti eroittaa onko sekoitus tapahtunut heikon lappalaisen, tahi voimakkaan, uhkarohkean suomalaisen, kainulaisen, kanssa. Eroitus luonteessa on aivan yhtä huomattava kuin ero duuri- ja molliäänenlajien välillä samassa soittokappaleessa. Kansamme väririkas monipuolisuus, joka astuu esiin runoilija Vergelandin äärettömässä kuvausrikkaudessa, on suomalaista vaikutusta — vaikk'ei sitä meidän vanhoissa saduissamme voi huomata. Mutta siitä voimme kuitenkin arvata minkä miellyttävän lisän suomalainen on tuonut mukanaan kansamme luonteesen. Suomalainen sekoitus on ollut suurena ja tärkeänä osana nykyisen norjan kansan hengenominaisuuksien muodostamisessa.
Tästä Suomalaissekoituksesta, jota ensimmäisissä polvissa vielä pidetään jonkunlaisena häpeänä, olen puhellut hyvin monen kanssa ja olen huomannut että hämmästyttävän suuri luku kansalaisiani on hiljaisuudessa tehnyt saman huomion. Kainulais-suomalaisesta sekoituksesta on siinnyt voimakas, järkevä, uhkarohkea ja toimelias ihmispolvi; tuo sekoitus on suuressa määrin karaissut meidän ostlandilaisen ja throndhjemiläisen heimokunnan luontoa. Nordlandissa sitävastoin on lappalaissekoitus ollut voiton puolella ja osittain muodostanut kansanluonteen sen mukaan. Kainulais-Norjalainen kestää helposti Nordlandin luonnon kovuuden; Lappalais-Norjalaista rasittaa se enemmän.
Nordlandin luonnon vastakohdat ovat niin voimakkaat että ne vastustamattomasti vaikuttavat sen kansanheimon luonteesen, joka asuu tuolla ylhäällä. Tuolla alakuloisuudella ja mielen synkeydellä, joka on alhaisemmassakin kansassa huomattavana, ja joka usein viepi hulluuteen ja itsemurhaan, on juurensa ja pääperusteensa pohjanperän omituisissa luonnonsuhteissa, pitkässä talvipimeässä, raskailla mieltä masentavilla ilmauksillaan, ja niissä voimakkaissa, äkillisissä mielenvaikuttimissa, jotka sekä pimeän että valoisan vuodenajan aikana kovin voimakkaasti vaikuttavat tunnon sisimpiin, hentoihin hermoihin. Näitä asioita olen minä ajatellut ehkä enemmän kuin kukaan muu, ajatellut sentähden että itse olen samaa kärsinyt, ja minä käsitän — vaikka kun oma personani tulee kysymykseen, en laisinkaan sitä ymmärrä — miksi "aaveiden näkeminen," "Fremsynethed," niinkuin sitä Nordlandissa kutsutaan, siellä samoinkuin Shetlandin ja Orkneysaaristolla voi syntyä ja kulkea perintönä perheessä. Minä ymmärrän, että se on sielun tauti, jota ei mitkään parannuskeinot, ei järki eikä järjellinen miettiminen voi parantaa. Aaveiden-näkijällä on jo syntyessä sielussaan, paitse järkevät silmänsä, vielä kolmaskin akkuna, akkuna joka on käännetty maailmaan, minkä muut ainoastaan aavistavat, mutta johon aaveiden näkijän tuon tuostakin täytyy luoda silmäys; sitä ei voi tukota kirjoilla eikä millään järjenjohteilla, sitä ei voi saada täällä "valistuneessa pääkaupungissakaan" suljetuksi; korkeintaan saattaa sen saada hetken ajaksi himmennetyksi unohduksen akkunapeitteellä.
Ah! kun muistan minkälaiseksi tuolla kotona Nordlandissa mielessäni kuvittelin kuninkaan linnan Kristianiassa, huippuineen tornineen kohoavaksi korkealle kaupungin ylitse, ja kuninkaan miehiä kultaisena virtana linnanpihasta aina ylös valta-istuin saliin saakka, tahi Akershusin linnoituksen, kun kanonat paukkuen ilmoittaisivat kuninkaan tuloa, samalla kun ilma olisi täytettynä sotasoitolla ja valtavilla kuninkaan käskyillä; kun muistelen minkälaiseksi "valon korkea sali," yliopisto, kuvautui mieleeni, korkeana, valkoisena liituvuorena, jonka akkunoilta auringonsäteet alati kimeltellen heijastuvat, tahi mimmoiseksi ajattelin Valtiopäiväsalin ja niitä miehiä, jotka siellä istuivat ja joiden nimet mielenkuvituksen suurentamina kaikuivat kotiseuduilleni saakka, aivan kuin ilmassa kulkevat, voimakkaasti kajahtelevat kellot, nimet sellaiset kuin Foss, Sörensen, Jonas Anton Hjelm, Schveingaard ja monta muuta; kun nyt vertaan sen, mitä kaikkia näitä ajatellessani Nordlandissa mielessäni kuvittelin siihen, "meidän vähäisiin olosuhteisin verraten kylläkin arvolliseen todellisuuteen," jossa nyt elän ja oleskelen — niin tuntuu siltä kuin Snöhättan korkuinen tuulentupa murskaksi musertuisi päälleni. Minä olen siis aina parin ja kahdenkymmenen vuoden ikäiseksi elänyt Nordlaudilaisessa mielenkuvitusmaailmassa, ja olen nyt vasta syntynyt todelliseen maailmaan; oma mielenkuvitteloni oli siis minut peihottanut.
Jos minä kertoisin kaiken tämän jollekulle kanssaihmiselleni, niin hän epäiltämättä — ja kuta järkevämpi ihminen se olisi, sitä varmemmin hän sen tekisi — tahtoisi väittää että minun tutkintoni, minun Examen artium varmaankin oli ainoastaan onnen kauppaa. Mutta jos tietineinen tieto tulee kysymykseen, niin onpa minulla, Jumalan kiitos, yhtä hyvät perustukset kuin useimmilla muilla. Minä tiedän myöskin, että minulla siinä suhteessa on kimmoava, jäntevä airopari, jolla, sen minkä tarvitsen, voin soutaa veneeni elämän läpi, karille joutumatta. Lastia, joka veneessä on, niin raskas, varsin raskas, ja taas ajoittain niin autuaaksi tekevän ihana kuin se onkin, sitä ei kenkään saa nähdä.
Minä tunnen vastustamattoman halun kyyneleihin tyhjentää koko Nordlandilaisen satu-elämäni, kunhan vaan voisin saada henkeni valumaan samoissa kyyneleissä rinnastani. Mutta miksi toivon kadottaa kaiken ihanuuden, kaiken mielenkuvitteloni, kun minun kumminkin kuolinhetkeeni saakka täytyy kantaa sen raskaan taakan, joka on pantu päälleni!
Huojentavana itkuna olkoon elämäni hiljaisina hetkinä kuvata muistojani tuosta kodistani, jota niin harvat täällä etelässä oikein voivat käsittää. Se on onnettoman, sielultaan sairaan miehen kertomus, jossa on enemmän omia tunteita kuin ulkonaisia tapahtumia.