TOINEN OSA.
David Holstin muistiinpanot.
RUIJA JA RUIJALAINEN.
Jos ihminen, joka elää niin synkässä todellisuudessa kuin minä, uskaltaa puhua mielikuvituksesta — miten monta ja miten kaunista kuvitelmaa onkaan särkynyt minulta täällä Kristianiassa, senjälkeen kun pari kolme vuotta sitte jätin kotini Ruijassa ja tulin ylioppilaaksi — miten harmaa ja väritön onkaan maailma täällä etelässä, miten pienet ja pikkumaiset sekä ihmiset että olot sen rinnalla, mitä olin kuvitellut!
Kävin eräänä iltapäivänä muutamien ystävien seurassa vuonolla kalastamassa, ja me pidimme tietysti kaikki hyvin hauskaa — kaikki paitsi minä, vaikka erinomaisen hyvin osasin ikäväni peittää.
Minulla ei todellakaan ollut hauskaa!
Istuimme litteäpohjaisessa leveässä veneessä, jota he sanoivat »proomuksi» ja joka muistutti pesuammetta. Me ongimme koko iltapäivän sameassa vedessä muutaman kyynärän syvyydellä hienolla siimalla, ja saimme yhteensä seitsemän, sanon seitsemän valkoturskaa — ja sitte me soudimme sangen tyytyväisinä kotiin.
Tämä kaikki ihan inhoitti minua; sillä samanlainen kuin tämä proomu vailla köliä, jonka avulla se voisi kulkunsa ohjata, vailla purjeita, joita ei voi ajatella siihen kunnolleen asetetuiksikaan, ilman aallokkoa, jota se ei voisi edes kestääkään ja samanlainen kuin tämä harmaa, samea, tyyni meri, jossa korkeintaan muutama pieni valkoturska loiskii — on minusta pohjaltaan koko elämä täälläpäin. Ei sillä missään suhteessa ole muuta tarjottavana kuin tuollaisia pieniä turskanpoikasia.
Toisten siinä jutellessa muistui mieleeni kalaretki, jonka pienessä kolmihankaisessa veneessämme kerran teimme kotiseutuni rannikolla oleville Menninkäissaarille, kalaretki, missä hän oli mukana — miten toisenlainen päivä, miten toisenlainen vene, miten toisenlaiset seikkailut! Kuinka köyhää, yksitoikkoista ja seikkailutonta onkaan kotiseutuuni verraten elämä näillä rikkailla, viljaa kasvavilla savipelloilla, tällä höyrylaivasavun peittämällä Kristianian selällä tai itse täällä kaupungissa!
Mutta jos minä lausuisin julki ajatukseni, niin nämä ylpeät ihmiset saisivat suuret silmät.
Kun täällä puhutaan kalastuksesta, tarkoitetaan sillä muutamia laihoja apajia, vähän turskaa ja muuta pientä kalaa.
Ruijalainen käsittää kalastuksen kuten kaiken muunkin tuhatkertaiseksi, hän tarkoittaa Lofotein ja Ruijan miljoonia, ja sen lisäksi vielä lajien ylenmääräistä moninaisuutta, valaskaloista alkaen, jotka suuret, kohisevat kalaparvet edessään vettä ruiskuttaen temmeltävät salmissa, aina kaikkein pienimpiin kaloihin asti.
Ainoa harvinainen kala, jonka täällä olen nähnyt ja jota siksi myöskin aina katselen missä sen vain tapaan, on kulta-ja hopeakala, jota pidetään lasikuvussa kuten kanarialintua häkissä; mutta sehän on kotoisin toisesta, eteläisestä seikkailumaasta.
Puhuessaan linnuista ei ruijalainen myöskään, kuten ihmiset täälläpäin, tarkoita jotakuta syötäväksi aijottua linturaukkaa, vaan hän ajattelee ääretöntä, taivaantäyteistä karjaa, joka valkoisena hyökylaineena kaareilee ilmassa lintuvuorien ympärillä ja suurena, kirkuvana, temmeltävänä lumiryöppynä peittää hautomapaikat.
Hän ajattelee haahkaa, sorsaa, ranta-harakkaa uimassa vuonoilla ja salmissa tai parvissa luodoilla istumassa, kalalokkeja, merikotkia, kuikkia ilmassa kiitämässä, hän ajattelee sarvipöllöä ilkeästi ulvomassa tunturirotkoissa — sanalla sanoen, hän tarkoittaa kokonaista lintumaailmaa, ja hänen on vaikea rajoittaa käsityksensä johonkin yksinäiseen metsoparkaan, jonka sydämetön ihminen yllättää ja tappaa, kun se auringon noustessa yli honkaisen harjan lemmitylleen kuhertelee.
Tämänseutuisten laihojen marjamaitten asemesta on ruijalaisella peninkulmanlaajat muurainsuonsa.
Simpukoista pitkin pituuttaan köyhien rantamien sijaan muistuu hänen mieleensä rannikko, jonne meri on mitä runsaimmin siroitellut ihmeteltävän monimuotoisia, kaikenkirjavia näkinkenkiä.
Ruijassa ovat yleensä kaikki luonnonsuhteet ylen voimakkaat ja usein äärimmäisyyteen asti toistensa vastakohtia.
Sillä on erämaansa, äärettömät, yksitoikkoiset kuten alkuaikoina, jolloin siellä ei vielä ihmisiä asunut, mutta keskellä näitä erämaita on sillä myöskin äärettömät luonnonrikkautensa. Sillä on aurinkonsa ja kesäinen ihanuutensa, jonka päivä ei kestä kaksitoista tuntia, vaan lakkaamatta yöt päivät kolme kuukautta, jolloin usein saa käyttää naamaria suojana sääskiparvia vastaan.
Mutta tämän vastakohtana on sillä myöskin pimeä ja peloittava, yhdeksän kuukautta kestävä yönsä.
Kaikki on siellä jättiläismäistä, mutta siellä ei ole äärimäisten vastakohtien välillä noita vähäpätöisiä välimuotoja, joille rauhallinen elämä täällä etelässä on perustettu; nuo suhteet soveltuvat, toisin sanoen, paremmin mielikuvitukselle, seikkailuhalulle, uhkarohkeudelle, kuin kylmälle järjelle ja hiljaiselle, tasaiselle toiminnalle.
Ruijalainen saattaa sentähden tänne tultuaan alussa tuntea olevansa jonkinlainen Gulliver, joka on joutunut Lilliputtien maahan, eikä hän yleensä oikein sovi yhteen asukkaitten kanssa, ennenkuin hän on muodostanut vanhat totutut käsityksensä tämän köyhän, järkevän todellisuuden mittakaavan mukaan, toisin sanoen, ennenkuin hän on oppinut käyttämään järkeänsä mielikuvituksen asemesta.
Suksilla kuljeskeleva lappalainen poroineen, kainulainen, venäläinen — puhumattakaan tuosta alati kiertelevästä, maalla hitaasta mutta veneessä notkealiikkeisestä ruijalaisesta — kaikki he ovat epäilemättä paljoa mieltäkiinnittävämmät kuin yksitoikkoinen, kauraa viljelevä talonpoika, jonka mielikuvitus tuskin ulottuu oman pellon ulkopuolelle muuta kuin ihmettelemään, mitenkähän kaukaa hevonen sillä kertaa on takalistolta haettava.
Rajuilmasta tai aalloista puhuessa ajatellaan täällä pientä myrskyä tai aallokkoa, joka korkeintaan saattaa jossain määrin vahingoittaa satamaa, ja mieltä järkyttävänä tapahtumana pidetään jonkun kömpelön merimiehen hukkumista.
Minun mieleeni johtuu aivan toisenlainen kuva: tunturilta äkkiä vyöryvä hirmu-myrsky, joka tempaa talot mukanaan — senpätähden ne sielläpäin sidotaankin köysillä kiinni kallioon — Jäämerestä hyökkääviä aaltoja, jotka hyrskyihinsä hautaavat luodot ja saaret ja monen sylen syvyydellä taittuvat pohjaan ulottuviksi tyrskyiksi, niin että alus yhtäkkiä voi keskellä merta tärähtää pohjaan ja pirstoutua.
Näen mielessäni joukon uljaita miehiä, jotka henkensä edestä laskettavat myötämyrskyyn, pelastaakseen ei ainoastaan itsensä, vaan, ponnistellessaan vaivalla hankitun, kalliin lastin puolesta, myöskin kotona odottavien hengen; miehiä, jotka keskellä kuolemanvaaraakin koettavat kumoon purjehtiville tovereille ojentaa auttavan käden. Minä ajattelen lukemattomien pursien ja laivojen haaksirikkoa pimeinä talvi-iltoina tyrskyjen ja kuohuvien laineitten keskellä, — niin, olisipa kerrankin hauska nähdä näitten aaltojen — joita tavallisesti tulee kolme peräkkäin, kolmas pahimpana — tulla rynnistävän, vaahtopäiset harjat korkeammalla kuin tullirakennusten katot, ja, ehkäpä harjallaan vielä maihin pyrkivä purje-alus, kiitävän Kristianian rauhalliseen, kapeaan satamaan, lennättäen laivat mukanaan keskelle kaupunkia ja tuoden seurassaan mahtavan, huikean puhurin, joka pyyhkäisisi talot katottomiksi.
Jos ne kerran tulevat, niin tiedän kyllä, että minua ne hakevat, minua, kaupungin sivistykseen hautautunutta kaukonäkijää, jonka he arvelevat itselleen kuuluvan. Mutta kaikesta huolimatta ehkä minä silloin, hetkeksi unohtaen kuolemankauhun, tervehtisin niitä kotiseudulta saapuvina ystävinä, vaikka ne tulevatkin vieritellen ruumiita ja hylkyjä hartioillaan.
Ne näyttäisivät kerrankin kaikille näille sivistyneille pikkueläjille täällä kaupungissa mahtavan meren koko kaameassa suuruudessaan, ja valaisisivat hiukan merensuolaamaa kuolemankauhua heidän elämänsä kelmeyteen.
Tekisipä mieleni nähdä valaskala puserrettuna Prinssi-ja Tullikadun väliin tuijottamassa jonkun ylimmässä kerroksessa asuvan perheen huoneisiin tai haaksirikkoutunut merihirviö, jota hienot, kultakalunaiset konstaapelit koettavat kuljettaa raastupaan.
Tahtoisin myös nähdä kaupungin teatteriarvostelijani, jotka ovat tottuneet kerran pari viikossa laulunäytelmissä näkemään mitä pöyristyttävimpiä tapahtumia, lornetti nenällään seisovan katselemassa tuollaista merinäytelmää, joka yhdellä kertaa tulvaansa hautaisi kaikki heidän arvostelijakäsitteensä ja mustepullonsa, näyttäen heille kuolemankauhun koko musertavassa vakavuudessaan.
Mitenkähän paljon kasvaisikaan sellaisen arvostelijan kyky käsittää mitä runoudessa ja sen kaipuussa on suurta ja mahtavaa, jos hän kerrankin elämässään näkisi »Ratsastajan»[1] myrskypäivänä 1,700 jalan korkuisena rynnistävän etelään päin suoraan merentyrskyihin, jolloin hänen hartioillaan vaippa liehuu pohjoista kohti ja katselija aivan selvään on näkevinään paitsi itse mahtavaa urosta myöskin hevosen pään, korvat, kaulan, suitset ja mahtavan rinnan.
[1] merkillinen tunturivuori Ruijassa.
Tänne pohjoiseen on myöskin kansan mielikuvitus aina jumalaistarujen ajoilta asti sijoittanut kaikkien pahojen voimien tyyssijan. Siellä ovat lappalaiset noitatemppujaan harjoittaneet ja istuttaneet kalmistoja, ja siellä synkän, talvipimeän, hyrskyävän Jäämeren rannoilla elävät tavallaan vieläkin nuo muinaisaikojen, maailman viimeisiin ääriin karkoitetut jumalat, nuo pirulliset, hirvittävät, puoleksi muodottomat pimeyden vallat, joita vastaan Asajumalat taistelivat, mutta jotka vasta Pyhä Olavi voitokkaalla, välkkyvällä, ristikahvaisella miekallaan lopullisesti sai kukistetuiksi.
Kaikki tämä, minkä ihminen, eläessään keskellä sivistystä omalla varmalla konnullaan, niin helposti taikauskona työntää luotaan — mutta joka sittekin yhä vielä luonnonvoimain tavoin elää kansassa — muodostuu kansan mielikuvituksessa täällä etelämpänä aivan toisenlaiseksi, melkeinpä nukkemaisen pieneksi.
Pientä pelkoa herättävät täällä kaikenlaiset pikkupeikot, hyväntahtoiset menninkäiset tai lemmensairas Ahti, jotka siellä kotipuolellani pohjoisessa liikkuvat pihoilla kuin kesyt kotieläimet ainakin.
On sielläkin hyväntahtoisia maanalaisia, jotka ihmisten rinnalla kaikessa rauhassa harjoittavat kalastusta ja metsästystä.
Mutta sen lisäksi luo luonnonkauhu koko lauman pahoja henkiä, jotka houkuttelevat ihmisiä luokseen, hukkuneitten miesten haamuja, jotka ikävöivät lepoa kristityssä maassa hiisiä, meritursaita, jotka talviöinä veneenpuoliskoaan soutaen ilkeästi kirkuvat merellä. Moni todellisessa hengenvaarassa ollut on näitten tähden jäänyt pelastumatta, ja kaukonäkijöille ne näyttäytyvät.
Mutta joskin luonnon mahtava ylivoima musertavana ja ahdistavana uhkaa elämää näillä talvipimeillä, vaahtoisilla rajarannikoilla, jotka yhdeksän kuukautta peittää alituinen hämärä, niin että aurinkoa ei kolmeen kuukauteen kertaakaan näe ja ihmisten mieli käy pimeänaraksi — niin on Ruijassa myöskin toisena äärimäisyytenä ihan vastakkainen luonto, on helteinen, läpikuultava, tuoksujen täyttämä, tuhansissa värivivahduksissa säteilevä kesäluonto, missä ääni kaikuu yli vedenpinnan 10—12 peninkulman päähän, missä tunturit peittää ruskeanvihreä ruoho aina huippuun asti — Lofotenissa 2000 jalan korkeuteen — missä matalakasvuiset koivut koristavat rinteitä ja vuorenhalkeamia kuin valkopukuiset, leikkivät nuoret tytöt, missä mansikan ja vadelman tuoksu voimakkaammin kuin missään muualla täyttää ilman ympärilläsi, kun paitahihasillasi kuljeskelet lämpimässä, ja päivä on niin helteinen, että mielesi tekee kylpemään tuonne läikkyvään, päivänpaisteiseen, pohjaan asti läpikuultavaan mereen.
Täällä tavattavien kasvien voimakkaan värin ja tuoksun ovat oppineet selittäneet johtuvan siitä kirkkaasta valosta, joka auringon ollessa taivaalla ympäri vuorokauden täyttää tunturi-ilman. Siksi ei myöskään missään saa poimia niin tuoksuvia mansikoita ja hallaimia eikä taittaa niin lemuavia koivunoksia kuin täällä.
Näissä Ruijan tunturilaaksoissa, jos missään, on kesän aikana ihana idylli löytänyt tyyssijansa.
Tuntuu siltä, kuin tahtoisi aurinko silloin suudella luontoa vielä herttaisemmin siksi, että aika, jolloin saavat olla yhdessä, on niin lyhyt, kuin tahtoisivat molemmat unohtaa, että kohta taas eron hetki lähenee. Silloin nousee yhtäkkiä kuin ihmeen kautta nurmelle ruoho, ja runsauttaan tuhlaten puhkeavat sinikellot, voikukat, päivänkakkarat, orjantappurat, mansikat ja hallaimet jokaisen puron reunalla, jokaisella mättäällä ja rinteellä; silloin surisee ruohossa sadoittain erilaisia hyönteisiä aivan kuin troopillisissa maissa; silloin viedään lehmät, hevoset ja lampaat läpi laaksojen ylös rinteille, ja tuntureiltaan saapuu lappalainen laaksoihin juottamaan porojaan joissa; silloin punertavat peninkulmanlaajat muurainsuot; silloin vallitsee päivänpaisteinen rauha jokaisessa majassa, missä kalastaja nyt istuu kotona perheensä luona paikkailemassa verkkojaan talveksi; silloin on Ruijassa ihana kesä, sellainen, jota harvassa seuduin tapaa, silloin siellä vallitsee luonnonilo ja rauha ehkä armaampi kuin missään muualla.
Tämä luonnon hivelevä hempeys on sekin painanut leimansa ruijalaiseen. Milloin hänellä vain on siihen tilaisuutta, hän mielellään elää ja pukeutuu hyvästi ja asuu hauskasti; mitä ruokiin tulee hän on oikea herkkusuu. Turskankielet, metsähanhenpoikaset, poronydin, suolatut kuningaskampelat, taimenet, lohet ja kaikenlaiset erinomaiset merikalat, jotka tarjotaan maksoineen mätineen, ovat hänen jokapäiväisenä ruokanaan.
Sekä lappalainen että ruijalainen talonpoika on sitäpaitsi lapsellisesti mieltynyt kaikenlaisiin makeisiin, ja hänen mieliherkkunsa »siirappi puuronkastikkeena» on yleisesti tuttu.
Kasvaneena luonnossa, jossa on niin monta mahdollisuutta ja vastakohtaa ja jonka sävelasteikossa on tuhansia odottamattomia vivahduksia, kaikkein villeimmästä ja suurenmoisimmasta alkaen aina kyyneliin saakka liikuttavaan, viehättävään ja hurmaavaan, on ruijalainen yleensä hyväpäinen ja sukkela, tapaapa hänessä usein sekä nerokkaisuutta että mielikuvituksen runsauttakin.
Ollen mielialoille altis hän helposti antautuu hetken vaikutuksille. Jos sinun kasvoillasi on päivänpaistetta, saa se helposti päivänpaisteen hänenkin kasvoilleen syntymään.
Mutta ei pidä hänen suhteensa erehtyä luulemalla hänen hyväntahtoisuuttaan yksinkertaiseksi herkkäuskoisuudeksi — ja tämä erehdys on sangen yleinen täälläpäin. Hänen sielunsa sisimmässä väijyy hänen tietämättään aina hiljainen epäluulo aivan kuin valpas merilintu, joka sukeltaa mereen vielä sankkiruudin välähtäessäkin ja ennenkuin kuula on ennättänyt iskeä vedenpintaan siinä kohdin, missä se vielä äsken kellui.
Kaikkea odottamatonta, kaiken mahdollisen mahdollisuutta on hän, luonnon yhteydessä eletyistä lapsuus-vuosista asti, tottunut pitämään jokaista rauhallista hetkeä uhkaavana miekkana, ja tämä vaisto seuraa häntä hänen seurustellessaan ihmistenkin kanssa.
Sillä aikaa kun sinä puhut hänen kanssaan, hän ehkä siten sukeltaakin sieluusi, sinun aavistamattasi, kerta toisensa jälkeen, ja ilman että mieliala siitä häiriytyy.
Hän tekee sen, vaikka hän onkin kyyneliin asti liikutettuna — se on hänen luontonsa ja sitä hän ei heitä vaikka olisikin vaihtanut luonnonelämänsä sivistyneihin oloihin. Hän väistyy syrjään, hiipii mielikuvituksellaan ja valppaalla epäluulollaan ajatuksiisi tarkastaen niitä joka puolelta — niin, oikean nerokkaan ruijalaisen minä uskon — itse olen sellaiseen liian väsynyt ja välinpitämätön — sinun aavistamattasi kädet taskussaan voivan sukeltaa sisimpiin ajatuksiisi, otsasta sisään ja ulos takaraivosta.
Etsiväksi poliisiksi ja valtiomieheksi hän sopisi erinomaisesti, jos hänessä vain olisi hiukan enemmän tahdonlujuutta eikä hän olisi niin lapsellisen altis hetken vaikutuksille; mutta siinä onkin hänen heikko puolensa.
Puhun tästä syvälle juurtuneesta kansanluonteen piirteestä sellaisena, kuin se esiintyy tyypillisissä luonteissa, enkä sillä tahdo sanoa, ettei Ruijassa olisi lujaluontoisiakin miehiä — sellaisia on, ja ne karaistuvatkin täällä ehkä paremmin kuin muualla ja kohoavat todelliseen suuruuteen.
Alkuperäisessä ruijalaisessa suvussa on luullakseni aina muutama pisara lappalaisverta.
Muutkin ovat tehneet sen huomion, että missä taru kertoo Helgelannin etevimpien talonpoikaissukujen polveutuvan puolihiiseistä ja vuorenjättiläisistä, tarkoitetaan sillä lappalaista syntyperää. Meidän kuningassukumme polveutuvat lappalaisista, ja »Fin» oli arvossa pidetty nimi, jota on kantanut moni maamme parhaita miehiä, kuten esim. Fin Arneson[1].
[1] »Fin»-sanalla tarkoittaa norjalainen lappalaista, suomalaista taas hän kutsuu »Kvæn»'iksi.
Harald Kaunotukka ja Erik Verikirves naivat lappalais-tyttöjä.
Tuo salaperäinen, puoleksi aistillinen vetovoima, jota pidettiin näille ominaisena, olikin vain suuren, läpi aikojen kahden vierasten kansanainesten välillä tapahtuneen yhtymisen eroottinen ilmaus: siinä olivat yhtyneet vaaleatukkainen, sinisilmäinen, ylevä ja arvokas pohjanmies ja tumma ruskeasilmäinen, vilkas, mielikuvitukselle altis, luonnon salaperäisyyttä uhkuva, mutta heikkoluontoinen, sorrettu lappalainen, joka vielä tänäkin päivänä suksillaan kuljeskellen laulelee surumielisiä laulujaan monen norjalaisen mielessä, vaikkei tämä rotuylpeydessään edes aavistakaan olevansa sukua sille kansalle.
Muuten ilmenee minun kokemukseni mukaan suuri eroitus, mikäli tuo sekoitus on tapahtunut heikon lappalaisen tai rotevan, voimakkaan, itsepäisen suomalaisen eli kainulaisen kanssa. Siinä on ero kuin mollin ja duurin välillä samassa musiikkikappaleessa.
Lappalaissekoituksella on ollut ratkaiseva merkitys nykyisen Norjan kansan henkisiin ominaisuuksiin nähden.
Kainulaisnorjalainen sekoitus on luonut tarmokkaita, loogillisia, uhkamielisiä ja toimintakykyisiä ihmisiä. Se on varmaankin suuressa määrin terästänyt meidän östlantilaisen ja trondjemilaisen heimomme. Ruijassa on sitävastoin pääasiallisesti lappalaissekoitus ollut vallitsevana ja sen mukaan on kansanluonnekin muodostunut. Kainulais-norjalainen on ruijalaisen luonnon herra, lappalaisnorjalainen taipuu sen alle ja kärsii sen ylivoimasta.
Ruijalaisen luonnon vastakohdat ovat siksi voimakkaat ja äärimäiset, että sen keskuudessa elävä ihminen aina on murtumisen vaarassa.
Synkkämielisyydellä ja surunvoittoisuudella, joka siellä valtaa itse kansanmiehenkin ja joka niin usein johtaa mielenvikaisuuteen ja itsemurhaan, on varmaankin syvät juurensa näissä luonnonsuhteissa: pitkissä pimeissä talvissa raskaine mahtavine näkyineen, jotka painavat sielun yksinäiseen valonkaipuuseen, voimakkaissa, äkkinäisissä vaikutelmissa, jotka sekä valoisana että pimeänä vuoden aikana liian syvästi järkyttävät sielun sisimpiä herkkiä kieliä.
Olen ajatellut näitä asioita ehkä enemmän kuin muut, samalla kun itse puolestani olen niistä kärsinyt, ja minä ymmärrän — vaikka taasen, mitä itseeni tulee, en sitä ollenkaan ymmärrä — miksi »second sight», kyky nähdä henkimaailmaan, »kaukonäköisyys», joksi sitä Ruijassa sanotaan, siellä kuten Själlannin-ja Orkney-saarillakin ilmenee sukuominaisuutena kulkien perintönä polvesta polveen. Ymmärrän, että se on sielunsairaus, jota ei voi lääkkeillä, ei järjen eikä tahdon voimalla parantaa.
Ihminen syntyy varustettuna paitsi kahdella terveellä silmällä vielä kolmannellakin ikkunalla sielunsa kammiossa, mistä hän voi nähdä maailmaan, jota muut vain aavistavat, mutta jonne hänen on pakko katsella, milloin se häntä kutsuu; sitä ikkunaa ei voi tukkia kirjoilla eikä millään järkeilyllä, sitä ei voi muurata kiinni edes keskellä valistunutta pääkaupunkia eläessä, korkeintaan sen voi hetkeksi peittää jollakin unohduksen verholla.
Oi, kun muistelen, miten minä kotona Ruijassa kuvittelin kuninkaan linnan Kristianiassa huippuineen ja torneineen mahtavana kohoavan yli kaupungin ja kuninkaan miesten kultaisena jonona kulkevan linnankartanosta aina valtaistuinsaliin asti, tai miten olin kuulevinani Akerhusin linnoituksesta tykkien jyskeellä ilmoitettavan kuninkaan tulon sotamusiikin ja kuninkaallisten käskyjen myrskyn lailla täyttäessä koko ilman. Kun muistelen, miten minä kuvittelin »valon korkeata suojaa», yliopistoa, suureksi, valkoiseksi liituvuoreksi, jonka ikkunoissa hohti alituinen auringonpaiste, tai miten minä mielessäni kuvailin suurkäräjäsalia ja niitä miehiä, jotka siellä toimivat ja joiden nimien maine mielikuvituksen suurentamana levisi tänne asti, mahtavasti kaikuen kuin olisi kunkin nimen kunniaa julistanut suuri, kajahtava kello —
Kun vertaan sitä, mitä silloin mielessäni kuvittelin, siihen »meidän pieniin olosuhteisiin nähden kylläkin hyvään todellisuuteen», jossa minä nyt elän ja liikun, niin tuntuu kuin kuvitelmieni muodostama tuulentupa, korkea kuin Snæhætten, kaatuisi ylitseni.
Olen siis parinkymmeneen ikävuoteeni asti elänyt yksinomaan ruijalaisessa satumaailmassa ja oikeastaan vasta äsken herännyt todelliseen elämään. Olen ollut omaan mielikuvitukseeni lumottu.
Jos minä kertoisin tämän kaiken jollekulle, niin hän, sitä varmemmin mitä järkevämpi mies hän olisi, arvelisi erinomaisen ylioppilastutkintoni suhteen ilmeisen erehdyksen tapahtuneen. Mutta mitä teoreettiseen väittelyyn ja mitä tietoihin tulee on minulla, Jumalan kiitos, yhtä hyvät lahjat kuin useimmilla muillakin. Tiedän myöskin, että minulla tässä suhteessa on pari notkeita airoja, joilla niin kauas kuin haluan, karille joutumatta soudan veneeni läpi käytännöllisen elämän.
Veneeni lastia, joka milloin on äärettömän raskas, milloin taas hurmaavan suloinen, ei kukaan saa nähdä.
Tunnen sanomatonta halua itkeä unohduksiin koko ruijalaisen tarinani, ja sen tekisinkin, jos samalla voisin itkeä koko elämäni kuiville. Mutta miksi minä toivoisin kadottavani kaiken kauniin, kaikki haaveeni, kun minun kuitenkin kuolemaani asti täytyy kantaa taakkaa, joka on hartioilleni pantu?
Helpoituksekseni olen minä hiljaisina hetkinä kuvaileva nuoruuteni muistoja tuolta kotiseudultani, jonka niin harva täälläpäin ymmärtää.
Tämä on sielultaan sairaan miesraukan kertomus, joka sisältää enemmän omia vaikutelmia kuin ulkonaisia tapahtumia.