KAHDEKSAS LUKU
Kuningas ja Kuningatar tekevät kiertomatkan rajoille. Tekijä on heidän seurassaan. Yksityiskohtainen kertomus siitä, kuinka hän poistuu tästä maasta. Hän palaa Englantiin.
Minussa eli aina voimakas virike, että tulisin vielä saamaan takaisin vapauteni, vaikka olikin mahdotonta arvata, millä tavalla, tai laatia mitään suunnitelmaa, jonka voi ollenkaan toivoa luonnistuvan. Se alus, jossa olin saapunut, oli tiettävästi ensimmäinen tällä rannikolla asuvien näkyviin ajautunut, ja Kuningas oli antanut ankaran määräyksen, että jos jokin toinen ilmaantuisi, se oli heti tuotava miehistöineen ja matkustajineen työntökärryissä Lorbrulgrudiin. Hän koki kovin innokkaasti hankkia minulle kokoistani vaimoa, jonka kanssa voisin jatkaa sukuani; mutta uskonpa, että olisin mieluummin kuollut kuin alistunut sellaiseen häpeään: jättämään jälkeläisiä, joita olisi hoidettu häkissä kuin kesyjä kanarialintuja ja aikojen kuluessa kukaties myyty kuningaskunnan ylhäisille henkilöille eriskummallisuuksina. Minua kohdeltiin kieltämättä erittäin ystävällisesti; minä olin Kuninkaan ja Kuningattaren suosikki ja koko hovin ilo, mutta olin samalla sellaisessa asemassa, joka sopi huonosti ihmisarvooni. En voinut milloinkaan unohtaa kotiin jättämiäni rakkaita omaisia. Ikävöin takaisin ihmisten luo, joiden kanssa voin keskustella heidän vertaisenaan, ja kaduille ja vainioille, missä voin liikkua pelkäämättä joutuvani tallatuksi kuin mikäkin sammakko tai pieni koiranpentu. Vapautukseni toteutui kuitenkin pikemmin kuin osasin odottaa ja sangen harvinaisella tavalla. Tahdon tässä uskollisesti kertoa kaikki asian yksityiskohdat.
Olin nyt viettänyt valtakunnassa kaksi vuotta, ja kolmannen vuoden alussa Glumdalclitch ja minä seurasimme Kuningasta ja Kuningatarta heidän lähtiessään kiertoretkelle valtakunnan etelärannikolle. Minua kuljetettiin niinkuin ainakin matkalaatikossani, joka, kuten aikaisemmin jo kerroin, oli erittäin mukava kahdentoista jalan pituinen ja levyinen suljettu suoja. Olin käskenyt kiinnittää sisäpuolelle katon neljään kulmaan silkkinyöreillä makuuverkon, joka kevensi sysäyksiä, kun palvelija kuljetti minua edessään hevosen selässä, ja minä nukuin usein verkossa matkoilla ollessamme. Suoraan makuuverkon yläpuolelle kattoon olin antanut puusepän leikata neliöjalan suuruisen aukon, jotta saisin raitista ilmaa, kun sää sattui olemaan tukehduttavan helteinen. Räppänäni minä voin sulkea ja avata mielin määrin uurteissaan liikkuvan luukun avulla.
Kun olimme ehtineet matkamme perille, piti Kuningas soveliaana viettää muutamia päiviä Flanfasnicin, kahdeksantoista englanninpeninkulman päässä rannikolta olevan kaupungin lähellä sijaitsevassa palatsissaan. Glumdalclitch ja minä olimme sangen uupuneet; minä olin hiukan vilustunut, mutta tyttöraiska oli niin huonovointinen, että hänen täytyi pysytellä huoneessaan. Minä ikävöin nähdä valtamerta, jonka täytyi olla pelastukseni ainoa näkymö, jos milloinkaan pelastuisin. Olin olevinani sairaampi kuin todellisuudessa oli laita ja pyysin päästä hengittelemään raikasta meri-ilmaa erään hovipojan seurassa, johon olin kovin kiintynyt ja jonka huostaan minut oli toisinaan uskottu. En voi milloinkaan unohtaa, kuinka vastahakoisesti Glumdalclitch pyyntööni suostui ja kuinka ankarasti hän varoitti hovipoikaa pitämään minusta hyvää huolta samalla purskahtaen itkuun ikäänkuin olisi aavistanut, mitä tapahtuman piti. Poika kantoi laatikkoani suunnilleen puolen tunnin matkan palatsista merenrannan kallioille. Minä pyysin häntä laskemaan laatikon maahan, avasin työntöikkunani ja loin merelle monia kaipauksen ja alakuloisuuden katseita. En tuntenut olevani oikein pirteä ja sanoin hovipojalle aikovani hiukan torkahtaa makuuverkossani toivoen siitä virkistyväni. Menin suojaani, ja poika sulki tarkoin ikkunan, jotten nukkuessani vilustuisi. Olin pian nukahtanut ja arvaan, että poika, joka ei otaksunut minkäänlaisen vaaran uhkaavan, oli lähtenyt kallioille kuljeskelemaan ja etsimään linnunmunia; olin näet jo sitä ennen ikiomastani nähnyt, kuinka hän haeskeli ja löysikin joitakin munia kallionhalkeamista. Mutta olipa miten tahansa, joka tapauksessa heräsin siihen, että tuntui äkkinäinen tempaus laatikkoni kattoon kiinnitetyssä renkaassa, jonka tarkoituksena oli tehdä kuljetukseni helpommaksi. Minä tunsin laatikkoni kohoavan korkealle yläilmoihin ja sitten liikkuvan eteenpäin huimaa vauhtia. Ensimmäinen nykäys oli tuiskata minut alas makuuverkostani, mutta sen jälkeen liike oli sangen tasaista. Minä huusin useita kertoja niin äänekkäästi kuin jaksoin, mutta kaikki turhaan. Katsoin ikkunoistani, mutta en nähnyt muuta kuin pilviä ja taivaan. Pääni päältä kuului kuin siipien havina, ja samassa minulle alkoi selvitä missä surkeassa tilassa olin: kotka oli tarttunut nokallaan laatikkoni renkaaseen aikoen pudottaa asumukseni kalliolle kuin kilpikonnan kuorineen nokkiakseen sitten sirpaleiden joukosta ruumiini ja hotkiakseen sen suuhunsa. Tällä linnulla näet on niin tarkka äly ja vainu, että se keksii saaliinsa pitkien matkojen päähän, vaikka se olisi paremminkin piiloitettu kuin minä kahden tuuman vahvuisten seinäin sisäpuolella.
Hetkisen kuluttua havaitsin siipien havinan ja liikkeen nopeasti kiihtyvän ja laatikkoni viipottavan kuin kapakankyltti tuulisena päivänä. Kuulin erinäisiä iskuja tai tyrkkäyksiä, jotka otaksumani mukaan kohdistuivat kotkaan (uskon näet varmaan sellaisen suuren linnun kuljettaneen laatikkoani renkaasta nokassaan), ja sitten tunsin yhtäkkiä putoavani luotisuoraan alaspäin suunnilleen minuutin ajan ja niin uskomattoman nopeasti, että olin siihen tukehtua. Putoaminen päättyi hirmuiseen loiskahdukseen, joka kaikui korvissani valtavampana kuin Niagaran pauhu; sitten olin minuutin ajan aivan pimeässä, kunnes laatikkoni jälleen kohosi niin korkealle, että näin valoa ikkunaini yläosasta. Nyt ymmärsin pudonneeni mereen. Laatikkoni, jonka painoa lisäsivät minun itseni ohella siinä olevat huonekalut sekä kannen ja pohjan kaikkiin neljään kulmaan rakenteen lujittamiseksi kiinnitetyt leveät raudoitukset, ui suunnilleen viisi jalkaa syvällä. Otaksuin silloin ja otaksun yhä vieläkin, että minua nokassaan kiidättävää kotkaa ahdisti kaksi muuta ja että sen täytyi pudottaa minut puolustautuessaan toisia vastaan, jotka toivoivat saavansa osan saaliista. Laatikon pohjaan kiinnitetyt rautalevyt (jotka olivat toisia vahvemmat) pitivät laatikkoa tasapainossa sen pudotessa ja estivät sitä särkymästä vedenpintaan. Laatikkoni kaikki eri osat olivat uurresaumoin toisiinsa liitetyt, ja ovi ei liikkunut saranoilla, vaan työntöikkunan tavoin ylös ja alas, joten suojani oli niin tiivis, että varsin vähän vettä pääsi sisään. Minä kapusin sangen vaivalloisesti alas makuuverkostani sitä ennen uskallettuani avata jo mainitsemani räppänän, jonka tarkoituksena oli pitää huolta ilmanvaihdosta; olin näet raittiin ilman puutteesta melkein tukehtumassa.
Kuinka monet kerrat toivoinkaan olevani jälleen rakkaan Glumdalclitchini luona, josta yksi ainoa tunti oli minut niin kauaksi erottanut! Ja uskallanpa totuuden nimessä sanoa, etten omassa onnettomuudessani voinut olla surkein mielin ajattelematta hoitajatar parkaani, katoamisestani hänelle koituvaa surua, Kuningattaren epäsuosiota ja hänen hyvän tulevaisuutensa tuhoutumista. Eipä liene monikaan matkailija ollut suuremmissa vaikeuksissa ja epätoivoisemmassa tilassa kuin minä odottaessani joka hetki näkeväni laatikkoni murskautuvan kappaleiksi tai ainakin kumoutuvan ensimmäisen tuiman tuulenpuuskan tai hyökyaallon sattuessa. Jos yksikin lasinruutu olisi särkynyt, olisin heti ollut tuhon oma. Ikkunat voivat säilyä eheinä vain niiden ulkopuolelle tapaturmain varalta kiinnitettyjen lujien ristikkojensa turvissa. Minä näin veden tihkuvan sisään erinäisistä kohdista, joskaan vuoto ei ollut melkoinen, ja yritin tilkitä rakoja niin hyvin kuin osasin. En jaksanut avata laatikkoni kantta, minkä muuten olisin epäilemättä tehnyt päästäkseni istumaan katolle, missä olisin säilynyt ainakin muutamia tunteja kauemmin kuin suljettuna vankikoppiini, kuten olopaikkaani saanen nimittää. Mutta jos vältyinkin tuholta päivän tai parin aikana, mitä muuta voinkaan odottaa kuin kuolevani viluun ja nälkään! Näissä oloissa vietin neljä tuntia odottaen ja todella toivoenkin, että jokainen tuokio olisi viimeiseni.
Olen jo aikaisemmin kertonut lukijalleni, että laatikkoni ikkunattomaan seinään oli kiinnitetty kaksi sinkilää, joihin minua hevosenselässä kuljettava palvelija pujotti nahkavyön kiinnittäen sen sitten vyötäisilleen. Tässä epätoivoisessa tilassa ollessani kuulin tai ainakin olin kuulevinani jonkinlaista raaputusta siltä seinältä, johon sinkilät olivat kiinnitetyt, ja pian senjälkeen aloin kuvitella, että laatikkoani hinattiin; tunsin näet toisinaan jonkinlaista tempoilua, joka sai aallot lyömään ikkunaini yläosiin, niin että jäin melkein pilkkopimeään. Tästä heräsi mieleeni heikko pelastuksen toivo, vaikka en kyennyt kuvittelemaankaan, kuinka se voisi tapahtua. Uskalsin ruuvata irti toisen tuoleistani, jotka olivat aina lattiaan kiinnitetyt, ruuvasin sen sitten suurta vaivaa nähden suoraan avaamani räppänän alle, nousin tuolille seisomaan, vein suuni niin lähelle aukkoa kuin suinkin voin ja huusin apua korkealla äänellä ja käyttäen kaikkia osaamiani kieliä. Sitten kiinnitin nenäliinani tavallisesti mukanani kuljettamaani keppiin, ojensin sen ulos aukosta ja heilutin sitä useita kertoja ilmassa, jotta venheen tai laivan lähelle sattuessa merimiehet arvaisivat jonkun onnettoman ihmisen piilevän laatikossa.
Yritykseni ei näyttänyt johtavan mihinkään tulokseen, mutta nyt huomasin laatikkoni selvästi liikkuvan eteenpäin, ja tunnin tai runsaan tunnin kuluttua törmäsi sinkilöillä varustettu laita, jossa ei ollut ikkunaa, johonkin kiinteään esineeseen. Minä pelkäsin törmänneeni kallioon ja havaitsin keikkuvani entistä enemmän. Laatikkoni katolta kuului selvästi jokin ääni, kuin touvin aiheuttama kumu, ja sitten hankaus, ikäänkuin sitä olisi pujotettu renkaaseen. Sitten tunsin vähitellen kohoavani ainakin kolme jalkaa aikaisempaa tasoani korkeammalle. Pistin jälleen ulos keppini ja siihen kiinnittämäni nenäliinan huutaen apua, kunnes olin ihan käheä. Vastaukseksi kuulin kolme kertaa toistuvan suuren huudon ja jouduin siitä riemun valtaan, jonka käsittävät ainoastaan samanlaisessa tilassa olleet henkilöt. Sitten kuulin askelia yläpuoleltani, ja joku huusi räppänästä raikuvalla englanninkielellä: Jos joku on siellä alhaalla, niin puhukoon! Minä vastasin, sanoin olevani englantilainen, jonka paha onni oli saattanut ankarimpaan kenenkään kuolevaisen kokemaan pinteeseen, ja pyysin niin liikuttavasi kuin suinkin osasin, että minut vapautettaisiin tyrmästä, johon olin joutunut. Ääni vastasi, että olin hyvässä turvassa, koska arkkini oli kiinnitetty heidän alukseensa, ja että kirvesmies tulisi kohta sahaamaan kattoon reiän, josta minut voitaisiin vetää ulos. Minä vastasin, että se oli tarpeetonta ja veisi suotta paljon aikaa; jonkin miehen tarvitsi vain pistää sormensa renkaaseen, nostaa laatikko merestä laivaan ja viedä se kapteenin hyttiin. Kuullessaan minun haastelevan niin järjettömästi toiset luulivat minua mielipuoleksi, toiset nauroivat. En näet ollut johtunut ajattelemaan, että olin nyt saapunut kokoisteni ja voimaisteni ihmisten joukkoon. Kirvesmies tuli ja sahasi muutamassa minuutissa aukon, joka oli suunnilleen neljä jalkaa neliöön. Sitten hän laski alas pienet tikapuut, joita nousin päästen sitten laivaan hyvin heikossa tilassa.
Merimiehet olivat ihan ihmeissään ja esittivät minulle tuhansia kysymyksiä, joihin minun ei ollenkaan tehnyt mieli vastata. Minä puolestani hämmästyin samoin nähdessäni ympärilläni suuren joukon kääpiöitä; sellaisina näet heitä pidin totuttuani pitkät ajat katselemaan niitä valtavia olioita, joiden luota tulin. Kapteeni, mr Thomas Wilcocks, vilpitön ja kunnollinen Shropshiren mies, havaitsi, että olin pyörtymäisilläni, vei minut hyttiinsä, antoi minulle virkistystilkan ja kehoitti minua sijoittumaan vuoteeseensa hiukan lepäämään, mikä olikin hyvään tarpeeseen. Ennen makuullemenoa selitin hänelle, että laatikossani oli arvokasta irtaimistoa, jota en mielelläni kadottaisi, hieno makuuverkko, hyvä telttasänky, kaksi tuolia, pöytä ja lipasto, että suojani oli joka puolelta sisustettu tai paremmin sanoen patjoitettu silkillä ja puuvillalla ja että jos hän käskisi jonkun miehen tuoda lipaston hyttiin, minä avaisin sen hänen läsnäollessaan ja näyttäisin hänelle tavarani. Kuullessaan minun lausuvan tällaisia mielettömyyksiä kapteeni luuli, että hourin. Hän lupasi kuitenkin (luultavasti minua rauhoittaakseen) käskeä tekemään niinkuin olin sanonut. Kannelle mentyään hän sitten lähetti laatikkooni muutamia miehiä, jotka (kuten myöhemmin havaitsin) kuljettivat kannelle kaikki tavarani ja riisuivat seinistä patjoituksen. Tuolit, lipasto ja sänky, jotka oli kiinnitetty lattiaan, joutuivat kuitenkin melkoisesti kärsimään merimiesten taitamattomuudesta, kun he riistivät ne irti väkivalloin. Sitten he irroittivat laatikostani muutamia lautoja laivan tarpeisiin ja otettuaan kaikki, mitä mielivät, he antoivat laatikon ruhon upota. Monien pohjaan ja sivuihin syntyneiden vuotojen vuoksi se painui heti näkymättömiin. Olin tosiaankin iloinen, ettei minun tarvinnut olla katselemassa heidän hävitystyötään; uskon näet varmaan, että se olisi kovin mieleeni koskenut palauttamalla muistiini menneitä tapahtumia, jotka mieluummin tahdoin unohtaa.
Minä nukuin muutamia tunteja, mutta minua häiritsivät alinomaa unennäöt maasta, jonka olin jättänyt, ja vaaroista, joista olin pelastunut. Herätessäni tunsin itseni kuitenkin paljoa virkeämmäksi. Kello oli suunnilleen kahdeksan illalla, ja kapteeni käski tarjota heti illallista, koska otaksui minun paastonneen jo liiankin kauan. Hän keskusteli kanssani sangen ystävällisesti havaittuaan, etten näyttänyt mielettömältä enkä puhunut sekavasti, ja kun sitten jäimme kahden kesken, hän pyysi minua kertomaan retkistäni ja kuinka olin joutunut tuuliajolle tuohon valtavaan puukirstuun suljettuna. Hän kertoi suunnilleen kello kahdentoista aikaan päivällä, kaukoputkella tähystäessään, havainneensa sen matkan päässä, luulleensa sitä purjealukseksi ja aikoneensa ohjata sen luo, koska se ei ollut etäällä hänen omasta suunnastaan, toivoen saavansa ostaa hiukan korppuja, kun oma varasto alkoi olla vähissä. Lähemmäksi ehdittyään ja huomattuaan erehtyneensä hän lähetti isonvenheen tarkastamaan, mikä se oikeastaan oli; mutta miehet tulivat takaisin säikähtyneinä ja vannoivat nähneensä uivan talon. Kapteeni nauroi heidän typeryyttään, astui itse venheeseen ja käski miehiä ottamaan mukaan lujan köyden. Sää oli tyyni, hän souti asumukseni ympäri useat kerrat ja näki ikkunani ja niiden suojaksi sommitellut rautaristikot. Sillä seinällä, joka oli pelkkää puuta, vailla valoaukkoa, hän näki kaksi sinkilää, komensi miehensä soutamaan sinne, kiinnitti köyden toiseen sinkilään ja käski hinaamaan arkkiani (kuten hän asumustani nimitti) laivaa kohti. Sinne ehdittyään hän komensi sitomaan toisen köyden katossa olevaan renkaaseen ja kohottamaan arkkiani väkipyörien avulla, mutta merimiehet eivät kyenneet yhteisvoimin nostamaan sitä enempää kuin pari kolme jalkaa. Hän kertoi, että he olivat nähneet keppini ja nenäliinani pistävän esiin aukosta, mistä olivat päätelleet, että jokin onneton ihminen oli tyrmään suljettuna. Minä kysyin, oliko hän tai joku miehistä nähnyt ilmoilla jättiläislintuja suunnilleen siihen aikaan, jolloin hän ensi kerran havaitsi alukseni. Hän kertoi keskustelleensa tapahtumasta miesten kanssa minun nukkuessani ja erään heistä sanoneen huomanneensa pohjoiseen päin lentämässä kolme kotkaa, jotka eivät kumminkaan olleet näyttäneet tavallista suuremmilta, mikä luullakseni lienee johtunut siitä, että linnut lensivät ylen korkealla. Kapteeni ei arvannut, miksi tuota kysyin. Sitten tiedustelin häneltä, kuinka kaukana rannikolta hän otaksui meidän olevan. Hän sanoi, että matkaa oli parhaiden mahdollisten arvioiden mukaan vähintään sata meripeninkulmaa. Minä vakuutin hänelle, että tuon arvion täytyi olla vähintään kaksi kertaa liian suuri, koska olin lähtenyt maasta, josta tulin, vasta kaksi tuntia sitten. Nyt hän alkoi jälleen epäillä minua mielenvikaiseksi, vihjaisi siihen suuntaan ja kehoitti minua menemään levolle hyttiin, jonka oli antanut järjestää minua varten. Minä vakuutin hänelle erinomaisesti virkistyväni hänen hupaisessa seurassaan ja olevani järjissäni yhtä hyvin kuin milloinkaan ennen eläessäni. Hän kääntyi vakavaksi ja pyysi saada avoimesti kysyä minulta, eikö omaatuntoani rasittanut painollaan jokin suunnaton rikos, josta minua oli rangaissut joku ruhtinas käskemällä lähettää minut vesille tuossa arkissa, samoinkuin toisten maitten pahantekijöitä on pakotettu purjehtimaan ulos merelle vuotavassa aluksessa ja ilman elintarpeita. Hän lisäsi, että vaikka olisikin ikävää, jos hän oli ottanut alukseensa sellaisen rikoksentekijän, hän siitä huolimatta vakuutti kunniasanallaan laskevansa minut vahingoittumattomana maihin ensimmäisessä satamassa, johon saavuttaisiin. Hän sanoi vielä epäluulojensa melkoisesti vahvistuneen eräistä alustani eli arkkiani koskevista aivan mielettömistä lausumista, joita olin esittänyt ensin merimiehille ja sitten hänelle itselleen, sekä merkillisistä katseistani ja eleistäni illallista syötäessä.
Minä pyysin häntä kärsivällisesti kuuntelemaan tarinaani, jonka uskollisesti hänelle esitin kertoen tapahtumista viime Englannista-lähdön ja sen hetken välillä, jolloin hän oli minut havainnut. Ja koska totuus aina pakostakin raivaa tiensä järkeviin mieliin, niin tämä kelpo mies, jolla oli hiukan vihiä opillisesta sivistyksestä ja erittäin hyvä luonnollinen ymmärrys, uskoi heti, että puhuin vilpittömästi ja totuudenmukaisesti. Tahdoin kuitenkin vielä sitovammin osoittaa todeksi kaikki, mitä olin kertonut, ja pyysin häntä käskemään tuoda lipastoni, jonka avain oli taskussani (hän näet oli jo ilmoittanut minulle, kuinka merimiehet olivat kohdelleet olokammiotani), avasin sen hänen läsnäollessaan ja näytin ne vähäiset nähtävyydet, joita olin kerännyt maassa, josta olin niin merkillisellä tavalla pelastunut. Minulla oli siinä kampa, jonka olin valmistanut käyttäen Kuninkaan parransängen kappaleita, ja toinen, jonka piit olivat samaa ainetta, mutta kiinnitetyt Kuningattaren peukalonkynnen sirusta vuoltuun selustaan. Oli kokoelma silmä- ja nuppineuloja, jalan ja puolen kyynärän väliltä; neljä ampiaisenpistintä, jotka olivat puusepännaulain pituiset; kammattaessa lähteneitä Kuningattaren hiuksia; kultasormus, jonka hän oli eräänä päivänä lahjoittanut minulle kaikkein rakastettavimmalla tavalla, ottaen sen pikkusormestaan ja laskien sen kaulukseksi kaulaani. Minä pyysin kapteenia hyväntahtoisesti ottamaan tämän sormuksen kiitokseksi minulle osoittamastaan ystävällisestä kohtelusta, mutta hän kieltäytyi ehdottomasti. Minä näytin hänelle känsän, jonka olin omin käsin leikannut erään hovineidin varpaasta. Se oli suunnilleen Kentin kreivikunnassa kasvavien pippiniomenien kokoinen ja oli niin kovettunut, että Englantiin tultuani annoin kovertaa sen maljaksi ja kehystää hopealla. Lopuksi pyysin häntä tarkastelemaan ylläni olevia housuja, jotka oli valmistettu hiirennahasta.
Minä en saanut häntä ottamaan vastaan mitään muuta kuin erään hovipalvelijan hampaan, jota hän katseli erittäin uteliaana ja jota hän ilmeisesti halusi. Hän otti sen ja kiitteli minua kovin, paljoa enemmän kuin sellaisen vähäpätöisen kalun vuoksi oikeastaan olisi kannattanut. Taitamaton välskäri oli epähuomiossa tullut kiskaisseeksi sen erään Glumdalclitchin palvelijakuntaan kuuluvan hammassärkyä potevan miehen suusta, vaikka se oli hänen kaikkein terveimpiä hampaitansa. Olin sen puhdistanut ja liittänyt kokoelmaani. Se oli suunnilleen jalan pituinen ja neljä tuumaa läpimitaltaan.
Kapteeni oli erittäin tyytyväinen koruttomaan kertomukseeni ja sanoi toivovansa, että Englantiin ehdittyämme ilahduttaisin suurta yleisöä kirjoittamalla ja julkaisemalla sen. Minä vastasin olevani sitä mieltä, että meillä oli jo ennestään matkakertomuksia enemmän kuin riittävästi, ettei nykyjään voinut ajatellakaan julkaista muuta kuin aivan erinomaisia asioita käsitteleviä teoksia ja että tekijät tällöin nähdäkseni pitivät vähemmän silmällä totuutta kuin omaa turhamaisuuttansa tai hyötyänsä tai tietämättömien lukijoiden huvittamista. Selitin, ettei kertomukseeni voinut sisältyä juuri mitään muuta kuin aivan tavallisia seikkoja ja että siitä puuttuivat ne eriskummallisten kasvien, puiden, lintujen ja muiden luontokappaleiden, barbaaristen tapojen ja villikansojen epäjumalanpalveluksen koristeellinen kuvailu, jota useimmat muut kirjailijat tarjoavat yllin kyllin. Kiitin häntä kuitenkin hänen hyvästä ajatuksestaan ja lupasin ottaa asian harkittavakseni.
Hän sanoi kovin ihmettelevänsä erästä seikkaa, nimittäin että puhuin ylen kovalla äänellä, ja kysyi, olivatko tuon maan kuningas ja kuningatar huonokuuloiset. Minä selitin hänelle tottuneeni sellaiseen puhetapaan kolmatta vuotta kestäneen oleskeluni aikana jättiläismaassa ja sanoin samoin ihmetelleeni hänen ja hänen miestensä ääniä, jotka kuuluivat korviini pelkältä kuiskeelta, joskin varsin hyvin erotin, mitä he sanoivat. Tuossa maassa eläessäni olin puhunut niinkuin henkilö, joka puhuttelee toista kellotapulin huipulta kurkistavaa, ellei minua sijoitettu pöydälle tai joku pitänyt minua kädessään. Mainitsin hänelle vielä erään seikan, joka oli herättänyt huomiotani laivaan tullessani, nimittäin että ympärilleni kerääntyneet laivamiehet näyttivät surkeimmilta kaikista milloinkaan näkemistäni olennoista. Mainitun ruhtinaan valtakunnassa ollessani en näet ollut sietänyt katsoa kuvastimeen totuttuani näkemään niin valtavan suuria olioita, sillä vertailusta johtui erittäin alentava käsitys omasta itsestäni. Kapteeni kertoi havainneensa, että olin illallispöydässä silmäillyt kaikkea ikäänkuin ihmetellen ja että minun oli ilmeisesti usein ollut vaikea pidättää nauruani. Hän ei ollut oikein ymmärtänyt, mitä tästä kaikesta ajatella, mutta oli otaksunut sen johtuvan jonkinlaisesta aivoissani tapahtuneesta häiriöstä. Tunnustin, että hän oli aivan oikeassa, ja ihmettelin vain, kuinka olin voinut olla nauramatta nähdessäni edessäni hänen lautasensa, jotka olivat pienen hopeakolikon kokoiset, liikkiön, joka tuskin riitti suupalaksi ja pähkinänkuorta pienemmän pikarin. Samaan tapaan kuvailin sitten hänen muitakin talousesineitään ja elintarpeitaan. Vaikka näet Kuningatar oli toimittanut minulle täydellisen pikkukaluston ollessani hänen palveluksessaan, oli mieltäni sittenkin askarruttanut yksinomaan se, mitä näin ympärilläni, ja niin olin ummistanut silmäni omalta pienuudeltani niinkuin ihmiset yleensä ummistavat silmänsä omilta virheiltään. Kapteeni ymmärsi varsin hyvin leikinlaskuni ja vastasi hilpeästi vanhalla englantilaisella sananlaskulla, sanoi pelkäävänsä, että silmiini mahtui enemmän kuin mahaani, koska ei ollut huomannut minun ilmaisevan erinomaista ruokahalua, vaikka olin paastonnut kokonaisen päivän. Samaan leikkisään sävyyn puhettaan jatkaen hän sitten vakuutti, että olisi mielellään maksanut sata puntaa, jos olisi saanut nähdä laatikkoni kiikkumassa kotkan nokassa ja kuinka se sitten putosi huimaavasta korkeudesta mereen. Se olisi epäilemättä ollut hämmästyttävä näky, jota olisi kannattanut kuvailla tulevia sukupolvia varten, ja Phaethoniin vertaaminen oli niin läheinen asia, ettei kapteeni voinut olla sitä esittämättä, vaikka minä en pitänyt hänen mielijohdettaan erikoisen onnistuneena.
Kapteeni oli käynyt Tonkinissa ja oli Englantiin palatessaan ajautunut koilliseen neljännenviidettä leveysasteen ja sadannenkolmannenviidettä pituusasteen kohdalle. Kaksi päivää laivalle-tuloni jälkeen jouduimme pasaadituuleen, purjehdimme kauan etelään, sivuutimme Uuden Hollannin, pidimme länsiluoteista ja sitten eteläluoteista suuntaa, kunnes kiersimme Hyväntoivon niemen. Matkamme oli erittäin suotuisa, mutta minä en tahdo väsyttää lukijaa yksityiskohtaisesti siitä kertomalla. Kapteeni poikkesi parissa satamassa ja lähetti ison venheen maihin noutamaan ruokavaroja ja raikasta vettä, mutta minä en poistunut laivasta ennenkuin Downsiin tultuamme, mikä tapahtui kesäkuun kolmantena päivänä 1706, suunnilleen yhdeksän kuukautta pelastumiseni jälkeen. Minä tarjouduin jättämään tavarani kuljetusmaksun pantiksi, mutta kapteeni vakuutti, ettei missään tapauksessa ottaisi minulta pennin puolikasta. Me hyvästelimme toisiamme sydämellisesti, ja minä sain hänet lupaamaan, että tulisi tervehtimään minua kodissani Redriffissä. Sitten vuokrasin hevosen ja oppaan kapteenilta lainaamillani viidellä shillingillä.
Nähdessäni matkan varrella, kuinka pieniä rakennukset, puut, karja ja ihmiset olivat, aloin uskoa joutuneeni takaisin Lilliputiin. Pelkäsin tallaavani jokaisen vastaantulijan ja huusin heille kovalla äänellä, että väistyisivät syrjään, ja vähältä piti, etten parissa tapauksessa saanut korvatillikkaa hävyttömyydestäni.
Saavuttuani omaan asumukseeni, joka minun täytyi kyselemällä etsiä, ja palvelijan avattua oven minä kyykistyin (niinkuin hanhi veräjän alitse mennessään); pelkäsin näet kolahduttavani pääni kamanaan. Vaimoni riensi minua syleilemään, mutta minä lyykähdin hänen polviaan alemmaksi, koska otaksuin, ettei hän muuten tavoittaisi suutani. Tyttäreni polvistui pyytäen siunaustani, mutta minä näin hänet vasta hänen noustuaan; olin näet ylen kauan tottunut suuntaamaan katsettani kuudenkymmenen jalan korkeuteen. Sitten kumarruin tarttuakseni häntä vyötäisiin ja nostaakseni hänet ilmaan toisella kädelläni. Palvelijoita ja paria läsnäolevaa tuttavaa katselin alentuvasti, niinkuin jättiläinen ainakin katselee kääpiöitä. Sanoin vaimolleni, että hän oli ollut liian säästeliäs, kun oli nälkää nähden riuduttanut itsensä ja tyttärensä melkein olemattomiin. Sanalla sanoen: käyttäydyin niin oudosti, että kaikki olivat samaa mieltä kuin kapteeni minut ensi kerran kohdatessaan: otaksuivat minun menettäneen järkeni. Mainitsen tämän tottumuksen ja ennakkoluulojen suurta voimaa osoittavana seikkana.
Aivan pian aloimme kuitenkin ymmärtää hyvin toisiamme, minä ja perhekuntani sekä tuttavani. Vaimoni vannotti minua olemaan koskaan enää merelle lähtemättä. Paha kohtaloni sääti kuitenkin niin, ettei hänellä ollut voimaa minua pidättää, kuten lukija tulee tuonnempana näkemään. Päätän kumminkin tällä kertaa onnettomien retkieni toisen osan.