KOLMAS LUKU
Tekijä haetaan hoviin. Kuningatar ostaa hänet hänen isännältään maanviljelijältä ja lahjoittaa hänet Kuninkaalle. Hän väittelee Hänen Majesteettinsa hovissa olevien suurten oppineiden kanssa. Tekijälle järjestetään hoviin huoneisto. Hän on Kuningattaren suuressa suosiossa. Hän esiintyy kotimaansa kunnian puolustajana. Hänen ja Kuningattaren kääpiön välillä vallitsee eripuraisuus.
Lukuisat ponnistukset, joita minun täytyi joka päivä suorittaa, riuduttivat muutamassa viikossa melkoisesti terveyttäni; mutta mitä enemmän isäntäni minusta hyötyi, sitä ahnaammaksi hän tuli. Minä olin tyyten menettänyt ruokahaluni, ja minusta oli jäljellä tuskin muuta kuin luut ja nahka. Isäntä huomasi sen, otaksui minun kohta kuolevan ja päätti saada minusta niin hyvän hinnan kuin suinkin mahdollista. Hänen asiaa harkitessaan ja päätellessään tuli hovista eräs slardral eli marsalkka, joka käski isäntäni heti kuljettaa minut sinne Kuningatarta ja hänen hovinaisiaan huvittamaan. Muutamat viimeksimainituista olivat jo käyneet minua katsomassa ja olivat kertoneet ihmeitä kauneudestani, käytöksestäni ja hyvästä älystäni. Esiintymiseni ilahdutti erinomaisesti Hänen Majesteettiansa ja hänen seuruettaan. Minä lankesin polvilleni ja pyysin saada kunnian suudella hänen keisarillista jalkaansa, mutta tämä armollinen ruhtinatar ojensi minulle pikkusormensa (minut oli nostettu pöydälle), johon tartuin molemmin käsin vieden sen nipukan syvimmän kunnioituksen ilmein huulilleni. Hän esitti minulle muutamia syntymämaatani ja retkiäni koskevia yleisiä kysymyksiä, joihin vastasin niin lyhyesti ja ytimekkäästi kuin suinkin osasin. Hän kysyi minulta, tekisikö mieleni elää hovissa. Minä kumarsin niin syvään, että hiukseni hipoivat pöydänkantta, ja vastasin nöyrästi olevani isäntäni orja, joka kuitenkin, jos saisi vapaasti kohtalonsa määrätä, olisi ylpeä saadessaan omistaa elämänsä Hänen Majesteettinsa palvelukseen. Sitten hän tiedusteli isännältäni, halusiko hän myydä minut hyvästä hinnasta. Isäntä, joka otaksui, etten eläisi enää kuukauttakaan, suostui mielellään minusta luopumaan ja pyysi hinnaksi tuhat kultakolikkoa, mikä heti määrättiin hänelle maksettavaksi. Jokainen kappale oli suunnilleen sadan moidorin paksuinen, mutta kun ottaa huomioon kaikkien tämän maan ja Euroopan asiain välisen suhteen, ei tämä summa sittenkään, huolimatta kullan korkeasta arvosta heidän keskuudessaan, liene vastannut täyttä tuhatta Englannin guineaa. Sitten sanoin Kuningattarelle, että koska nyt olin Hänen Majesteettinsa kaikkein nöyrin alamainen ja palvelija, minun täytyi anoa sellaista armonosoitusta, että Glumdalclitch, joka oli aina hoitanut minua erinomaisen huolellisesti ja hellästi ja oli asiaan hyvin perehtynyt, pääsisi hänen palvelukseensa ja toimisi edelleenkin hoitajanani ja opettajanani. Hänen Majesteettinsa suostui anomukseeni ja sai isännän helposti myöntymään; mies oli varsin tyytyväinen tietäessään tyttärensä koroitetuksi hovinaisen arvoon, ja tyttö raiska itse ei kyennyt salaamaan iloansa. Entinen isäntäni poistui sanottuaan minulle jäähyväiset ja huomautettuaan jättävänsä minut hyvään palveluspaikkaan. Minä en vastannut siihen sanaakaan, kumarsinhan vain kevyesti.
Kuningatar havaitsi kylmäkiskoisen käyttäytymisen! ja kysyi miehen mentyä, mistä se johtui. Minä uskalsin sanoa Hänen Majesteetilleen, etten ollut entiselle isännälleni kiitollisuudenvelassa mistään muusta kuin siitä, ettei hän ollut murskannut sattumalta pellostaan löytämänsä viattoman olentoraukan aivoja ja että tämä kiitollisuudenvelka oli runsaasti korvattu sillä ansiolla, jonka hän oli saanut näyttäessään minua puolessa valtakunnassa, ja sillä hinnalla, jonka hän oli saanut nyt minut myydessään. Huomautin vielä viettämäni elämän olleen niin vaivalloista, että siihen olisi voinut menehtyä kymmenin verroin minua voimakkaampi olento, että terveyteni oli kovin riutunut, kun oli täytynyt pitkin päivää rääkätä itseäni huvittamalla rahvasta ja että Hänen Majesteettinsa kukaties ei olisi saanut minua niin huokeasta hinnasta, ellei isäntäni olisi otaksunut henkeni olevan menoteillään. Koska nyt kumminkaan en enää ollenkaan pelännyt joutuvani huonon kohtelun alaiseksi, kun suojelijanani oli niin korkea ja hyvä Ruhtinatar, Luonnon Kaunistus, Maailman Hempi, Alamaisten Ihastus ja Luomakunnan Phoiniks, toivoin entisen isäntäni pelon osoittautuvan aiheettomaksi, varsinkin kun jo nyt tunsin elonhenkieni virkistyvän hänen kaikkeinkorkeimman läsnäolonsa vaikutuksesta.
Tämä oli pääasiallisena sisältönä puheessani, jonka esitin sangen virheellisesti ja epäröiden; sen jälkiosa oli täysin muovattu tämän kansan erikoiseen tyyliin, jonka erinäisiä lauseparsia olin oppinut Glumdalclitchiltä hänen kuljettaessaan minua hoviin.
Kuningatar antoi jalosti anteeksi puheeni puutteellisuudet, mutta ihmetteli samalla, että niin pienessä elukassa oli niin paljon älyä ja hyvää ymmärrystä. Hän otti minut omaan käteensä ja kantoi minut Kuninkaan luo, joka oli vetäytynyt omaan työhuoneeseensa. Hänen Majesteettinsa, erittäin yksivakainen ja karmeailmeinen ruhtinas, ei tullut ensi silmäyksellä kiinnittäneeksi erikoista huomiota hahmooni ja kysyi Kuningattarelta kylmäkiskoisesti, oliko jo kulunut pitkäkin aika siitä, kun hän oli splacknuckiin mielistynyt. Sellaisena olentona hän näytti pitävän minua, joka makasin ryntäitteni varassa Kuningattaren oikealla kämmenellä. Mutta tämä ruhtinatar, joka oli harvinaisen älykäs ja leikkisä, asetti minut varovasti kirjoituspöydälle seisomaan ja kehoitti minua kertomaan Hänen Majesteetilleen kohtaloistani. Minä tottelin, kerroin vaiheeni muutamin sanoin, ja Glumdalclitch, joka odotti Kuninkaan työhuoneen ovella aivan levotonna, kun minä en ollut näkyvissä, vakuutti todeksi kaikki, mitä oli tapahtunut minun saavuttuani hänen isänsä kartanoon.
Kuningas oli yhtä oppinut henkilö kuin kuka hyvänsä hänen valtakunnassaan ja oli saanut perusteellisen filosofisen ja varsinkin matemaattisen koulutuksen, mutta kunnollisesti minun hahmoni havaittuaan ja nähdessään minun kävelevän kahdella jalalla hän sittenkin, ennenkuin suutani avasin ja puhuin, luuli minua jonkinlaiseksi mekaaniseksi laitteeksi (niillä aloilla näet tämän maan asujaimet ovat ehtineet varsin pitkälle), jonka oli sommitellut jokin nokkela taitoniekka. Mutta kuullessaan sitten ääneni ja huomatessaan puheeni säännölliseksi ja järkeväksi hän ei voinut salata hämmästystään. Hän ei suinkaan tyytynyt kertomukseeni, mikäli se koski saapumistani hänen valtakuntaansa, vaan otaksui sen tarinaksi, josta olivat keskenään sopineet Glumdalclitch ja hänen isänsä opetettuaan minulle joitakin lauseita, jotta saivat minut myydyksi parempaan hintaan. Niin ajatellen Hänen Majesteettinsa esitti minulle erinäisiä kysymyksiä saaden niihin kuitenkin aina järkevät vastaukset, joiden ainoana puutoksena oli vieras ääntämistapa ja vaillinainen kielentuntemus sekä eräät talonpojan kartanossa oppimani kansanomaiset käänteet, jotka eivät soveltuneet hovin hienostuneeseen tyyliin.
Hänen Majesteettinsa kutsutti luokseen kolme korkeastioppinutta henkilöä, jotka olivat sen maan tavan mukaan viikkovuorollaan hovissa. Nämä herrat tutkivat hetken aikaa erittäin tarkoin olemustani ja johtuivat tutkimuksensa nojalla erilaisiin minua koskeviin mielipiteisiin. Kaikki olivat samaa mieltä siitä, etten ollut voinut syntyä normaalisten luonnonlakien mukaisesti, koska en ollut varustettu hengissäsäilymisen edellyttämillä kyvyillä, joko erinomaisella liikkumisnopeudella tai taidolla kiipeillä puissa tai kaivaa reikiä maahan. He tutkivat hampaitani ja johtuivat tarkkojen huomioiden perustuksella siihen päätelmään, että olin lihansyöjä; mutta kun useimmat nelijalkaiset olivat minua voimakkaammat ja peltohiiret ja muut minua paljon vikkelämmät, eivät he voineet käsittää, miten kykenin itseäni elättämään, ellen käyttänyt ravinnokseni etanoita ja hyönteisiä, minkä he taas kokivat lukuisien oppineiden perusteiden nojalla todistaa mahdottomaksi. Eräs näistä tietoniekoista näytti pitävän minua alkiona tai keskeisenä, mutta tämän mielipiteen hylkäsivät molemmat toiset, jotka havaitsivat jäseneni hyvin muotoutuneiksi ja täydellisiksi ja päättelivät minun eläneen useita vuosia, koska selvästi näkivät suurennuslasia käyttäessään poskissani parransänkeä. He eivät voineet suostua pitämään minua kääpiönä, sillä pienuuteni oli kaiken vertailun ulkopuolella; kuninkaan suosikkikääpiö, pienin koko valtakunnassa milloinkaan nähdyistä, oli sekin lähes kolmenkymmenen jalan pituinen. Kauan kiisteltyään he vihdoin yksimielisesti päättivät, että olin vain relplum scalcath, joka sananmukaisesti kääntäen merkitsee lusus naturae eli luonnon oikku. Tämä selitys sointuu täydellisesti Euroopan uudenaikaiseen filosofiaan, koska sen edustajat, halveksien vanhaa salattujen syiden perustuksella tapahtuvaa selittelyä, jonka avulla Aristoteleen seuraajat turhaan kokivat peittää tietämättömyyttään, ovat keksineet juuri saman kaikkiin vaikeuksiin sovellettavan ihmeellisen ratkaisukeinon, inhimillisen tietämyksen sanomattomaksi hyödyksi.
Tämän loppulausunnon jälkeen minä pyysin saada sanoa pari sanaa. Minä käännyin Kuninkaan puoleen ja vakuutin Hänen Majesteetilleen tulevani maasta, jossa eli useita miljoonia ihmisiä, miehiä ja naisia, jotka kaikki olivat suunnilleen minun kokoisiani, kerroin, että sikäläiset eläimet, puut ja rakennukset olivat suhteellisesti samaa kokoa ja että minä niinmuodoin kykenin siellä puolustautumaan ja elättämään itseäni yhtä hyvin kuin kuka tahansa Hänen Majesteettinsa alamainen täällä. Tämä oli mielestäni riittävä vastaus oppineiden herrojen väitteisiin. Siihen he huomauttivat vain ylenkatseellisesti hymähtäen, että peltomies oli opettanut minut hyvin latelemaan läksyäni. Kuningas, joka oli paljoa ymmärtäväisempi, lähetti oppineet miehensä pois ja käski kutsua maamiehen, joka onneksi ei ollut vielä kaupungista lähtenyt. Tutkittuaan häntä ensin yksin ja sitten vastakkaiskuulustelussa minun ja tytön kanssa Hänen Majesteettinsa alkoi ajatella, että kertomamme saattoi olla totta. Hän toivoi Kuningattaren pitävän huolta siitä, että minua hoidettiin erikoisen hyvin, ja oli sitä mieltä, että Glumdalclitchin tuli edelleenkin minua hoivata; hän näet oli havainnut meidän erinomaisesti kiintyneen toisiimme. Glumdalclitchille järjestettiin hoviin oma asumus; hänellä oli eräänlainen kotiopettajatar, jonka asiana oli ohjata hänen kasvatustaan, kamarineiti pukijanaan ja kaksi muuta palvelijaa halvempia töitä varten, mutta minun hoitaminen oli yksinomaan hänen toimenaan. Kuningatar käski oman koruveistäjänsä valmistaa laatikon, joka kelpaisi makuusuojakseni, Glumdalclitchin ja minun hyväksymän mallin mukaan. Tämä mies oli erinomaisen kätevä taiteilija ja valmisti ohjeitani noudattaen kolmen viikon kuluessa puisen suojan, joka oli kuusitoista jalkaa läpimitaten ja kaksitoista jalkaa korkea, ja siihen työntöikkunat, oven ja kaksi kylkeissuojaa niinkuin parhaaseen lontoolaiseen makuukamariin. Kattolevy aukeni ja sulkeutui kahden saranan varassa, niin että voitiin nostaa sisään Hänen Majesteettinsa verhoilijan viimeistelemä sänky, jonka Glumdalclitch otti joka päivä ulos tuuleentumaan. Hän järjesti sen omin käsin, sijoitti sen illalla makuuhuoneeseen ja sulki katon. Eräs näppärä taitoniekka, joka oli kuuluisa pienistä erikoisuuksista, otti valmistaakseen minulle pari selkä- ja käsinojilla varustettua tuolia norsunluun kaltaisesta aineesta, kaksi pöytää ja lipaston, johon voin sijoittaa tavarani. Huoneeni seinät, lattia ja katto olivat patjoitetut, jottei tapahtuisi mitään onnettomuutta, jos kuljettajani sattuisivat olemaan huolimattomat, ja jottei tärinä olisi niin tuima vaunuissa matkatessani. Minä pyysin oveeni lukkoa sisäänpyrkivien rottien ja hiirten varalta, ja seppä saikin erinäisten kokeiden jälkeen valmistetuksi lukon, joka epäilemättä oli pienin niillä main milloinkaan tehdyistä, sillä olen nähnyt suuremman erään herrasmiehen talon portilla Englannissa. Minä säilyttelin avainta omassa taskussani, koska pelkäsin Glumdalclitchin voivan sen kadottaa. Kuningatar käski valmistaa minulle vaatteet hienoimmasta saatavissa olevasta silkistä, joka ei ollut paljoa paksumpaa kuin Englannin huopa. Puku, joka rasitti minua melkoisesti, kunnes siihen totuin, oli maan kuosin mukainen, osalta persialaista, osalta kiinalaista vaatepartta muistuttava, ja siinä oli erinomaisen vakaa ja kunniallinen leima.
Kuningatar mielistyi seuraani siinä määrin, ettei voinut nauttia päivällistä, ellen minä ollut läsnä. Minua varten sijoitettiin pöytä sille pöydälle, jonka ääressä Hänen Majesteettinsa aterioi, aivan hänen vasemman kyynäspäänsä luo, ja tuoli istuakseni. Glumdalclitch seisoi jakkaralla aivan lähellä pöytääni, valmiina minua auttamaan ja hoivaamaan. Minulla oli täydellinen hopeinen pöytäkalusto, kulhot, lautaset ja muut kojeet, jotka kuningattaren käyttelemiin verrattuina eivät olleet paljoa suuremmat kuin eräässä Lontoon lelukaupassa näkemäni nukenkalustoon kuuluvat esineet. Pikku hoitajattareni säilytti niitä taskussaan, hopeiseen koteloon suljettuina, ja antoi ne minulle aina tarvitessani, pitäen itse huolen niiden puhdistamisesta. Kuningattaren seurassa aterioivat ainoastaan molemmat kuninkaallisen huoneen prinsessat, joista vanhempi oli kuudentoista ja nuorempi siihen aikaan kolmentoista vuoden ja kuukauden ikäinen. Hänen Majesteetillaan oli tapana asettaa lihakappale kulhooni, minä leikkasin siitä itselleni soveliaan annoksen, ja hän katseli huvikseen minun pienoisateriaani. Kuningatar (jonka ruokahalu ei suinkaan ollut hyvä) otti yhteen suupalaan niin paljon kuin kaksitoista Englannin talonpoikaa syö ateriakseen, ja tämä näky tuntui minusta pitkät ajat varsin etovalta. Hän rusensi hampaillaan leivosen siipikynkän luineen päivineen, vaikka se oli kymmenen kertaa suurempi kuin täysikasvuisen kalkkunan, ja pisti suuhunsa leivänkimpaleita, jotka olivat kahden ryssänlimpun kokoisia. Hän joi kultamaljasta, härkätynnyrin verran joka siemauksella. Hänen veitsensä terä oli kahden viikatteen mittainen. Lusikat, kahvelit ja muut kojeet olivat samaa kokoa. Muistan, kuinka Glumdalclitch kerran vei minut uteliaisuuteni tyydytykseksi näkemään hovipäivällisiä ja kuinka yhtaikaa kohoava veitsi- ja kahvelitusina säikähdytti minua enemmän kuin mikään muu aikaisemmin näkemäni hirmu.
Tapana on, että Kuningas ja Kuningatar sekä kuninkaallisen huoneen prinssit ja prinsessat joka keskiviikko (tämä päivä, kuten jo aikaisemmin huomautin, on heidän sabattinsa) nauttivat yhteisen päivällisen Kuninkaan huoneistossa. Minä olin nyt päässyt Hänen Majesteettinsa suureen suosioon, ja näiden ateriain ajaksi sijoitettiin pieni tuolini ja pöytäni hänen vasemmalle puolelleen erään suola-astian viereen. Ruhtinas keskusteli mielellään kanssani, kyseli minulta Euroopan tavoista, uskonnosta, laeista, hallitusmuodoista ja opillisesta sivistyksestä, ja minä tein niistä selkoa parhaan taitoni mukaan. Hänen käsityskykynsä oli niin selvä ja hänen arvostelunsa niin osuva, että hän esitti kaikkien tiedonantojeni perustuksella erittäin viisaita harkintoja ja huomioita. Tunnustan kumminkin, että kun olin hiukan liian runsassanainen kuvaillessani rakasta syntymämaatani, kauppaamme ja sotiamme merellä ja maalla, uskonnollista eripuraisuuttamme ja valtiollisia puoluekiistojamme, niin kasvatuksen häneen istuttamat ennakkoluulot ilmenivät hänessä siinä määrin vallitsevina, että hänen täytyi ottaa minut oikeaan käteensä, silittää minua hellävaroen toisella ja herttaisesti naurettuaan kysyä minulta, kuuluinko whig- vaiko torypuolueeseen. Sitten hän kääntyi ensimmäisen ministerinsä puoleen, joka seisoi hänen takanaan, kädessä suunnilleen englantilaisen linjalaivan isonmaston kokoinen valkoinen sauva, ja huomautti, kuinka ylen mitätöntä kaikki inhimillinen suuruus on, koska sitä voivat matkia minunlaiseni pienet maan matoset. Siitä huolimatta, jatkoi hän, lyön vetoa, että noilla naurettavan pienillä olennoilla on omat arvonimensä ja kunniamerkkinä, että he rakentavat pieniä pesiä ja loukkoja, joita nimittävät taloiksi ja kaupungeiksi, upeilevat vaatteillaan ja ajopeleillään, rakastavat, riitelevät, tappelevat, väittelevät, pettävät ja peijaavat. Niin hän jatkoi, ja minä vuoroin kalpenin, vuoroin punastuin harmista kuullessani jaloa isänmaatamme, taiteitten ja aseitten valtiatarta, Ranskan vitsausta, Euroopan sovintotuomaria, hyveen, hurskauden, kunnian ja totuuden tyyssijaa, maailman ylpeyden ja kateuden esinettä, niin ylenkatsellisesti kohdeltavan.
Koska en kumminkaan kyennyt kostamaan solvauksia, aloin asiaa lähemmin harkittuani epäillä, oliko osakseni tullut mitään solvausta. Olin näet useiden kuukausien aikana tottunut näkemään tätä väkeä ja keskustelemaan heidän kanssaan ja huomannut kaikkien silmieni eteen sattuvien esineiden olevan suhteellisesti samaa kokoa, joten heidän suuruutensa ja ulkomuotonsa aluksi aiheuttama kauhu oli häipynyt mielestäni siinä määrin, että jos olisin nähnyt joukon hienoja englantilaisia herroja ja naisia, jokaisen heistä koko koreudessaan esittämässä rooliansa kaikkein siroimpaan tapaan, keikistelemässä ja kumartelemassa ja lavertelemassa, niin olisipa totta puhuen tehnyt mieleni nauraa aivan samoin kuin Kuningas ja hänen grandinsa nyt nauroivat minulle. En myöskään voinut olla hymyilemättä itselleni, kun Kuningatar toisinaan vei minut kämmenellään lähelle kuvastinta, jossa näin meidät molemmat luonnollisessa koossa. Mikään ei voinut olla naurettavampaa kuin meidän toisiimme vertaaminen, ja niin aloin tosiaankin kuvitella kutistuneeni melkoisesti entisestä koostani.
Mikään ei ärsyttänyt ja kiduttanut minua siinä määrin kuin Kuningattaren kääpiö. Hän, pienin ihminen, joka siihen saakka oli valtakunnasta tavattu (uskon tosiaankin, ettei hän täyttänyt kolmeakymmentä jalkaa), rupesi hävyttömäksi nähdessään niin paljon itseään pienemmän olennon ja yritti aina mahtailla ja olla suuri olevinaan, kun kulki ohitseni Kuningattaren eteishuoneessa minun seisoessani jollakin pöydällä keskustelemassa hovin herrojen tai naisten kanssa. Sellaisissa tapauksissa hän melkein poikkeuksetta sinkosi jonkin pienuuteeni kohdistuvan kärkevän sanan, ja minä voin kostaa ainoastaan nimittämällä häntä veikokseni, haastamalla häntä painiin ja muilla sellaisilla hovipoikien viljelemillä sukkelilla vastauksilla. Eräänä päivänä aterioitaessa tämä pieni ilkeä vintiö ärtyi jostakin sanastani niin, että nousi Kuningattaren tuolin kaiteelle, tarttui minua mitään pahaa aavistamatonta vyötäisiin ja pudotti minut isoon hopeiseen kermakulhoon juosten sitten kiireen kaupalla tiehensä. Minä upposin sinne umpikuljuun, ja olisi voinut käydä huonostikin, ellen ollut hyvä uimari; Glumdalclitch näet sattui sinä hetkenä olemaan huoneen toisessa päässä, ja Kuningatar säikähti niin, ettei kyennyt neuvokkaasti minua auttamaan. Pikku hoitajattareni riensi kumminkin minua pelastamaan ja nosti minut kuivalle, kun olin ehtinyt niellä toista korttelia kermaa. Minut vietiin vuoteeseen, mutta vahinkoa ei tullut muuta kuin se, että vaatteeni menivät aivan piloille. Kääpiö sai kelpo löylytyksen ja rangaistusta lisättiin siten, että hänen oli tyhjennettävä se kermakulho, johon oli minut viskannut. Sen koommin hän ei enää voittanut valtiattarensa suosiota. Pian sen jälkeen Kuningatar lahjoitti hänet eräälle ylhäiselle naiselle. Minä olin erittäin iloinen päästessäni häntä näkemästä, koska en voinut arvata millaisiin äärimmäisiin tekoihin tuo ilkeä veijari olisi voinut kostonhimossaan johtua.
Hän oli jo aikaisemmin tehnyt minulle ruman kepposen, joka sai Kuningattaren nauramaan, vaikka hän samalla oli sydämestään vihoissaan ja olisi heti pannut hänet viralta, ellen minä olisi jalomielisesti ryhtynyt sovittamaan. Kuningatar oli ottanut lautaselleen ydinluun, koputellut siitä ytimen ja asettanut luun takaisin kulhoon, entiseen pystyyn asentoonsa. Kääpiö piti varansa Glumdalclitchin siirryttyä sivupöydän luo ja nousi sille jakkaralle, jolla tavallisesti seisoi pikku hoitajattareni hoivatessaan minua ateriain aikana. Sitten hän tarttui minuun molemmin käsin, puristi sääreni yhteen ja painoi minut luun onteloon vyötäryksiä myöten. Siihen minä jäin hyväksi aikaa ja näytin erittäin naurettavalta. Luulenpa, että kului kokonainen minuutti, ennenkuin kukaan tiesi, minne olin joutunut; pidin näet huutamista arvooni soveltumattomana. Mutta ruhtinaat eivät useinkaan nauti ruokaansa kuumana, ja niin jalkani säilyivät kalttautumattomina; sukkani ja housuni vain olivat surkeassa kunnossa. Minun pyynnöstäni kääpiö sai vain kelpo selkäsaunan.
Kuningatar laski usein leikkiä säikkyväisyydestäni ja tapasi tiedustella minulta, olivatko kaikki kotimaassani minunlaisiani pahoja pelkureita. Seikka oli seuraavanlainen. Valtakunnan vitsauksena on kesäiseen aikaan suuri kärpästen paljous, ja nämä inhoittavat otukset, jotka ovat nummileivosen kokoisia, eivät antaneet aterialla istuessani minulle elävää rauhaa, vaan hymisivät ja surisivat lakkaamatta ympärilläni. Toisinaan ne laskeutuivat ruokaani ja jättivät siihen inhoittavaa ulostustaan tai näljäänsä, jonka varsin hyvin näin; maan asukkaiden suuremmat näköelimet eivät havainneet yhtä terävästi sellaisia pieniä esineitä. Toisinaan ne istuutuivat nenälleni tai otsalleni, pistivät minua lihaan asti ja levittivät inhaa löyhkää. Minä erotin selvästi sen tahmaisen aineen, joka luonnontutkijaimme selityksen mukaan tekee näille hyönteisille mahdolliseksi kävellä katossa, jalat ylöspäin. Minulla oli paha puuha puolustautuessani näiden ilkeiden eläinten hyökkäyksiltä, ja mahdotonta oli olla säpsähtämättä, kun niitä tuiskahti kasvoihin. Kääpiön tavallisena kujeena oli siepata muutamia niistä kouraansa, samoinkuin meikäläiset koulupojat mielellään tekevät, ja päästää ne yhtäkkiä lentoon nenäni alla, siten minua säikähdyttääkseen ja huvittaakseen Kuningatarta. Minulla ei ollut muuta keinoa kuin viiltää ne kappaleiksi niiden ilmassa lentäessä, ja taitavuuttani ihailtiin kovin.
Muistan, kuinka Glumdalclitch oli eräänä aamuna asettanut minut laatikkoineni akkunalle, kuten yleensäkin kauniin sään vallitessa, jotta saisin hengittää raitista ilmaa (en näet uskaltanut sallia hänen ripustaa laatikkoa naulaan ikkunan ulkopuolelle, niinkuin Englannissa ripustamme linnunhäkkejä). Olin avannut toisen työntöikkunani ja istuutunut pöytäni ääreen syömään aamiaisekseni makeata kakkua, kun samassa lensi huoneeseeni kolmattakymmentä tuoksun sinne houkuttelemaa ampiaista, jotka hyrisivät äänekkäämmin kuin yhtä monta säkkipelin bassopilliä. Muutamat niistä hyökkäsivät kakkuni kimppuun ja kuljettivat sen pois pala palalta, toiset lentelivät pääni ja kasvojeni vaiheilla kerrassaan huumaten minut surinallaan. Minä pelkäsin ja vapisin ajatellessani, että ne voivat minua pistää, mutta uskalsin sentään nousta, paljastaa säiläni ja käydä niiden kimppuun niiden lentäessä. Niin päästin päiviltä neljä; muut lensivät tiehensä, ja minä suljin heti ikkunani. Nämä hyönteiset olivat peltopyyn kokoisia. Minä tarkastin niiden pistimet ja havaitsin ne puolentoista tuhman pituisiksi ja teräviksi kuin neulat. Minä säilytin ne kaikki huolellisesti, asetin ne myöhemmin eräiden muiden merkillisyyksien keralla näytteille eri puolilla Eurooppaa ja Englantiin palattuani lahjoitin niistä kolme Gresham Collegen kokoelmiin jättäen neljännen itselleni.