Gulliverin retket

by Jonathan Swift

GULLIVERIN RETKET

Kirj.

Jonathan Swift

Suomentanut sekä johdannolla ja selityksillä varustanut

J. Hollo

Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahasto on avustanut tämän teoksen julkaisemista

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1926.

SISÄLLYS:

Swift ja Gulliver. Julkaisija lukijalle. Kapteeni Gulliverin serkulleen
Sympsonille kirjoittama kirje.

GULLIVERIN RETKET.

Ensimmäinen osa.

MATKA LILLIPUTIIN.

Ensimmäinen luku. Tekijä antaa tietoa itsestään ja suvustaan. Ensimmäiset yllykkeet matkustamiseen. Hän joutuu haaksirikkoon, kokee pelastua uimalla ja saapuu onnellisesti Lilliputin maan rantaan, missä hänet otetaan vangiksi ja kuljetetaan maan sisäosaan.

Toinen luku. Lilliputin keisari tulee erinäisten korkeaan aateliin kuuluvien henkilöiden saattamana tapaamaan vangittua. Keisarin henkilön ja asun kuvailua. Oppineet miehet saavat tehtäväkseen perehdyttää tekijää kieleensä. Hän saavuttaa suosiota lauhkealla luonnonlaadullaan. Hänen taskujansa pengotaan ja hänen säilänsä ja pistoolinsa otetaan häneltä pois.

Kolmas luku. Tekijä huvittaa Keisaria ja hänen hoviväkeänsä, kumpaakin sukupuolta, sangen harvinaisella tavalla. Lilliputin hovin huvituksia kuvaillaan. Tekijälle taataan vapaus määrätyillä ehdoilla.

Neljäs luku. Lilliputin pääkaupunki Mildendo ja Keisarin palatsi kuvaillaan. Tekijä ja eräs valtiosihteeri keskustelevat valtion asioista. Tekijä tarjoutuu palvelemaan Keisaria hänen sodissaan.

Viides luku. Tekijä ehkäisee vihollisen maahanhyökkäyksen erinomaisen sotajuonen avulla. Hänelle annetaan korkea arvonimi. Blefuscun keisari toimittaa lähettiläitä pyytämään rauhaa. Keisarinnan huoneistossa pääsee tuli valloilleen. Tekijä auttaa osaltaan muun palatsin pelastamista.

Kuudes luku. Lilliputin asukkaista, heidän tieteistään, laeistaan ja tavoistaan; heidän lastenkasvatuksessa käyttämistään menetelmistä. Tekijän elämäntapa tässä maassa. Hän puolustaa erään ylhäisen naisen mainetta.

Seitsemäs luku. Tekijä, jolle ilmoitetaan häntä aiottavan syyttää maankavalluksesta, pakenee Blefuscuun. Kuinka hänet otetaan siellä vastaan.

Kahdeksas luku. Tekijä pääsee onnellisen sattuman nojalla lähtemään Blefuscusta ja palaa erinäisiä vaikeuksia koettuaan onnellisesti syntymämaahansa.

Toinen osa.

MATKA BROBDINGNAGIIN.

Ensimmäinen luku. Ankaran myrskyn kuvaus. Isovenhe lähetetään noutamaan vettä, ja tekijä lähtee mukana tutustuakseen maahan. Hän jää rannalle, eräs maan asujain sieppaa hänet ja vie maanviljelijän taloon. Hänen vastaanottonsa ja erinäisiä siellä sattuneita seikkailuja. Maan asukkaita kuvaillaan.

Toinen luku. Maamiehen tytärtä kuvaillaan. Tekijä kuljetetaan markkinapaikalle ja sieltä pääkaupunkiin. Hänen matkansa yksityisseikkoja.

Kolmas luku. Tekijä haetaan hoviin. Kuningatar ostaa hänet hänen isännältään maanviljelijältä ja lahjoittaa hänet Kuninkaalle. Hän väittelee Hänen Majesteettinsa hovissa olevien suurten oppineiden kanssa. Tekijälle järjestetään hoviin huoneisto. Hän on Kuningattaren suuressa suosiossa. Hän esiintyy kotimaansa kunnian puolustajana. Hänen ja Kuningattaren kääpiön välillä vallitsee eripuraisuus.

Neljäs luku. Maata kuvaillaan. Ehdotus uudempien karttateosten korjaamiseksi. Kuninkaan palatsi ja muutamia pääkaupunkia koskevia tietoja. Tekijän matkustamistapa. Huomattavimman temppelin kuvaus.

Viides luku. Erinäisiä tekijälle sattuneita seikkailuja. Erään pahantekijän mestaus. Tekijä osoittaa purjehdustaitoansa.

Kuudes luku. Tekijän keksintöjä Kuninkaan ja kuningattaren huvittamiseksi. Hän osoittaa soitannollista taitoansa. Kuningas tiedustelee Euroopan valtiollisia oloja, ja tekijä selittää niitä hänelle. Siitä johtuvia Kuninkaan huomautuksia.

Seitsemäs luku. Tekijän isänmaanrakkaus. Hän esittää Kuninkaalle sangen edullisen ehdotuksen, joka kumminkin tulee hylätyksi. Kuninkaan suuri tietämättömyys valtiollisissa asioissa. Sivistys on tässä maassa erittäin puutteellista ja rajoitettua. Heidän lakinsa, sotilaslaitoksensa ja valtiolliset puolueensa.

Kahdeksas luku. Kuningas ja kuningatar tekevät kiertomatkan rajoille. Tekijä on heidän seurassaan. Yksityiskohtainen kertomus siitä, kuinka hän poistuu tästä maasta. Hän palaa Englantiin.

Kolmas osa.

MATKA LAPUTAAN, BALBINARBIIN, GLUBBDUBDRIBIIN, LUGGNAGGIIN JA JAPANIIN.

Ensimmäinen luku. Tekijä lähtee kolmannelle matkalleen. Joutuu merirosvojen käsiin. Ilkeä hollantilainen. Tekijä saapuu erääseen saareen. Hänet otetaan vastaan Laputassa.

Toinen luku. Laputalaisten mielenlaatua ja taipumuksia kuvaillaan.
Selontekoa heidän sivistyksestään. Kuninkaasta ja hänen hovistaan.
Kuinka tekijä otetaan siellä vastaan. Asukkaat ovat alinomaisen pelon
ja levottomuuden vallassa. Selontekoa naisista.

Kolmas luku. Eräs uudenaikaisen filosofian ja astronomian ratkaisema ongelma. Laputalaisten etevyys viimeksimainitussa tieteessä. Kuinka Kuningas menettelee kukistaessaan kapinaa.

Neljäs luku. Tekijä lähtee Laputasta; hänet kuljetetaan Balbinarbiin, ja hän saapuu pääkaupunkiin. Pääkaupungin ja lähiseudun kuvaus. Ylhäinen herra ottaa tekijän vieraanvaraisesti vastaan. Hänen keskustelunsa tämän herran kanssa.

Viides luku. Tekijän sallitaan tutustua Lagadon Suureen Akademiaan. Yksityiskohtainen Akademian kuvaus. Tieteet, joiden palveluksessa professorit toimivat.

Kuudes luku. Lisää Akademiasta. Tekijä ehdottaa eräitä parannuksia, jotka kunnioittaen hyväksytään.

Seitsemäs luku. Tekijä lähtee Lagadosta, saapuu Maldonadaan. Ei ole yhtäkään lähtövalmista laivaa. Hän poikkeaa pikimmältään Glubbdubdribissä. Kuvernööri ottaa hänet vastaan.

Kahdeksas luku. Enemmän Glubbdubdribistä. Korjauksia vanhan ja uudemman ajan historiaan.

Yhdeksäs luku. Tekijä palaa Maldonadaan. Purjehtii Luggnaggin kuningaskuntaan. Hänet vangitaan. Lähetetään hoviin. Kuinka hänet siellä otetaan vastaan. Kuningas kohtelee alamaisiaan erittäin lempeästi.

Kymmenes luku. Luggnaggilaisia ylistetään. Kuvaillaan yksityiskohtaisesti struldbrugeja ja selostetaan erinäisiä tekijän ja muutamien etevien henkilöiden keskusteluja tästä aiheesta.

Yhdestoista luku. Tekijä lähtee Luggnaggista ja purjehtii Japaniin, pieltä hän palaa hollantilaisessa aluksessa Amsterdamiin ja Amsterdamista Englantiin.

Neljäs osa.

MATKA HOUYHNHNMEIN MAAHAN.

Ensimmäinen luku. Tekijä lähtee merille laivan kapteenina. Miehistö nostaa kapinan, sulkee hänet pitkäksi ajaksi hyttiin ja laskee hänet maihin tuntemattomalle rannikolle. Hän lähtee kulkemaan maan sisäosaan. Yahooita, erästä merkillistä eläinlajia, kuvaillaan. Tekijä kohtaa kaksi hoyhnhnmiä.

Toinen luku. Houyhnhnm vie tekijän taloonsa. Taloa kuvaillaan. Kuinka tekijä otetaan vastaan. Houyhnhnmein ravinto. Tekijä on pahassa pulassa, kun puuttuu ruokaa; vihdoin asia autetaan. Hänen ateriansa tässä maassa.

Kolmas luku. Tekijä harrastaa kielenoppimista; hänen isäntänsä, houyhnhnm, avustaa häntä opetettaessa. Kielen kuvailua. Useat ylhäiset houyhnhnmit tulevat uteliaisuudesta tekijää näkemään. Hän kertoo isännälleen lyhyesti matkastaan.

Neljäs luku. Houyhnhnmien käsitys todesta ja valheesta. Isäntä ei hyväksy tekijän esitystä. Tekijä kertoo seikkaperäisemmin itsestään ja matkaseikkailuistaan.

Viides luku. Tekijä kuvailee isäntänsä käskystä Englannin oloja.
Euroopan hallitsijoiden keskinäisten sotien syyt. Tekijä alkaa selostaa
Englannin valtiojärjestystä.

Kuudes luku. Enemmän Englannin oloista. Eurooppalaisen hovin pääministerin luonnekuva.

Seitsemäs luku. Tekijän harras isänmaanrakkaus. Mitä isännällä oli huomautettavaa tekijän kuvaillessa Englannin valtiomuotoa ja hallintoa, rinnakkaistapauksia ja vertailuja esittäen. Isännän käsitys ihmisluonnosta.

Kahdeksas luku. Tekijä kertoo yhtä ja toista yahooista. Houyhnhnmien suuret hyveet. Nuorison kasvatus ja harjoitus. Heidän valtiopäivänsä.

Yhdeksäs luku. Suuri kiista houyhnhnmien kansalliskokouksessa ja miten se päättyi. Houyhnhnmien opillinen sivistys. Heidän rakennuksensa. Kuinka he hautaavat vainajansa. Heidän kielensä vaillinaisuus.

Kymmenes luku. Tekijän talous ja onnellinen elämä houyhnhnmien luona. Kuinka hänen hyveensä lisääntyvät heidän seurassaan. Heidän keskustelunsa. Isäntä ilmoittaa, että hänen täytyy poistua maasta. Hän pyörtyy mielipahasta, mutta alistuu. Hän valmistaa palvelijakumppaninsa avustamana kanootin ja uskaltautuu ulapalle.

Yhdestoista luku. Tekijän vaarallinen matka. Hän saapuu Uuteen Hollantiin toivoen voivansa asettua sinne. Eräs maan alkuasukas haavoittaa häntä nuolella. Hänet vangitaan ja viedään väkisin portugalilaiseen alukseen. Kapteeni on erittäin kohtelias. Tekijä saapuu Englantiin.

Kahdestoista luku. Tekijän totuudenrakkaus. Mitä hän on tarkoittanut julkaistessaan teoksensa. Hän moittii niitä matkailijoita, jotka poikkeavat totuudesta. Tekijä osoittaa, ettei hänen kirjailemisensa ole tapahtunut missään ilkeässä tarkoituksessa. Eräs vastaväite kumotaan. Siirtomaiden hankkimisessa käytetty menetelmä. Tekijä puhuu kotimaansa puolesta. Hän todistaa, että kruunulla on oikeus hänen kuvailemiinsa maihin. Niiden valloittamisesta koituvat vaikeudet. Tekijä lausuu viimeisen kerran jäähyväiset lukijalleen, selittää, kuinka aikoo elää edelleen, antaa hyvää neuvoa ja päättää teoksensa.

Selitykset.

SWIFT JA GULLIVER

Niin nuo kaksi nimeä liittyvät toisiinsa mitä kiinteimmin. Eikä ainoastaan senvuoksi, että Gulliverin ihmeellisistä retkistä kertova teos on nyt jo 200 vuotta säilyttänyt tekijänsä muistoa tehokkaammin kuin mikään toinen hänen laajassa tuotannossaan, vaan myös täysin asiallisesti. Swift on juuri tässä kirjassaan ilmaissut omaa erikoista laatuansa ja oman elämänsä kokemuksia kaikkein ratkaisevimmalla tavalla. Gulliveria, Swiftin elämän- ja maailmankatsomuksen parasta tulkitsijaa, voi siis parhaimmin selittää Swiftin oman olemuksen ja hänen vaiheittensa yksityiskohtainen tunteminen.

Kun en kumminkaan tahdo paisuttaa tätä johdantoa sellaiseksi laajaksi selvittelyksi, mainitsen puolustuksekseni seuraavaa. Vaikka voitaneen sanoa, että jokainen suuri taideteos on tekijänsä todelliseen elämään sidottu, »tunnustaa» sen ilmeistä tai salaista olemusta, on toisaalta yhtä varmaa, että se on myös irroitettu tuosta luonnollisesta syntypohjastansa elämään omaa elämäänsä ja lausumaan lausuttavaansa välittömästi sieluille, jotka sitä ymmärtävät. Onpa sellainen välitön vaikutus kieltämättä taideteoksen varsinainen tehtäväkin, mikäli tehtävästä voimme tässä yhteydessä puhua. Taideteoksen osaksi tuleva ymmärtämys on tietenkin aina suhteellista, kunakin aikana vain määrätylle kehitystasolle kohonneet ihmiset siihen kykenevät ja koska teos, etenkin kirjallinen, ajan mittaan voi muuttua vaikeammin tajuttavaksi. Selityksillä saattaa siis tältäkin näkökannalta olla merkityksensä.

Mitä »Gulliverin retkiin» tulee, täytynee myöntää, että tämä teos suurin piirtein katsoen voidaan nyt ja aina ymmärtää ilman laajoja selityksiä. On siis varsin luvallista ja mahdollista jättää lukematta tämä johdanto ja kirjan loppuun liitetyt vähäiset selitykset ja kuunnella vain Swift-Gulliverin kertomusta. Nämä lisät ovat niitä varten, joissa teoksen luonnollinen syntyhistoria ja erittäinkin sen tekijä herättävät mielenkiintoa, siis niitä varten, jotka haluavat lähemmin perehtyä kaikkeen siihen persoonalliseen ja inhimilliseen, mitä tutkimus havaitsee kirjan rivien lomitse pilkottavan.

Kirjoittaja ei kumminkaan luulottele voivansa tässä sellaista uteliaisuutta täysin tyydyttää. Se ei ole millään muotoa välttämätöntäkään. Suomalainen lukija, joka haluaa laajemmin perehtyä Gulliverin retkien kirjallis-historialliseen puoleen, Swiftin monessa suhteessa arvoitukselliseen olemukseen, hänen tuotantonsa toisiinkin osiin ja niihin ajanoloihin, joiden vallitessa teos syntyi, saa hienovaistoista opastusta prof. Yrjö Hirnin kirjoittamasta Swiftin elämäkerrasta (»Jonathan Swift», ilm. sarjassa »Merkkimiehiä»). Seuraavassakin on, tekijän suosiollisella luvalla, käytetty lähteenä tätä asiallista ja viehättävää tutkimusta.

Jonathan Swift syntyi marraskuun 30:nä 1667 Dublinissa. Hänen isänsä, englantilainen virkamies, oli kuollut jo seitsemän kuukautta aikaisemmin. Oman äitinsäkään hoivissa ei poika saanut paljoa olla. Lapsenhoitajatar näet oli mielistynyt hoidettavaansa niin, että vei Englantiin muuttaessaan hänet mukanaan. Kun Jonathan sitten nelivuotiaana saatettiin takaisin syntymäsaarelleen, muutti äiti pian omaistensa luo Englantiin, ja poika jäi äveriään lankomiehen kasvatettavaksi. Nämä seikat ovat Swiftin oman todistuksen mukaan jo varhaisella iällä laskeneet pohjan sille synkeälle katkeruudelle ja ihmisvihalle, joka ilmenee täydessä voimassaan Gulliverin tärinäin jälkiosissa. Vaikka ei tiedetä Swiftin joutuneen mitään suoranaista puutetta kärsimään, voidaan kumminkin helposti kuvitella, millaisia nöyryytyksiä vieraitten hoivissa kasvavalle on varattu ja kuinka ne lähtemättömästi painuvat ylen herkkään ja orpouttaan potevaan mieleen.

Suoriuduttuaan alkeiskoulusta Swift tuli 15-vuotiaana Dublinin kuuluisaan Trinity Collegeen. Hän ei ollut mikään mallikelpoinen ylioppilas. Opinnot sujuivat huonosti, ja kurinpitoviranomaisillakin oli tekemistä hänen tähtensä. Rikkomukset tosin eivät näytä olleen varsin arveluttavia: uppiniskaisuutta ja kirkossakäynnin laiminlyömistä, mainitaksemme vain pari erilaista ylitsekäymistä.

Vuoden 1688 suuret valtiolliset tapahtumat vaikuttivat Swiftinkin elämään. Irlannissa syntyi kansanliike paenneen Jaakko-kuninkaan hyväksi, ja Swift katsoi parhaaksi siirtyä muiden pakolaisten mukana Englantiin. Siellä hänet otti kirjurikseen Sir William Temple, jonka puoliso oli Swiftin äidin sukulainen. Sir William oli aikaisemmin huomattavassa asemassa toimien ottanut tehokkaalla tavalla osaa julkiseen poliittiseen elämään, mutta vietti nyt aikojaan viisaan levossa maalaislinnassaan Surreyssä, aikansa kuluksi sepitellen kirjoitelmia erilaisista aiheista. Vaikka kirjurinasema kieltämättä tarjosi tuuliajolla olevalle nuorelle miehelle aineellista turvaa ja myös tilaisuutta tutustua mielenkiintoisiin henkilöihin — niistä tuli, kuten tuonnempana näemme, Sir Williamin sisaren seuranaisen Mrs Johnsonin silloin 8-vuotias tytär Esther myöhemmin Swiftille merkittävimmäksi — oli riippuvaisuuden ja nöyryytysten tunto taaskin niin voimakas, että Swift sanoutui v. 1694 irti toimestaan ja palasi Irlantiin tarjoutuakseen evankelisen kirkon palvelukseen.

Seuraavana vuonna löytyikin häntä varten pieni palkkapitäjä kaukaa maaseudulta, Kilrootista. Swiftin siellä viettämä puolen vuoden aika on merkittävä sikäli, että hän silloin alkoi kirjoittaa ensimmäistä huomattavaa teostaan, »Tynnyritarinaa» (A Tale of a Tub), jossa paavilaisten, eutherilaisten ja kalvinistien riidat ja hulluudet esitetään vertauskuvallisesti aito satiirikon silmin nähtyinä.

Elämä syrjäisessä maankolkassa ei kumminkaan tuottanut Swiftille tyydytystä, ja kun Sir William Templekin kaipasi kirjuriansa, palasi tämä entiseen toimeensa. Sir William oli kirjallisten harrastelujensa vuoksi joutunut pahanlaiseen pinteeseen. Ranskassa 1600-luvulla aloitetun n.s. antiikkitaistelun (kiista koski muinaisaikaisten ja uudenaikaisten kirjailijain etuja) hyökylaineet olivat ehtineet Englantiin, ja Sir William oli terhakasti aloittanut kynäsodan antiikkisten kirjailijain vannoutuneena kannattajana. Pahaksi onneksi hän tuli todisteluissaan vedonneeksi m.m. »Phalaris-kirjeisiin», jotka hän, kuten moni muukin, otaksui 6. vuosisadalla e.Kr. eläneen sisilialaisen Phalaris-tyrannin kirjoittamiksi. Kun sitten eräs Templen aseenkantaja samoja väitteitä esittäessään tuli uhitellen loukanneeksi kuninkaallisen kirjaston hoitajaa ja suurta filologia Richard Bentleyä, otti viimeksimainittu täysin sitovasti todistaakseen, että mainitut kirjeet olivat karkea väärennys paljoa myöhäisemmältä ajalta ja että niistä tyylillisessäkin suhteessa täydellisesti puuttui se verraton antiikkisuus, jota Sir William Temple ja muut olivat ylistäneet.

Nyt oli Swiftin vuoro astua areenalle. Hän käsitti tehtävänään olevan tehdä naurettavaksi Bentleyn edustamaa filologista saivartelua, ja tämän tarkoituksen hänen toinen suuri satiirinsa, »Kirjojen sodasta» (The Battle of the Books), kieltämättä saavuttikin. Sir William saattoi olla tyytyväinen siihen, että ainakin naurajat olivat nyt hänen puolellaan, ja hänen kirjurinsa voi toivoa jotakin vastaavaa korvausta, esim. parempaa virkapaikkaa. Valitettavasti Sir William kumminkin kuoli jo v. 1699, ja Swiftillä ei taaskaan ollut muuta neuvoa kuin palata Irlantiin papinvirkaan.

Seuraavan vuosikymmenen aikana Swift oli linnansaarnaajana Dublinissa ja Laracorin pienen seurakunnan kaitsijana, käyden kuitenkin vähän vähä Englannissa.

Tänä kautena alkaa Swiftin suhde toiseen sukupuoleen, joka muodostui hänen elämässään varsin kohtalokkaaksi, hahmoutua jonkinlaisiin, tosin hauraisiin muotoihin. Varhaisemmilta ajoilta on tässä suhteessa tuskin mitään muuta mainittavaa kuin ne lemmenhehkuiset kirjeet, joita hän oli Kilrootista lähettänyt eräälle Mrs Waringille. Kun tämä »Värinä» nyt Dublinin-Laracorin aikana esiintyy aktiivisemmin, katkaisee Swift sangen töykeästi koko suhteen.

On otaksuttu Swiftin tunteitten jäähtymisen johtuneen uudesta kiintymyksestä. Toisen oleskelunsa aikana Templen luona Swift oli havainnut, että entinen pieni Esther Johnson oli kukoistava nuori neito, »tukka mustempi kuin korpin sulka ja kaikki kasvojen piirteet virheettömät». Swift sai tytön kaikinpuolisen kasvattamisen tehtäväkseen, ja siitä sukeutui varsin mielenkiintoinen askarrus. Opetuskielenä ei käytetty tavanomaista englanninkieltä, vaan eräänlaista leperrystä, jota he olivat viljelleet jo aikaisemmin ja joka säilyi tämän suhteen virallisena kielenä loppuun asti. Tyttö oli sitten saanut Sir Williamilta perinnöksi pienen irlantilaisen talon tuoton, ja varsin luonnollista oli, että Swift itse Irlannissa asuessaan kutsui 20-vuotiaan tuttavansa Dubliniin. Miss Johnsonilla oli alinomaisena seuranaisena eräs miss Dingley, mutta kun Swift salli poissaollessaan ystävätärten asua huoneistossaan, oli sittenkin luonnollista, että juorukellot pian pauhasivat.

Näinä vuosina Swift, jonka nimi oli alkanut tulla yleisemmin tunnetuksi, varsinkin kun hän oli julkaissut Templen teokset, toimii myös poliittisena kirjailijana ja pääsee mahtavien whig-puolueen jäsenten suosioon. Hänen poliittiset vakaumuksensa tosin eivät alun pitäenkään olleet samat kuin whigien: hän vihasi Hollantia, jonka kanssa whigit tahtoivat solmia sotaliiton Ranskaa vastaan, vastusti Skotlannin ja Englannin unionia ja eriuskolaisten kansalaisoikeusvaatimuksia ollen näissä kysymyksissä samalla kannalla kuin tory-puolue. Kun tuttavat whigit sitäpaitsi eivät voineet tai tahtoneet häntä auttaa hänen ajaessaan Irlannin kirkon asioita, oli luonnollista, että Swiftin mieli myrtyi ja että hän whigien kukistuttua v. 1710 siirtyi vastapuolueen leiriin.

Tory-puolueen miehet osoittautuivat kaikin puolin avuliaammiksi, ja Swift pääsi kaikkein vaikutusvaltaisimpien henkilöitten, ennen kaikkea ulkoasiainministerin lordi Bolingbroken suosioon. Syrjäytetyssä asemassa ollut pappismies liikkui kuin kotonaan näissä ylhäisissä piireissä, joissa häntä mainittiin tutunomaisesti Jonathanin nimellä. Swift käytti saavuttamaansa vaikutusvaltaa sekä puolueen politiikan että yleisempien harrastusten palveluksessa toimien m.m. innokkaasti kirjailijain vaikean aseman parantamiseksi pyytämättä tällöin suosia omaan puolueeseen kuuluvia enemmän kuin toisia.

Kaiken tämän julkisen toiminnan ohella on syntynyt eräs Swiftin elämäkerran ja persoonallisuuden tutkijalle verrattoman mielenkiintoinen teos, »Journal to Stella», joka tosin on vasta myöhemmin saanut tämän nimen. Sen muodostavat Swiftin Miss Johnsonille (ja Miss Dingleylle) kirjoittamat tutunomaiset kirjeet, joiden selvittelemisessä myöhempi aika on saanut nähdä suurta vaivaa, koska Swift niissäkin käyttää runsaasti ylempänämainittua lapsenkieltä. Kirjeitten erikoinen arvo johtuu siitä, että ne on kirjoitettu yksin ystävättärelle ilmeisesti edellyttäen, etteivät ne joutuisi kenenkään vieraan käsiin. Niissä Swift esiintyy tavallaan en pantoufles, kertoelee jokapäiväisistä pikku askarruksistaan, havainnoistaan ja haaveistaan.

Tähän aikaan Swift näyttää olleen ahkera vieras Dublinista kotoisin olevan Mrs Vanhomrighin, rikkaan hollantilaisen kauppiaan lesken luona, joka oli kahden poikansa ja kahden tyttärensä kanssa asettunut Lontooseen asumaan. Kirjeissään »Stellalle» Swift tosin mainitsee vierailuistaan, mutta sivuuttaa vaikenemalla sen seikan, että oli alkanut antaa tunteja vanhemmalle tyttärelle Hester Vanhomrighille. Tämän myöhemmin kohtalokkaaksi muodostuneen suhteen muistomerkkeinä on säilynyt asianomaisten välistä kirjeenvaihtoa, joka on vielä vaikeammin selvitettävissä kuin kirjeet Stellalle, koska näissä on tärkeimmät kohdat kirjoitettu salakielellä, sekä runoelma »Cadenus ja Vanessa» (Cadenus = Decanus = tuomiorovasti; Vanessa = Vanhomrigh). Viimeksimainitun teoksen Swift on sepittänyt vasta tuomiorovastiksi tultuaan, mutta siinä mainitut tapaukset viittaavat näihin varhaisempiin aikoihin.

Tuomiorovastiksi pääseminen ei ollut varsin vaivatonta, sillä sellaisten virkojen täyttämisestä piti huolta itse Anna-kuningatar, jonka kaikkein korkeimmassa epäsuosiossa Swift oli ollut aina jumalattoman »Tynnyritarinan» ajoilta. Vihdoin, v. 1713, Swift sentään nimitettiin P. Patrickin kirkon tuomiorovastiksi Dubliniin. Virka oli vaatimaton, mutta tarjoutuihan siinä ylenemisentoiveita. Paha onni käänsi kuitenkin jälleen asiat huonolle tolalle: kuningattaren äkillisen kuoleman jälkeen kukistuu tory-hallitus, ja whigit pääsevät uudestaan valtaan. Bolingbroke pakeni Ranskaan, ja Swift, joka yhä oli yhteydessä hänen kanssaan, tosin mitenkään toimimatta mukana hänen poliittisissa puuhissaan, ei voinut ainakaan toivoa mitään olojensa kohentumista. Viimeisinä Lontoossa viettäminään vuosina Swift liittyi jäseneksi »Scriblerus Club»-nimiseen kirjalliseen kerhoon, jonka kokouksissa hän ehkä saattoi hupaisissa keskusteluissa hetkittäin unohtaa vastoinkäymisiään. Tämä seurustelu tuli merkittäväksi varsinkin senvuoksi, että siinä nähtävästi alkoivat itää ne satiiriset ajatukset, joista Swift myöhemmin kehitteli Gulliverinsa.

Swift muutti kumminkin jo v. 1714 takaisin Irlantiin, missä sitten pääasiallisesti vietti elämänsä viimeiset vuosikymmenet, kahta vv. 1726 ja 1727 Englantiin tehtyä matkaa lukuunottamatta. Tuomiorovasti, jonka mielessä varmaan oli kangastellut aivan toisenlainen elämänura, joutui nyt viettämään aikojansa varsin vaatimattomissa provinssioloissa. Tosin hän oli nyt jälleen omassa kodissaan, missä Miss Johnson ja Miss Dingley toimivat emäntinä, kun sattui kutsuja, mutta ei näytä ainakaan varmalta, että Stellan ystävyys olisi kyennyt korvaamaan kaikkea, mitä oli menetetty. Ne Stellalle osoitetut kirjeet, joita on näiltä vuosilta säilynyt, sisältävät kyllä paljon kiitosta kaikesta hyvästä, sairauden aikana saadusta hoidosta, teosten puhtaaksikirjoittamisesta y.m.s., mutta tunteen hehkua niissä ei ole nimeksikään.

Ihmiskohtaloiden langat alkavat kohta kiertyä toisiinsa kiinteämmin. Miss Vanhomrigh (Vanessa) muuttaa äitinsä kuoltua hänkin Irlantiin, minne isältä oli jäänyt pieni maatila. Se sattui sijaitsemaan aivan lähellä Dublinia, ja Swift joutui näyttelemään kahden naisen välimaalla osaa, joka ei ollut kadehdittava ja josta hän ei lopultakaan hyvin suoriutunut. Vanessa vakuutti hänelle riutuvansa ikävään, ellei Swift käynyt katsomassa tai kirjoittanut kyllin usein, ja Swiftin järkevät neuvot, terveellisen ruumiinliikunnan, kevyen kirjallisuuden lukemisen ja kahvinjuonnin vähentämisen suosittelut, osoittautuivat valitettavasti tehottomiksi. Jännittynyt tilanne jatkuu aina 1720-luvulle saakka, jolloin Vanessa, menetettyään ainoan sisarensakin, väsyy turhiin odotuksiinsa. Hän vaatii selvää ratkaisua, ja kun se muodostuu kielteiseksi, sairastuu ja kuolee. Swift piilottautui jonnekin kahdeksi kuukaudeksi, ja tuskallisten omantunnonsoimausten lisäksi tuli myöhemmin vielä se kiusa, että runoelma »Cadenus ja Vanessa» ja näiden kahden henkilön välinen kirjeenvaihto vainajan toivomuksen mukaisesti toimitettiin julkisuuteen ja vieraat uteliaat pääsivät kurkistamaan näihin inhimillisiin asiakirjoihin.

Seuraavat Swiftin julkaisemat teokset ovat aiheiltaan poliittisia. Swift oli tosin aina tuntenut olevansa Irlannissa kuin maanpaossa, mutta siitä huolimatta hän nyt esiintyy tämän sorretun maan puolustajana ja saavuttaa elämänsä suurimman julkisen tunnustuksen. Toisin kuin hänen myöhäinen satiirinen seuraajansa Bernard Shaw, joka sanoo vapautuneensa kaikesta patriotismista, koska on hylännyt syntymämaansa Irlannin eikä ole oppinut rakastamaan sen tuhoojaakaan, Swift sittenkin näyttää vihdoin alkaneen pitää Irlannin puolta varsin jyrkästi. Niinpä hän v. 1720 kehoitti saarelaisiaan omien markkinoitten suojaamiseksi tuiskaamaan tuleen kaikki englantilaiset tavarat, kivihiiltä lukuunottamatta, ja kun Englannin hallitus muutamia vuosia myöhemmin ryhtyi Irlantia koskevaan rahataloudelliseen toimenpiteeseen päättämällä lyöttää puolen pennyn vaihtorahoja, sai Swift jälleen tilaisuuden taittaa peistä hänen mielestään uuteen sortoon ja vahinkoon tuomitun kotimaansa puolesta. Yrjö-kuninkaan rakastajatar, Kendalin herttuatar, sai mainitun vaihtorahan lyöttämisoikeuden lahjaksi lordi Sunderlandilta ja vuokrasi sen jollekin Mr Woodille. Irlannin parlamentin mieltä ei kysytty, ja kun vastalauseet eivät tepsineet, julkaisi Swift v. 1724, nimeään mainitsematta, sarjan lentokirjasia, »Verkakauppiaan kirjeet». Swiftin syytökset kohdistuivat Mr Woodiin, jonka hän sanoi lyöttäneen liian huonoa rahaa. Englannin hallitus jätti seikan selvittämisen itsensä Isaac Newtonin tehtäväksi, ja tämä todisti syytöksen aiheettomaksi. Siitä huolimatta Swiftin onnistui valveuttaa irlantilaisten isänmaallista mieltä siinä määrin, että hallituksen finanssisuunnitelma lopulta saatiin raukeamaan. Niin tuli Swiftistä Irlannin suuri puolustaja, todellinen kansallissankari, jota juhlittiin kuin ruhtinasta.

Taisteltuaan siten, tosin monessakin kohdassa epäilyttävin argumentein, mutta menestyksellisesti, irlantilaisen ihmisyyden puolesta Swift saattoi huoletta astua avarammalle kiistakentälle ja lausua katkerain kokemustensa ja katsomustensa loppusumman näennäisen viattomassa ja vaarattomassa muodossa, kapteeni Lemuel Gulliverin merkillisiä matkoja kuvaillen. Ennenkuin lähemmin koskettelemme tätä teosta, lienee syytä lyhyesti mainita Swiftin elämän loppuvaiheet.

Pian sattui uusi järkyttävä tapaus. Stella kuoli vuoden 1728 alussa, ja Swift tunsi jääneensä ypöyksin autioituneeseen maailmaan. Hänen voimansa alkoivat murtua, ja se muistelmateoskin, jonka hän aikoi sepittää uskollisimpansa poismentyä, jäi aivan puolieräiseksi. Vai lieneekö sittenkään niin laita? Eikö ole tavallaan kaikkein ehein ja täydellisin ja ivallisessa liikuttavuudessaan suurenmoisin Swiftin lukuisista teoksista tämä parilla sanalla kerrottu tarina, joka on löydetty hänen jäämistöstään, hiuskiharaa ympäröivään paperiin piirrettynä: »Vain naisen hius»? Se suortuva oli sittenkin ollut kenties ainoa varsinainen side, joka oli liittänyt Swiftiä ihmisten arveluttavaan maailmaan, ja yksinäisestä ihmisvihaajasta saattoi nyt olla jokseenkin yhdentekevää, ilmaisiko julkisesti syvintä ylenkatsettansa vai harjoittiko edelleen salaista hyväntekeväisyyttä niiden onnettomien eduksi, joita näki maailman pahimmin kolhivan. »Olen kuin myrkkyä saanut rotta, joka odottaa loukossaan kuolemaa», kirjoittaa hän kaameasti vanhalle ystävälleen Bolingbrokelle.

Muutamia satiirisia tuotteita syntyi vielä, ennenkuin hengen pimeneminen veti läpinäkymättömän verhon Swiftin ja inhan maailman välille. Kaikkein järkyttävin niistä on v. 1729 kirjoitettu »Vaatimaton ehdotus, kuinka voitaisiin estää köyhien lapsia Irlannissa joutumasta rasitukseksi vanhemmilleen ja maalleen.» Siinä esitetään pelastuskeinoksi tämä: liioista köyhien lapsista on valmistettava ravintoa toisille, joita uhkaa nälkäkuolema. Swiftille saattoi tuottaa katkeraa tyydytystä, kun lukijat käsittivät ehdotuksen tuimaksi todeksi ja syyttivät häntä kannibaalisesta julmuudesta. - Siinä hän varmaan näki uuden todistuksen sille vakaumukselleen, ettei kurjaakin kurjempaa yahoo-sukua voi millään keinolla parantaa, koska siltä täysin puuttuu kyky havaita omaa raadollisuuttansa. Swiftin tuntema syvä sääli niitä onnettomia kohtaan, jotka syyttöminä joutuvat kokemaan mitä suurinta kurjuutta, uupui siten ilmauduttuaan omaan voimattomuuteensa vain lisäten hänen mielensä synkeätä toivottomuutta.

Leppoisampi sävy pääsee esiin vain kerran vielä, kun Swift v. 1731 sepittää runon omasta kuolemastaan (On the Death of Dr. Swift). Siinä hän kuvailee mieleensä, kuinka hyvä kynäveikko Pope ottaa surrakseen häntä kokonaisen kuukauden, Gay viikon, Arbuthnot päivän, kuinka Bolingbroke pyyhkäisee kyynelen silmäkulmastaan ja muut vain sanan virkkavat: niin, kuollahan sitä täytyy…

Swift kuoli lokakuussa v. 1745.

* * * * *

Scriblerus-kerhon jäsenten, Swiftin, Popen, Gayn ja Arbuthnotin, tiedetään vuonna 1714 suunnitelleen satiiria turhantarkasta oppineisuudesta. Teoksen keskeisenä henkilönä, jonka elämäkertaan ja kirjoituksiin satiiri aiottiin sisällyttää, oli oleva Martinus Scriblerus. On todennäköistä, että Swift tuli tässä yhteydessä ensi kerran ajatelleeksi niitä aiheita, joista myöhemmin sukeutuivat Gulliverin matkat. Säilyneissä Scribleruksen muistelmien katkelmissa suunnitellut Scribleruksen matkat ainakin vastaavat Gulliverin retkiä. Kerhon hajautumisen vuoksi ei yhteistyö johtanut varsinaisiin tuloksiin; säilyneet katkelmat, jotka ovat etupäässä Popen ja Arbuthnotin käsialaa, ilmestyivät vasta v. 1741. Swiftin kirjan syntyhistoria on jokseenkin selvittämätön, tiedetään vain, että matka Brobdingnagiin oli osittain valmiina v. 1722.

Teos ilmestyi kokonaisuudessaan lokakuun 28:na 1726; sen täydellinen nimi oli »Retkiä erinäisten maailman kaukaisten kansakuntien keskuuteen. Neljä osaa. Kirjoittanut Lemuel Gulliver, aluksi erinäisten laivojen välskäri, sittemmin kapteeni.» Tekijän nimeä ei ilmaistu; kustantaja Benjamin Motte sai käsikirjoituksen joltakin välikädeltä, kenties Popelta. Paperien lähettäjäksi mainittiin »Gulliverin sukulainen Richard Sympson.»

Syynä tähän salaperäisyyteen oli, että Swiftistä tuntui arveluttavalta julkaista teosta, joka kohdisti välittömän kritiikkinsä oleviin oloihin ja useihin helposti tunnettaviin henkilöihin.

»Gulliverin retket» herätti heti erinomaista huomiota. Koko ensimmäinen painos lienee myyty viikossa, ja seurapiireissä pohdittiin uutterasti teoksen sisällystä ja lausuttiin arvailuja sen tekijästä. Läheiset ystävätkin olivat Swiftille kirjoittaessaan muka täysin tietämättömät — niin hyvin salaisuutta aluksi varjeltiin. Kritiikki, kuten tri Johnson sanoo, hukkui aluksi yleiseen ihmettelyyn. Painos seurasi painosta, kirja käännettiin aivan pian vieraisiinkin kieliin, ranskaksi ja hollanniksi jo v. 1727. Joku Corolini julkaisi heti laajan ja arvottoman »Avaimen», käyttäen hyväkseen yleistä, selityksiä kaipaavaa uteliaisuutta.

Kun arvostelun aika oli tullut, esitettiin erilaisia ja eriarvoisia muistutuksia. Arbuthnot selitti pitävänsä kolmanteen osaan sisältyvää »suunnittelijoiden» kuvausta vähimmin onnistuneena, Gay ja Pope mainitsevat joidenkin arvelleen, ettei se osa ole kirjan tekijän omaa käsialaa. Bolingbroken he tietävät kirjaa moittineen, sanoneen, ettei sellaisesta ihmisluonnon halventamisesta voinut koitua muuta kuin huonoja seurauksia. Kirjailijaystävät selittivät lordin loukkaantumisen johtuvan siitä, että »hän itse on lajinsa täydellisin ja jää niinmuodoin enemmän kuin kukaan muu vaille sitä kiitosta, joka ihmisen arvolle ja hyveelle kuuluu». Julmin arvostelijoista oli kieltämättä lady Montagu, joka närkästyneenä kirjoitti jollekin ystävättärelleen m.m.: »Täällä on ilmestynyt kirja, joka saa päästä pyörälle kaikki hyvävaistoiset henkilömme; sen ovat yhdessä kirjoittaneet eräs arvokas hengenmies, eräs etevä lääkäri ja aikamme ensimmäinen runoilija, ja ihmeellinenhän se onkin, Jumala nähköön! Erittäin kaunopuheisesti he ovat todistaneet olevansa elukoita… ja toden sanoakseni he puhuvat hevostallista niin lämpimästi ja kiintyneinä, että minun pakostakin täytyy otaksua pohjalla olevan jonkin erittäin voimallisen vaikuttimen.»

Kirjeissään ystävilleen Swift valittaa, että teos oli painettaessa tärvelty. Dublinissa v. 1735 julkaistuun painokseen liittyvässä (ja tähän suomennokseen otetussa) »Kirjeessä Sympsonille» hän toistaa saman valituksen. Voisi tosin ajatella (kuten Swiftin elämäkerran kirjoittaja Sir Henry Craik), että Swift siten tahtoi vähentää omaa vastuunalaisuuttaan. On kumminkin varsin todennäköistä, että Swiftin käsikirjoituksen tekstiä oli muutettu, siis katsottu voitavan jatkaa herra »Sympsonin» alkulauseessaan mainitsemaa menettelyä. Swift kirjoitti vielä v. 1733 ystävälleen Charles Fordille, että Motte oli antanut »jonkun tuttavansa, luultavasti jo kuolleen pappismiehen hra Tookin» merkitä käsikirjoitukseen lisäyksiä ja poistoja. Samalle Fordille Swift jätti korjausluettelon, jonka mukaan Ford paransi omistamansa ensimmäisen painoksen kappaleen tekstin. Tätä korjattua kappaletta säilytetään South Kensingtonin Forster Collectionissa, ja suomennoksen pohjana olevassa G. Ravenscroft Dennisin julkaisemassa painoksessa (London, George Bell & Sons, 1905) on mainitut korjaukset otettu huomioon. Tästä kriitillisestä painoksesta on otettu enin osa tämän nidoksen loppuun liitettyjä selityksiä. Sanomattakin lienee selvää, että Swiftin teos esiintyy tässä täydellisenä; mitään »arveluttaviakaan» kohtia ei ole karsittu.

Käsitys, jonka mukaan »Gulliverin retket» kuuluu nimenomaisesti lasten kirjallisuuteen, johtuu varmaan siitä, että useimmat Swiftin lukijoista ovat nuorella iällään tutustuneet teoksen kahteen ensimmäiseen osaan tai niistä sommiteltuun mukaelmaan. Eräässä katsannossa kirjan alkupuoli tosiaankin muodostaa oman yhtenäisen kokonaisuuden: siinä kerrotaan varsin leppoisasti kääpiö- ja jättiläiskansasta, tehdään leikkiä inhimillisten mittojen suhteellisuudesta, ja kirjoittaja koettaa ilmeisesti keksiä hupaisia käänteitä ja tilanteita niin paljon kuin suinkin. Siinä on paljon sadunomaista juoksuttelua, ja yleinen sävy voidaan kieltämättä merkitä humoristiseksi. Tämä on kumminkin vain eräs asian puoli. Kiinteämpi tarkastelu osoittaa tuon näennäisen lastentarinan sisältävän peitettyä, osittain varsin tuimaakin ivaa, jonka esineenä ovat Englannin kirkolliset olot ja varsinkin puolue-elämä sekä omalla suuruudellaan ylpeilevän ihmisen naurettava pienuus. Ja vaikka kertomukset nuorallatanssijoista, korkea- ja matalakorkoisista, tylppä- ja suippopäistä y.m. voivat huvittaa sellaisinaan, erittäinkin varhaista ikää, joka on kiitollinen kaikesta havainnollisesta ja eriskummallisesta, ovat nämä vertauskuvalliset seikat sittenkin ennen kaikkea täysikasvaneita varten, ensi sijassa luonnollisesti Swiftin aikalaisia varten kirjoitetut, ja nykyaikainenkin lukija voi saada käsitystä kirjoittajan varsinaisesta tarkoituksesta vain perehtymällä vastaaviin ajanoloihin. Ei edes voi väittää kertomuksen hupaisen sävyn aina joutuvan kärsimään siitä, että näennäinen välitön iloittelu selitetään Swiftin aikalaisiin kohdistuvaksi kirpeäksi ivaksi, vaan sattuu toisinaan niinkin, että asiallinen selitys vain tuo ilmi esityksen täyden huumorin tai komiikan. Niinpä, kun Lilliputin maan valtio varainhoitajasta Flimnapista kerrotaan, että hän olisi nuoralla tanssiessaan auttamattomasti taittanut niskansa, ellei eräs Hallitsijan tyyny olisi putoavaa pelastanut, tämän seikan huvittavaisuus vain lisääntyy, kun saamme tietää, että Flimnap on politiikan korkeimmalla nuoralla »kipakkaa heittävä» pääministeri Walpole ja Hallitsijan tyyny, jonka päälle taituri putoo, eräs vaikutusvaltainen hovinainen, kuninkaan rakastajatar, jonka avulla ministeristä tulee jälleen ministeri.

Kertomukset matkoista kääpiöiden ja jättiläisten maihin muodostavat eheän kokonaisuuden jo aiheensa samanluontoisuuden nojalla. Teoksen kolmanteen osaan siirryttäessä ei sellaista luontevaa ylimenoa tapahdu, ja kun tämä kolmas osa kieltämättä on sisäisestikin ensimmäisiä hajanaisempi, ei kummakaan, että useat lukijat ovat tyytyneet vain teoksen alkupuoleen. Siten Gulliverista saatu käsitys on kumminkin aivan vaillinainen. Sopii näet väittää, että kirjan painavin osa on viimeinen ja että kolmas osa valmistelee siihen siirtymistä. Sitäpaitsi on matka lentävän saaren maille rakenteen suhteellisesta löyhyydestä huolimatta sinänsäkin mielenkiintoinen. Swiftin satiiri siinä äityy, ja varsinkin tieteellinen maailma ja sen varassa kehittyvä teknillis-materialistinen kulttuuri joutuvat mitä purevimman, tosin ei aina maaliinsa osuvan vihaisen ivan esineeksi. Suurempaa vastavirransoutajaa kuin Swift sellaisena kuin hän tässä esiintyy, on vaikea kuvitella, ja eräillä hänen kritiikkinsä osilla (luonnontieteelliset muodit, kansaneduskunta y.m.) lienee parempia sovellutusmahdollisuuksia nyt kuin hänen omana aikanaan.

Neljäs retki, matka viisaitten ja jalojen hirnujain maahan, missä ihmissuku elää yahooiden inhoittavassa hahmossa, on koko teoksen ydinosa, jos pidämme silmällä satiirisen tarkoituksen toteuttamista. Nyt eivät ole enää käsiteltävinä ajanolot (vain jossakin harvassa kohdassa voi havaita sellaisia ajatusyhtymiä), ei mikään yksityinen inhimillisen luonnon vika tai hulluus, vaan ihmisluonto sinänsä kaameassa ja auttamattomassa raadollisuudessaan. Huumorinsekaisen ivailun on lopullisesti syrjäyttänyt intohimoiseksi ja, jos niin tahdomme sanoa, sairaalloiseksi kasvanut ihmisviha, jolle vertauskohtia etsiessään johtuu pakostakin ajattelemaan Timon Ateenalaista:

Alkibiades: Nimesi? Näinkö ihmistä sä vihaat, vaikk’ olet itse ihminen?

Timon: Ma olen Misanthropos ja vihaan ihmiskuntaa. Sa kunpa oisit koira, että voisin sua hiukan rakastaa.»

Hevosmaan-retki on kertomuksen edellisiin osiin verrattuna kuin hiilellä, sydellä luonnosteltu hirmuinen tuomiopäivän kuva satiiristen miniatyyrimaalausten rinnalla. Sen synkeyteen on kuin epähuomiossa singahtanut sivulause, johon sisältyy koko teoksen kenties ainoa tavanomaisessa merkityksessä »runollinen» ajatus (»niinkuin ihminen iloitsee nähdessään neilikkain ja tulpaanien joka vuosi nousevan kukkaan» j.n.e., s. 343) ja joka siinä yhteydessään vaikuttaa kuin jostakin toisesta maailmasta kuuluva puhe. Ihmisten olemus, heidän yhteiskuntansa, oikeutensa, politiikkansa, tieteensä, lääkeoppinsa ja muut toiminta-alueensa kuvaillaan tässä kirjan viimeisessä osassa niin kauhistuttaviksi, että useat lukijat varmaan ainakin ymmärtävät Bolingbroken esittämää kritiikkiä. Swift saattoi puolestaan olla tyytyväinen tuotteeseensa; hän uskoi varmaan hioneensa valmiiksi kuvastimen, jossa ihminen nyt ja aina saattoi nähdä Calibanin-piirteensä minkään naamion niitä kaunistelematta.

Ateenan Timonin ja Jonathan Swiftin ihmisviha ei kumminkaan ollut ehdottomasti samaa laatua. Swift itse on nimenomaan huomauttanut eräästä niitä toisistaan erottavasta seikasta. »Minä olen aina vihannut», kirjoittaa hän Popelle v. 1725, »kaikkia kansakuntia, ammatteja ja yhteisöjä ja olen rakastanut ainoastaan yksilöitä; niinpä esimerkiksi vihaan lakimiesten laumaa, mutta pidän paljon neuvosmies Tästä ja tuomari Siitä. Samoin on lääkärien — en tahdo puhua omasta toimialastani — sotilaitten, englantilaisten, skotlantilaisten, ranskalaisten ja kaikkien muiden laita. Mutta ennen kaikkea minä vihaan ja inhoon sitä eläintä, jota mainitaan ihmisen nimellä, vaikka sydämestäni rakastan Juhanaa, Pietaria, Tuomasta ja muita. Tätä järjestelmää minä olen noudattanut jo monta vuotta… ja niin teen edelleenkin, kunnes olen niistä suoriutunut. Olen kerännyt aineksia tutkimukseen, jossa todistan vääräksi määritelmän animal rationale (»järjellinen eläin») ja osoitan, että tulee sanoa vain rationis capax (»joka voi olla järjellinen»). Tämä ihmisviha, joka tosin ei ole Timonin ihmisvihan kaltainen, on 'Retkieni' koko rakennuksen lujana perustuksena, ja mieleni saa rauhan vasta sitten, kun kaikki kunnialliset ihmiset yhtyvät minun mielipiteeseeni.»

Etsittäessä kirjallisia vertauskohtia »Gulliverin retkille» on johduttu kuin pakosta mainitsemaan toisia n.s. kuolemattomia teoksia. Yrjö Hirn on rinnastanut sen Danten Jumalaisen komedian kanssa osoittaen, kuinka kaikesta mahdollisesta arvoerosta ja kaikista todellisista rakenteen eroavaisuuksista huolimatta kumpikin teos sisältää »omalla tavallaan rikkaan ja melskeisen elämän kokemusten loppusumman. Swiftin maailmankuva, sellaisena kuin se oli kehkeytynyt hänen mielessään keskellä taisteluita ja pettymyksiä, on täydellisenä sisällytetty tähän fantastiseen kertomukseen. Hänen oma kiirastulensa on siinä kuvattu satiirin ja tarunomaisen löytöretken verhossa ja hänen oma kärsimyksensä paljastettu lieventämättömän naturalistisessa esityksessä. Ja niin välitön ja elävä on tämän esityksen vaikutus, että lukija luulee voivansa sanoa, kuten Veronan kansa Danten kulkiessa ohi: Niin totisesti tämä itse on ollut helvetissä.»

Voisi varmaan myös mainita Cervanteen mestariteoksen. Samoinkuin suuri espanjalainen turvautui ritarikertomusten ulkonaiseen muotoon esittäessään huomioitaan ja mielikuviaan, karun todellisuuden aina vaarallista arvostelua ja haaveen rannatonta lentoa, puki Swift suuren satiirinsa matkakertomuksen valhepukuun voidakseen vapaammin sanoa, mitä hänellä oli sydämellään. Molemmat he kuin ohimennen tekevät ivansa esineeksi valitsemansa ulkonaisen muodon, ja kummankin teoksessa kohoo esitys aivan uudenlaiseen tasoon, uuteen olokehään, missä eivät merkitse paljoa ritarin harharetket enempää kuin merenkulkijan seikkailutkaan, niille tanterille, joilla taistellaan ihmisen olemuksesta, sen syvistä henkisistä arvoista.

Nähdessään, kuinka Swift pakostakin peittelee satiirisen ajatuksensa liikkeitä näennäisen vaarattomuuden verhoon, johtuu vertaamaan häntä sotalaivaan, joka savun peitossa pyrkii edulliseen toiminta-asentoon. Ja kun sitten savupilvestä välkähtää salama, niin sen isku osuu maaliinsa, se on melkein aina surman isku. Todellisimman ja peloittavimman kaikista dreadnoughteista rakensi Jonathan Swift. Gulliverin alus, jota on usein luultu lasten kaarnavenheeksi, on yhä vielä, kahdensadan vuoden ikäisenä, kaikkein voimallisimpia niistä linjalaivoista, jotka uhaten risteilevät inhimillisen kehnouden ja vääryyden vesillä.

Suomentaja.