KAHDEKSAS LUKU
Kuninkaan ja kuningattaren mukana valtakunnan rajamaihin. — Lähtö maasta varsin merkillisellä tavalla.
Alati asui minun sisimmissäni se varma tieto, että vielä minä täältä kerran pääsen pois, vaikk'en ensinkään tiennyt, miten, enkä osannut rakentaa suunnitelmaa, jolla olisi edes hiukankaan onnistumisen mahdollisuutta. Laiva, jossa olin tullut Brobdingnagin läheisyyteen, oli ensimmäinen, mikä milloinkaan oli näitä rantoja lähestynyt, ja nyt oli kuninkaalta käynyt käsky sellainen, että jos milloin vielä toinen laiva näihin seutuihin saapuu, on se vedettävä rantaan ja laivaväki kannettava koreissa Lorbrulgrudiin. Hyvinhän minua täällä kohdeltiin, olinhan kuninkaan sekä kuningattaren suosikki ja koko hovin ihastuksen esine, mutta sittenkin oli minun asemani sellainen, että se loukkasi ihmis-arvoa. En saattanut milloinkaan unohtaa kotiin jääneitä omaisiani. Mieleni paloi päästä samankaltaisteni pariin, kävellä kaduilla ja kedoilla, tarvitsematta peljätä, että joku tallaa minut kuolijaksi kuin minkä sammakon tai koiranpennun.
Mutta vapauteni hetki löi pikemmin kuin olin luullunkaan ja varsin omituisella tavalla. Kerron tässä koko jutun juurta jaksain.
Olin nyt ollut kaksi vuotta tässä maassa. Kolmatta alkaessani läksin Glumdalclitchin kanssa seuraamaan kuningasta ja kuningatarta matkalle valtakunnan eteläosiin. Minua kuljetettiin matkalippaassa, joka, kuten jo olen kertonut, oli 12 jalkaa avara. Minun määräyksestäni oli lakeen neljästä kolkasta kiinnitetty rippumatto, jott'ei tärinä tuntuisi niin kovalta, ollessani palvelijan edessä hevosen seljässä. Tässä matossa minä usein nukuinkin matkalla. Kattoon olin puusepällä teettänyt tuulottamista varten neliöjalan suuruisen aukon, hiukan syrjään rippumaton keskikohdasta. Aukon sulkuna oli raiteissa liikkuva kansi.
Matkan perille päästyämme, suvaitsi kuningas viipyä muutamia päiviä kuninkaallisessa palatsissa Flanflasnicin kaupungissa, joka oli 18 peninkulman päässä merenrannasta. Glumdalclitch ja minä olimme kovin väsyneitä, minä hiukan vilustunutkin, mutta tyttö parka niin huonovointinen, ett'ei päässyt ulos ensinkään. Kovin teki mieleni nähdä valtamerta: siinähän minun pelastukseni tie, jos se milloinkaan minulle auennee. Olin voivinani huonommin kuin voinkaan ja pyysin päästä rannalle hengittämään meren raitista ilmaa. Seurakseni ehdotin erään hovipojan, johon olin kiintynyt ja johon osasin luottaa. En unohda milloinkaan, kuinka vastenmielisesti Pikku-muori suostui tuohon matkaan, ja kuinka tarkasti hän neuvoi hovipoikaa pitämään minusta hellää huolta. Ja itkuun tillahti kuin tillahtikin tyttö raukka, ikäänkuin aavistaen, mitä tapahtuva oli.
Hovipoika vei minut lippaassani puolen tunnin matkan päähän kalliolle meren rannalla. Siellä käskin hänen laskemaan minut maahan, avasin akkunan ja katselin kaihomielin merelle. Minua rupesi taas panemaan pahasti, jonka vuoksi sanoin hovipojalle aikovani hiukan nukahtaa rippumatossa, se kun kaiketi tekee minun hyvää. Menin sitten sisään, ja poika sulki akkunan, jott'ei tulisi vetoa. Pian olinkin vaipunut uneen. Luultavasti kävi nyt niin, että poika, huomattuaan minun nukkuneen ja ajatellen, ett'eihän tässä mitään vaaraa ole peljättävissä, läksi hakemaan kallioitten koloista linnunmunia. Ennen nukkumistani huomasin näet hänen samoilevan rantoja pitkin ja kumartuvan pari kertaa jotain ottamaan.
Oli miten oli, äkkiä minä heräsin siihen, että lipasta kovasti nyäistiin ylöspäin katon harjassa olevasta renkaasta. Tunsin lippaani kohoavan ylä-ilmoihin ja äkkiä lähtevän kiitämään hirveätä vauhtia eteenpäin. Ensi nykäys oli vähällä viskata minut rippumatosta lattialle, mutta sitten tuntui liike varsin mukavalta. Huusin monta kertaa minkä suinkin jaksoin, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Vilkaisin ulos akkunoista, mutta ei näkynyt muuta kuin pilviä ja niitten välissä taivaan kantta. Pääni päältä kuulin ääntä, niinkuin siipien suhinaa, ja silloin vasta alkoi tilani minulle selvitä: kotka oli nokallaan tarttunut renkaasen ja kiidättää nyt lipasta korkeuteen. Sieltä se sen pian pudottaa kallioihin, niinkuin kilpikonnan kuorinensa, ja syödä raastaa suuhunsa minun ruumiini. Kotkalla on näet niin tarkka hajuaisti, että se vainuaa saaliinsa pitkäin matkain päästä, vaikka se olisi paremmassakin piilossa kuin minä parin tuuman paksuisten lautain takana.
Tuokion perästä kasvoi pauhina ja siipien humina entistä kovemmaksi, lipastani alkoi heitellä puoleen ja toiseen, niinkuin tuuliviiriä rajusäällä. Samalla kuului kotka saavan iskuja ja läimäyksiä (kotka se näet ihan varmaan oli, joka piteli lipastani nokassaan), ja kohta sen jälkeen minä äkkiä tunsin lähteväni putoamaan pystysuoraan alas. Sitä menoa kesti noin minutin verran, mutta vauhti oli niin huimaa, että oli vähällä salvata minulta hengen. Putoaminen päättyi hirmuiseen loiskaukseen, joka kajahti korvissani ankarammalta kuin Niagaran pauhina. Seuraavan minutin ajan olin pilkko pimeässä, mutta sitten kohosi lipas niin korkealle, että akkunoista alkoi näkyä valoa. Huomasin pudonneeni mereen.
Ruumiini paino, lippaan sisältämät tavarat ja leveät raudat kaikissa neljässä nurkassa sekä pohjalla tekivät sen, että lipas istui vedessä neljä jalkaa. Luulin silloin, niinkuin nytkin, että pari kolme muuta kotkaa oli hyökännyt sen linnun kimppuun, jolla oli lipas nokassa, ja koettanut päästä saaliista osallisiksi. Silloin oli ensimmäisen linnun täytynyt ruveta puolustamaan itseänsä, ja siinä mellakassa oli lipas kirvonnut nokasta irti. Raudoitetun pohjan vaikutuksesta oli lipas pudonnut ylössuin eikä mennyt halki, paiskautuessaan vettä vastaan. Kaikki liitteet olivat hyvin lujat, ja kun ei ovikaan ollut saranoilla liikkuva, vaan raiteissa kulkeva, kuten akkunatkin, niin ei vettä tullut huoneeseni kuin peräti vähän. Suurella vaivalla pääsin alas rippumatosta, vedettyäni katossa ensin syrjään jo ennen mainitun siirrettävän luukun, sillä ilma lippaassa alkoi jo käydä niin ummehtuneeksi, että olin vähällä tukehtua.
Jo siinä silloin yhdenkin kerran toivoin pääseväni jälleen rakkaan Pikku-muorini luokse, josta yhden ainoan tunnin kuluessa olin joutunut niin kauaksi! Täytyy sanoani, että kesken omaa kovaa kohtaloani surkuttelin Pikku-muori raukkaa, hänen tuskaansa minun katoamiseni tähden ja kuningattaren suuttumusta. Pikku-muori parka menettää nyt kuningattaren suosion ja sen kautta onnensakin.
Tuskin on monikaan matkustaja ollut niin tukalassa tilassa kuin minä. Odotin vaan, milloin lippaani särkyy palasiksi taikka ensimmäinen tuulenpuuska tai aalto kaataa sen kumoon. Jos olisi yksikin ruutu mennyt rikki, olisin ehdottomasti ollut kuoleman oma. Huomasin kyllä vettä tirsuvan muutamista halkeamista, mutta ne kun eivät olleet suuria, koetin ne täppiä niin hyvin kuin osasin. En jaksanut nostaa irti lippaan kattoa, niinkuin muulloin, enkä päästä istumaan ylälaidalle, missä olisi edes ollut helpompi tulla toimeen kuin tässä — en mä paremmin sano — vankikopissa. Mutta — ajattelin sitten, — vaikka tässä vielä ehjänä säilyisikin päivän tai pari, niin vilu ja nälkähän minusta sitten kumminkin lopun tekee! Neljä pitkää tuntia kesti tätä tällaista tilaa, ja jo minä toivoin, että viimeinen hetkeni pian löisi.
Olen jo ennen maininnut, että lippaan takaseinässä oli kaksi ripaa, joitten läpi oli pujotettu nahkainen hihna palvelijan sitoa vyötäisiinsä kiinni, noustessaan minun kanssani ratsaille. Nyt tässä epätoivoisessa tilassani kuulin tai olin kuulevinani jotain kahinaa ripain puolella, ja heti senjälkeen tuntui kuin lipasta vedettäisiin tai hinattaisiin pitkin merenpintaa, sillä se heilahti silloin tällöin niin, että vesi nousi aina akkunoihin asti, pimittäen koko tupani. Rupesin jo hieman toivomaan pelastusta, vaikk'en osannut aavistaakaan, mitenkä se olisi mahdollista. Rohkaisin mieleni, ruuvasin lattiasta irti toisen tuolin ja kiinnitin sen niin hyvin kuin laatuun kävi kattoluukun kohdalle, nousin sitten tuolille, kohotin pääni aukkoa kohti ja aloin huutaa apua täyttä kulkkua ja kaikilla kielillä, mitä suinkin osasin. Sidoin sitten nenäliinan kepin nenään, pistin sen aukosta ulos ja heilutin jonkun aikaa, siinä toivossa, että, jos vene tai laiva on lähellä, merimiehet huomaavat jonkun poloisen olevan lippaan sisässä.
Turhia puuhia! Lipas tuntui yhä vaan liikkuvan eteenpäin. Kului tunti, vieläpä toistakin, niin jo kolahti lippaan takasivu jotain kovaa vasten, kallioon kaiketikin, sillä täräys oli tavallista ankarampi. Kohta senjälkeen kuului katon puolelta sellaista kitinää, mikä syntyy köyden kulkiessa renkaan läpi. Tunsin samalla kohoavani neljättä jalkaa entistä korkeammalle. Pistin jälleen nenäliinan ulos aukosta ja huusin, kunnes minulta ääni meni melkein käheäksi. Vastaukseksi siihen kajahti kolme halloota, ja tämä synnytti minussa sellaisen riemun, ett'ei sitä voi käsittää muu kuin se, ken itse on sellaista kokenut. Senjälkeen kuului askeleita katolla, ja joku huusi aukosta sisään selvällä englannin kielellä: "jos siellä ketä on, niin vastatkoon!" Minä vastasin, että täällä on Englantilainen, jonka kova onni on pannut sellaiseen pulmaan, ett'ei ihminen moisessa vielä milloinkaan ole ollut, ja pyysin mitä hartaimmin ja hellimmin päästä tästä vankikopista ulos. Ääni vastasi, että minä olen pelastettu, sillä lipas on nyt laivassa kiinni; kirvesmies tulee pian sahaamaan katon-aukkoa suuremmaksi, jotta pääsen ulos. Minä sanoin, että sehän on tarpeetonta ja turhaa ajanhukkaa vaan; eihän tässä muuta tarvitse. kuin että joku merimiehistä pistää sormen renkaasen ja nostaa lippaan laivan kannelle ja siitä kapteenin kajuttaan. Tuollaista kummallista puhetta kuullessaan, muutamat kaiketi luulivat minua hulluksi, toiset nauroivat; ei näet vielä ollut iskenyt mieleenikään, että olin joutunut samallaisteni ja yhdenkokoisteni seuraan. Kirvesmies tuli, sahasi aukon noin neljää jalkaa avaraksi ja laski lippaasen tikapuut, joita myöten minä nousin ulos. Siitä minut sitten peräti voipuneena nostettiin laivan kannelle.
Merimiehet olivat hämmästyksissään, ja siinäkös minulle nyt sateli kysymyksiä! Mutta ei ollut minulla halua ruveta vastailemaan. Minäkin olin hämmästynyt, nähdessäni edessäni niin monta kääpiötä, sillä sellaisilta he minusta näyttivät, minusta, jonka silmät niin kauan aikaa olivat tottuneet katselemaan pelkkiä jättiläisiä. Mutta kapteeni, mr Thomas Wilcocks, Shropshiren uljaita miehiä, huomasi minun olevan pyörtymäisilläni ja vei minut kajuttaansa. Siellä hän antoi minulle vahvistavaa ja pani minut omaan vuoteesensa lepäämään. Ja hyvin minä jo levon tarpeessa olinkin.
Ennenkuin nukuin, huomautin kapteenille, että minulla on lippaassa yhtä ja toista arvokasta, jota ei pitäisi hukata: siellä soma riippumatto, hyvä telttavuode, kaksi tuolia, pöytä ja kaappi; sitä paitsi on lipas sisästä ylt'yleensä verhottu pumpulilla ja silkkikankaalla. Jos kapteeni, sanoin minä, käskee jonkun matrossin kantamaan sen tänne kajuttaan, niin minä kapteenin nähden avaan lippaan ja näytän tavarani. Näitä mielettömiä puheita kuullessaan, kapteeni tietenkin piti minua rutihulluna, mutta lupasi — minua rauhoittaakseen kaiketi — täyttää minun pyyntöni. Hän meni kannelle ja lähetti muutamia merimiehiä minun lippaaseni, josta he, kuten perästäpäin sain tietää, ottivat kaikki tavarani ja irroittivat seinäverhot. Merimiehet kun eivät huomanneet huonekalujen olevan kiinniruuvatuita lattiaan, kiskoivat ne väkivoimalla irti ja siten tärvelivät ne koko lailla. Muutamia lautoja he niinikään irroittivat seinistä laivan tarpeiksi ja vihdoin, otettuaan kaikki, mikä heitä miellytti, upottivat lippaan rungon mereen. Pian se upposikin, siihen kun oli lyöty jo niin monta aukkoa. Hyvä oli, ett'ei minun tarvinnut olla näkemässä tuota hävitystä.