ENSIMMÄINEN LUKU
Tekijä lähtee kolmannelle matkalleen. Joutuu merirosvojen käsiin. Ilkeä hollantilainen. Tekijä saapuu erääseen saareen. Hänet otetaan vastaan Laputassa.
Olin ehtinyt viettää kotona vain kymmenen päivää, kun cornwallilainen kapteeni William Robinson, kolmensadan tonnin vetoisen Hyvä-Toivo nimisen jykevän aluksen komentaja, tuli käymään luonani. Olin aikaisemmin ollut välskärinä eräässä toisessa hänen kuljettamassaan ja neljäntenä miehenä omistamassaan aluksessa sen käydessä Levantissa. Hän oli aina kohdellut minua pikemmin veljenään kuin käskyläisenään ja tuli nyt, kuultuaan palaamisestani, minua tervehtimään. Minä otaksuin asian johtuvan pelkästä ystävällisyydestä, sillä me juttelimme vain niinkuin tuttavat ainakin oltuaan kauan erossa. Mutta sitten hän alkoi käydä usein talossa, sanoi olevansa iloinen havaitessaan hyvän terveyteni ja kysyi, olinko nyt vetäytynyt lepoon loppuiäkseni, lisäten aikovansa kahden kuukauden kuluttua lähteä Itä-Intiaan. Vihdoin hän tiedusteli minulta suoraan, joskin hiukan anteeksipyydellen, rupeisinko hänen alukseensa välskäriksi, sanoi, että saisin kumppanikseni toisen välskärin ja sitäpaitsi kaksi apulaista, että palkkani olisi kaksi kertaa tavallista välskärinpalkkaa suurempi ja että hän, koska tiesi minun perehtyneen merenkulkuun ainakin yhtä hyvin kuin hän itse, suostui joka suhteessa noudattamaan neuvoani, ikäänkuin kuuluisin laivan päällystöön.
Hän lausui minulle vielä useita muita kohteliaisuuksia, ja koska tunsin hänet kelpo mieheksi, en voinut hänen tarjoustaan hylätä; haluni päästä näkemään maailmaa oli näet kaikista kokemistani onnettomuuksista huolimatta yhtä kiihkeä kuin ennen. Ainoa vaikeus oli siinä, kuinka saisin vaimoni suostumaan. Lopulta se onnistui, kun selitin, millaisia etuja siten koituisi hänen lapsilleen.
Me lähdimme matkaan elokuun viidentenä 1706 ja saavuimme Fort St. Georgeen huhtikuun yhdentenätoista 1707. Siellä viivyimme kolme viikkoa, jotta miehistömme, jossa oli useita sairaita, pääsisi toipumaan. Sieltä purjehdimme Tonkiniin, mihin kapteeni päätti jäädä joksikin aikaa, koska useat niistä tavaroista, joita hän aikoi ostaa, eivät olleet valmiit lastattaviksi ja koska hän siis ei voinut otaksua pääsevänsä lähtemään ennenkuin muutaman kuukauden kuluttua. Toivoen ansaitsevansa takaisin osan siten koituvista kulungeista hän osti pienen aluksen, lastasi siihen erinäisiä tavaroita, joita tonkinilaiset kuljettavat kaupaksi läheisiin saariin, toimitti alukseen neljätoista miestä, niistä kolme maan asujainta, ja nimitti minut aluksen päälliköksi valtuuttaen minut harjoittamaan kauppaa kahden kuukauden aikana hänen hoitaessaan asioitaan Tonkinissa.
Olimme purjehtineet vain kolme päivää, kun nousi ankara myrsky. Me ajauduimme viisi päivää pohjoiskoilliseen ja sitten itään; sitten sää muuttui paremmaksi, mutta puhalsi yhä vielä voimakas läntinen. Kymmenentenä päivänä meitä alkoi ajaa takaa kaksi merirosvoa, jotka pian meidät saavuttivat; alukseni näet oli niin lujassa lastissa, että se eteni varsin hitaasti, ja me emme kyenneet mitenkään puolustautumaan.
Kimppuumme kävivät yhtaikaa molemmat merirosvot, jotka hyökkäsivät purteemme miestensä etunenässä. Havaitessaan, että makasimme pitkänämme, kasvot aluksen kannessa (olin näet antanut sellaisen määräyksen), he sitoivat meidät lujasti, asettivat vahdin ja alkoivat tutkia alusta.
Minä huomasin heidän joukossaan erään hollantilaisen, jolla näytti olevan jonkinlainen käskyvalta, vaikka hän ei ollut kummankaan aluksen päällikkö. Hän tunsi meidät ulkomuodostamme englantilaisiksi, puhua jankkasi meille omalla kielellään ja vannoi, että meidät sidottaisiin selkä selkää vasten ja paiskattaisiin mereen. Minä osasin säällisen hyvin hollanninkieltä, selitin hänelle keitä olimme ja pyysin häntä anomaan kapteenilta armahdusta, koska olimme kristittyjä ja protestantteja ja kahden läheisessä yhteydessä olevan naapurimaan asujaimia. Siitä hän ihan raivostui, toisti uhkauksensa, kääntyi seuralaistensa puoleen ja puhui ylen kiihkeästi, luullakseni japaninkielellä, käyttäen usein sanaa christianos.
Suuremman merirosvoaluksen päällikkönä oli japanilainen kapteeni, joka puhui hiukan hollanninkieltä, mutta varsin puutteellisesti. Hän tuli luokseni, esitti minulle erinäisiä kysymyksiä, joihin vastasin erittäin nöyrästi, ja sanoi, etten joutuisi kuolemaan. Minä kumarsin kapteenille sangen syvään, käännyin sitten hollantilaisen puoleen ja sanoin olevani murheellinen havaitessani enemmän laupeutta pakanassa kuin kristityssä veljessäni. Kohta sain kuitenkin aihetta katua typeriä sanojani, sillä tuon kehnon konnan, joka oli useat kerrat yrittänyt yllyttää kapteeneja viskaamaan minut mereen (mihin he eivät kumminkaan suostuneet, koska olivat luvanneet jättää minut henkiin), onnistui kuitenkin toimittaa minulle rangaistus, joka inhimillisesti katsoen oli kuolemaa pahempi. Miehistöni jaettiin kahteen yhtä suureen osaan ja komennettiin rosvoaluksiin, ja minun purteni miehitettiin uudestaan.
Minut päätettiin lähettää aavalle merelle pienessä kanootissa, jossa oli airot ja purje ja eväitä neljäksi päiväksi. Japanilainen kapteeni oli kyllin ystävällinen lisätäkseen evääni kaksinkertaiseen määrään omista varastoistaan ja kieltääkseen miehiään riistämästä minulta mitään. Minä astuin kanoottiin, ja laivan kannella seisova hollantilainen syyti suustaan kaikki ne kiroukset ja solvaukset, jotka hänen kielellään ovat mahdolliset.
Suunnilleen tuntia aikaisemmin kuin merirosvot olivat ilmaantuneet olin havaintojeni nojalla päätellyt, että olimme 46 asteen päässä pohjoista leveyttä ja 183 päässä itäistä pituutta. Ehdittyäni vähään matkaan merirosvoista näin kaukoputkellani kaakossa muutamia saaria. Tuulen ollessa suotuisa nostin purjeen päästäkseni lähimpään saareen ja saavuinkin sinne kolmen tunnin kuluttua. Se oli aivan karu, mutta minä löysin sentään joukon linnunmunia, iskin tulta ja sytytin kanervista ja kuivista kaisloista valkean, jossa paistoin munat. En nauttinut mitään muuta illallisekseni, sillä olin päättänyt säästää muonavarojani niin paljon kuin suinkin mahdollista. Yön vietin kallion onkalossa, makuusijanani hiukan kanervia, ja nukuin sangen hyvin.
Seuraavana päivänä purjehdin toiseen saareen, sieltä kolmanteen ja neljänteen, toisinaan käyttäen purjettani, toisinaan airoja. En kumminkaan tahdo rasittaa lukijaa yksityiskohtaisesti kertomalla vaivoistani, mainitsenhan vain, että viidentenä päivänä saavuin viimeiseen näkyvissäni olleeseen saareen, joka sijaitsi eteläkaakkoisessa edellisistä.
Saari oli kauempana kuin olin otaksunut, ja minä pääsin perille vasta viiden tunnin kuluttua. Purjehdin melkein sen ympäri, ennenkuin löysin sopivan maihinnousupaikan, suunnilleen kolme kertaa venhettäni leveämmän pienen poukaman. Saari oli karu ja kallioinen, vain siellä täällä näkyi heinämättäitä ja hyvätuoksuisia yrttejä. Minä otin esiin muonavarani, virkistäydyin ja sijoitin loput erääseen lukuisista luolista. Kallioilta keräsin suuren määrän munia ja lisäksi kuivia kaisloja ja nuutunutta ruohoa aikoen seuraavana päivänä paistaa munat niin hyvin kuin taisin. (Minulla näet oli mukanani piitä, iskurauta, taulaa ja polttolasi.) Yöni vietin luolassa, johon olin eväsvarani sijoittanut. Vuoteenani olivat ne ruohot ja kaislat, jotka olin kerännyt polttoaineeksi. En nukkunut paljoakaan, sillä mieleni levottomuus voitti väsymykseni ja piti minua valveilla. Minä ajattelin, kuinka mahdotonta oli pysytellä hengissä niin autiossa paikassa ja kuinka surkea loppu oli minua odottamassa. Tunsin itseni kuitenkin niin haluttomaksi ja hylätyksi, etten kyennyt sijaltani nousemaan, ja päivä oli ehtinyt jo pitkälle, kun vihdoin ponnistauduin ulos loukostani. Kävelin vähän aikaa kallioitten välissä. Taivas oli aivan sees, ja aurinko paistoi niin kuumasti, että minun oli pakko kääntää kasvoni toisaalle. Sitten se äkkiä himmeni, mutta mielestäni aivan toisin kuin pilven sattuessa väliin. Minä käännyin katsomaan ja havaitsin itseni ja auringon välillä valtavan suuren läpinäkymättömän kappaleen, joka liikkui kohti saarta. Se oli arviolta kahden peninkulman korkeudessa ja peitti auringon kuuden seitsemän minuutin ajaksi. En kumminkaan havainnut ilman jäähtyvän tai taivaan pimenevän paljoa enempää kuin jos olisin joutunut vuoren varjoon. Sen tultua lähemmäksi sen paikan yläpuolelle, missä seisoin, näin, että se oli jähmeä kappale, jonka tasainen, sileä pohja paistoi kirkkaana valon heijastuessa merenpinnasta. Minä seisoin kukkulalla suunnilleen kahdensadan kyynärän päässä rannasta ja näin tuon valtavan kappaleen laskeutuvan melkein tasooni tuskin englanninpeninkulman päähän itsestäni. Otin kaukoputkeni ja näin selvästi ihmisiä liikkumassa ylös ja alas tuon kappaleen kaltevilta näyttävillä sivuilla, mutta en kyennyt erottamaan, mitä he siinä tekivät.
Vaistomainen elämään-kiintymys herätti mielessäni jonkinlaista ilon liikahtelua, ja minä aloin heti toivoa, että tämä tapaus voisi jotenkin auttaa minua pelastumaan lohduttomasta tilastani. Mutta toisaalta lukija tuskin kykenee arvaamaan, kuinka hämmästyin nähdessäni ilmoilla leijailevan saaren, jossa asuvat ihmiset (mikäli havaitsin) voivat mielin määrin sitä kohottaa, laskea tai liikuttaa eteenpäin. En kumminkaan ollut siinä mielentilassa, että olisin huolinut ottaa ilmiön filosofisen harkinnan esineeksi, vaan tarkkasin mieluummin, mihin suuntaan saari alkaisi liikkua; se näet tuntui pysyvän hetkisen paikoillaan. Pian senjälkeen se kumminkin lähestyi, ja minä näin sen sivuilla parvekkeita toistensa yläpuolella ja niiden välissä aina määrätyn matkan päässä portaita, joita pitkin pääsi parvekkeelta toiselle. Alimmalla parvekkeella näkyi olevan väkeä, joka onki pitkillä vavoilla, ja toisia heitä katselemassa. Minä heilutin villatakkiani (hattuni näet oli aikoja sitten kulunut kelvottomaksi) ja nenäliinaani kohti saarta, ja sen lähemmäksi ehdittyä huusin minkä jaksoin. Tarkoin katsellessani huomasin sitten väkeä kokoontuvan sille sivulle, joka oli parhaimmin näkyvissäni. He viittoivat minuun päin ja elehtivät toisilleen, ja siitä päättelin, että he olivat minut huomanneet, vaikka eivät vastanneet mitään huutooni. Minä näin, että neljä viisi miestä juoksi kiireesti portaita pitkin saaren yläosaan, kadoten sitten näkyvistäni. Päättelin aivan oikein, että heidät lähetettiin seikan johdosta kysymään jonkun arvovaltaisen henkilön mieltä.
Väen lukumäärä lisääntyi, eikä kulunut puolta tuntia, kun saari oli kuljetettu tuskin sadan kyynärän päähän siitä kukkulasta, jolla seisoin, ja niin, että alin parveke näytti olevan sen tasossa. Minä painuin mitä rukoilevimpiin asentoihin ja puhuin kaikkein nöyrimmällä äänellä saamatta kumminkaan mitään vastausta. Vastapäätä minua lähinnä seisovat henkilöt olivat vaatetuksesta päättäen arvohenkilöitä. He neuvottelivat vakavasti kanssani katsahtaen tavan takaa minuun. Vihdoin huusi eräs heistä selvällä, kauniilla ja pehmeällä kielellä, jonka sointu jossakin määrin muistutti italiankieltä, ja minä vastasin italiaksi toivoen ainakin äänenpainojen paremmin hivelevän hänen korvaansa. Vaikka kumpikaan meistä ei toistaan ymmärtänyt, oli tarkoitukseni kuitenkin helppo arvata, sillä he voivat varsin hyvin nähdä, missä ahdingossa olin.
He viittoivat minua laskeutumaan kukkulalta alas ja menemään rantaan. Minä tottelin. Lentävän saaren noustua soveliaaseen korkeuteen, reuna suoraan pääni päällä, laskettiin alimmalta parvekkeelta ketju, jonka päähän oli kiinnitetty istuin. Minä sijoituin siihen, ja minut vivuttiin väkipyörillä ylös.