I.
Tristanin lapsuuden-aika.
Arvon herrat, suvaitsetteko kuulla kauniin tarinan rakkaudesta ja kuolemasta? Se on Tristanista ja Isolde-kuningattaresta. Kuulkaa siis, kuinka he suuressa riemussa ja suuressa surussa rakastivat toinen toistaan ja kuolivat samana päivänä toinen toisensa vuoksi.
Muinaisina aikoina hallitsi kuningas Mark Cornwallin maata. Saatuaan tietää, että hänen vihollisensa ahdistivat häntä, lähti Rivalin, Loonnois'n kuningas, viemään hänelle apua meren yli. Hän palveli häntä mielellä ja miekalla, aivankuin joku vasalli, niin urhoollisesti, että kuningas Mark palkinnoksi antoi hänelle kauniin Valkokukan, sisarensa, jota kuningas Rivalia rakasti sanoin kertomattomalla rakkaudella.
Hän otti hänet vaimoksensa Tintagelin kappelissa. Mutta tuskin oli hän nainut hänet, kun sanoma saapui, että hänen vanha vihollisensa herttua Morgan oli hyökännyt Loonnois'n maahan ja hävitti siellä paraillaan hänen linnojaan, peltojaan ja kaupunkejaan. Rivalin laittoi laivansa kiireesti lähtökuntoon ja levitti purjeensa kaukaista kotimaataan kohti, vieden mukanaan Valkokukan, joka oli raskaana. Hän laski maihin Kanoel-nimisen linnansa luona ja uskoi kuningattaren marski Rohaltin haltuun, jota yleensä hänen uskollisuutensa vuoksi nimitettiin Rohalt Sanan-Pitäjäksi; sitten Rivalin, koottuaan parooninsa, lähti sotaan.
Valkokukka odotti häntä kauan. Voi poloista! Rivalin ei ollut koskaan palaava. Eräänä päivänä kuningatar sai kuulla, että herttua Morgan oli tappanut hänet kavaluudella. Hän ei vuodattanut kyyneltäkään; ei ainoata huutoa, ei valitusta päässyt hänen huuliltaan, mutta hänen jäsenensä kävivät heikoiksi ja voimattomiksi; hänen sielunsa sai kiihkeän halun irtautua ruumiista. Rohalt yritti lohduttaa häntä:
"Kuningatar", sanoi hän, "ei hyödytä mitään lisätä surua surun päälle; eikö kaikkien, jotka syntyvät, ole kuoltava! Ottakoon Jumala haltuunsa kuolleet ja varjelkoon eläviä!…"
Mutta Valkokukka ei tahtonut häntä kuunnella. Kolme päivää hän vielä jaksoi olla yhtymättä rakastettuun herraansa. Neljäntenä hän synnytti maailmaan pojan, ja nostaen hänet käsivarsilleen sanoi hän:
"Poika, kauan olen toivonut saada nähdä sinua; ja nyt näen edessäni kauneimman olennon, mitä nainen koskaan on kantanut. Surussa saavuin tänne, surussa synnytin sinut, surullinen on ensimäinen juhla, jonka sinulle valmistan. Ja koska näin siis olet tullut maailmaan surun kautta, niin olkoon nimesi Tristan." [Triste, surullinen (Suom. huom.).]
Nämä sanat sanottuaan hän suuteli lasta, ja heti sen jälkeen heitti hän henkensä.
Rohalt Sanan-Pitäjä otti orvon hoivaansa. Jo piirittivät herttua Morganin miehet Kanoelin linnaakin; mahdotonta olisi ollut Rohaltin kauan kestää. Sanotaanhan: "Uhkarohkeus ei ole sankaruutta". Rohaltin täytyi antautua Morganin armoille. Mutta peläten, että Morgan surmaisi Rivalinin pojan, antoi marski hänen käydä omasta lapsestaan sekä kasvatti hänet omien poikiensa joukossa.
Kun Tristan oli täyttänyt seitsemännen ikävuotensa ja aika oli tullut vieroittaa hänet naisten suojeluksesta, uskoi Rohalt hänet viisaan ja hyvän knaapin, mestari Gorvenalin huostaan. Gorvenal perehdytti hänet muutamassa vuodessa kaikkiin niihin taitoihin, jotka kuuluivat paroonille. Hän opetti häntä käyttelemään keihästä, kalpaa, kilpeä ja jousta, heittämään kivikiekkoa, ponnahtamaan yhdellä hyppäyksellä leveimpienkin ojien yli; hän opetti häntä vihaamaan kaikkea valhetta ja vilppiä, auttamaan heikkoja, pitämään sanansa; vielä lisäksi opetti hän hänelle myös useita erilaisia laulutapoja, harpunsoittoa ja metsästystaitoa; ja kun lapsi muiden nuorten knaappien kera lähti ratsastamaan, istui hän ratsunsa selässä kuin valettu, niin että hevonen, aseet ja hän itse muodostivat ikäänkuin vain yhden ainoan ruumiin. Kaikki, jotka näkivät hänen jalon ryhtinsä ja ylevyytensä, hänen leveät hartiansa ja hoikan vyötäryksensä, hänen väkevyytensä, uskollisuutensa ja uljuutensa, ylistivät Rohaltia siitä, että hänellä oli sellainen poika. Mutta Rohalt, joka muisteli Rivalinia ja Valkokukkaa ja näki Tristanissa uudestaan ilmielävänä edessään heidän nuoruutensa ja kauneutensa, rakasti häntä kuin omaa poikaansa ja kunnioitti häntä salaa herranaan.
Mutta sitten tapahtui, että koko hänen ilonsa riistettiin häneltä pois, kun norjalaiset kauppiaat, jotka olivat houkutelleet Tristanin laivalleen, veivät hänet eräänä päivänä ryöstösaaliina mukanaan. Turhaan rynnisteli Tristan pauloissaan kuin nuori, ansaan joutunut susi, laivan täysin purjein kiidättäessä häntä tuntemattomia maita kohti. Mutta tunnettu seikka on, ja kaikki merenkulkijat sen tietävät, että meri ei mielellään kanna kavalia pursia eikä auta ryöstäjiä eikä petoksenharjoittajia. Se yltyi raivoihinsa, peitti laivan kuohujensa hämäriin ja piti sitä seitsemän päivää ja seitsemän yötä tuuliajolla. Vihdoin näkivät merimiehet sumun halki häämöittävän edessään jyrkkinä kallionseinäminä ja terävinä luotoina kohoavan rannan, jota vastaan meri tahtoi musertaa heidän haahtensa. Silloin he katuivat: tietäen että meren vihamielisyys heitä kohtaan johtui tuosta lapsesta, jonka he onnettomuudekseen olivat kaapanneet, he päättivät vapauttaa hänet ja laskivat veneen vesille päästääkseen hänet maihin. Heti asettuivatkin tuulet ja aallot, taivas kirkastui, ja sill'aikaa kuin norjalaisten laiva etääntyi ja katosi kaukaiselle taivaanrannalle, kantoivat tyyntyneet ja hymyilevät laineet Tristanin venhon rannan hietikolle.
Suurella vaivalla hän kiipesi äyränteelle ja näki edessään autiona kumpuilevan nummiseudun ja sen takana metsää silmänkantamattomiin. Katkerasti valittaen hän siinä muisteli Gorvenalia, isäänsä Rohaltia ja suloista Loonnois'n maata, kun äkkiä kaukainen jahtitorven törähdys ja metsämiesten huudot saivat hänen sydämensä riemusta läikähtämään. Kaunis hirvi syöksähti esiin metsän laidasta. Ja koiraparvi ja metsästäjät ryntäsivät sen kintereillä torvien toitotuksen ja huutojen kaikuessa. Mutta samassa olivatkin jo ajohurtat kiinni eläimessä, joka muutaman askeleen päässä Tristanista horjahti ja kaatui. Eräs metsästäjistä lopetti sen keihäällään. Riemutoitotusten kajahtaessa metsämiehet kokoontuivat kehään saaliin ympärille, ja Tristan näki hämmästyksekseen, miten ylin jahtimestari alkoi uurtaa leveää haavaa hirven kaulaan, ikäänkuin hän olisi aikonut leikata sen poikki. Hän huudahti:
"Mitä teettekään, jalo herra? Onko soveliasta, että noin uljas eläin lohotaan palasiksi kuin teurastettu sika? Sellainenko on siis tämän maan tapa?"
"Jalo veljeni", vastasi metsämies, "mikä mahtanee sinua minun toimituksessani ihmetyttää? Onpa kyllä tapa tällainen, ensin leikkaan irti hirven pään, sitten paloittelen sen ruumiin neljään osaan, jotka me kiinnitämme satulankaariimme ja viemme kuningas Markille, meidän herrallemme. Näin me teemme, ja näin ovat tehneet ammoisista ajoista alkaen kaikki Cornwallin miehet. Jos kuitenkin osaat jonkun kiitettävämmän tavan, niin näytä se meille; ota tämä jahtipuukko, jalo veljeni; otamme kernaasti sinulta oppia."
Tristan laskeutui polvilleen ja nylki hirven ensin, ennenkuin hän rupesi sitä silpomaan, sitten hän paloitteli eläimen; sitten hän erotteli erinäiset pienemmät osat, turvan, kielen ja sydänvaltimon.
Ja metsästäjät ja koirien ohjaajat, jotka hänen ylitseen kumartuneina seurasivat hänen toimitustaan, katselivat häntä ihaillen.
"Ystävä", sanoi hänelle ylin jahtimestari, "nämä tavat ovat todellakin kauniit; missä maassa olet ne oppinut? Ilmoita meille maasi ja nimesi!"
"Jalo herra, minua nimitetään Tristaniksi, ja nämä tavat olen oppinut kotiseudullani, Loonnois'n maassa."
"Tristan", sanoi metsästäjä, "palkitkoon Jumala isääsi siitä, että hän on antanut sinulle noin ylevän kasvatuksen. Varmaankin on hän hyvin rikas ja mahtava parooni?"
Mutta Tristan, joka osasi taidolla sekä puhua että vaieta, vastasi viekkaasti:
"Ei, herra, isäni on kauppias. Lähdin salaa hänen talostaan karkuun eräällä laivalla, jonka määrä oli kauppa-asioissa purjehtia kaukaisille maille, sillä tahdoinpa tulla tietämään, miten vieraiden maiden ihmiset käyttäytyvät. Mutta jos nyt otatte minut joukkoonne, niin seuraan teitä mielelläni ja opetan teille, jalo herra, vielä muitakin metsästystaidon temppuja."
"Jalo Tristan, minua ihmetyttää suuresti, että todellakin on olemassa sellainen maa, jossa kauppiaan pojat osaavat sellaista, mistä muualla ei edes ritarien pojilla ole tietoa. Mutta tule kanssamme, koska niin tahdot, ja ollos tervetullut. Me viemme sinut kuningas Markin, meidän herramme luo."
Tristan lopetti hirven jaoittelun. Hän antoi koirille sydämen, kurkunpään ja sisälmykset, ja näytti myös metsänkävijöille, kuinka ajokoirat oli ruokittava ja kokoon häivytettävä. Sitten hän pisti hankoihin tarkasti erotellut osat ja uskoi ne eri metsästäjien haltuun; joku sai pään, toinen reiden, kolmas suuret selkäpalat, muutamat kuljettivat lapalihoja, toiset kinttuja, kolmannet erinäisiä pikku-osia. Hän opetti heille vielä, kuinka heidän tuli asettua kaksitellen riviin ratsastaakseen kauniissa järjestyksessä kukin sillä paikalla, mikä hänelle kuului mukanaan tuomansa riistan arvon mukaan.
Sitten he lähtivät matkaan ja ratsastivat kauan hupaisesti haastellen, kunnes vihdoin komea linna alkoi häämöittää. Sen ympärillä näkyi niittyjä, hedelmätarhoja, vilppaita puroja, kalavesiä ja peltomaita. Lukuisia laivoja lepäili satamassa. Linna kohosi aivan meren äyräällä, korkeana ja ylväänä, hyvin suojattuna kaikkia vihollisen hyökkäyksiä ja sodan juonia vastaan; ja sen päätorni, jonka jättiläiset muinoin olivat tehneet, oli rakennettu suunnattoman suurista, kauniisti hakatuista kivilohkareista.
Tristan kysyi linnan nimeä.
"Kaunis nuorukainen, sitä nimitetään Tintageliksi."
"Tintagel", huudahti Tristan, "siunattu ollos sinä ja siunatut kaikki sinun asujamesi!"
Arvon herrat, samassa paikassa juuri oli hänen isänsä Rivalin menneinä riemun päivinä nainut Valkokukan. Mutta Tristan parka ei sitä tiennyt.
Kun metsänkävijät kunniatoitotusten raikuessa saapuivat linnan tornin juurelle, tulivat kaikki paroonit ja itse kuningas Mark'kin portille heitä vastaan. Kun ylin jahtimestari oli kertonut hänelle seikkailun menon, ihasteli Mark suuresti tämän ratsastusretken kaunista järjestystä, hyvin jaoiteltua hirveä ja siinä ilmenevää syvällistä metsästystaitoa. Mutta etenkin hän ihaili tuota kaunista vierasmaalaista lasta, eivätkä hänen silmänsä voineet irroittua hänestä. Mistä tuli heti tämä ensihellyys hänen sydämeensä? Kuningas kyseli sitä itseltään eikä voinut sitä ymmärtää. Arvon herrat, hänen oma verensä se oli, joka heltyi ja haastoi hänessä, sama rakkaus, jota hän ennen oli tuntenut sisartaan Valkokukkaa kohtaan.
Illalla, kun ateria oli syöty, astui gallialainen laulaja, joka oli mestari alallaan, kokoontuneiden paroonien piiriin ja esitti laulun harpun säestyksellä. Tristan istui kuninkaan jalkojen juuressa ja kun harpunsoittaja näppäili johdantosäveleitä uuteen lauluun, puhui Tristan hänelle seuraavasti:
"Mestari, tämä laulu on kaikkein kauneimpia; sen ovat laatineet muinaiset bretagnelaiset Graelentin lemmentarinan muistoksi ja ylistykseksi. Sen sävel on suloinen ja suloiset ovat sen sanat. Mestari, sinulla on oiva ääni, soita ja laula se hyvin!"
Gallialainen lauloi ja sitten vastasi:
"Lapsi, ymmärrätkö siis jotakin soittimien jalosta taidosta? Jos Loonnois'n maan kauppiaat opettavat pojilleen myöskin harpun- ja lyyransoittoa, niin nouse, tartu soittimeen ja näytä meille taitosi."
Tristan otti harpun ja lauloi niin kauniisti, että kaikki paroonit tulivat liikutetuiksi sitä kuullessaan. Ja Mark ihaili suuresti tuota harpunsoittajaa, joka oli kotoisin samasta Loonnois'n maasta, minne Rivalin muinoin oli vienyt Valkokukan.
Laulun vaiettua ei kuningas pitkään aikaan virkkanut sanaakaan.
"Poikani", sanoi hän vihdoin, "siunattu olkoon se mestari, joka sinua on opettanut ja siunattu ollos sinä itse! Jumala rakastaa hyviä laulajia. Heidän äänensä ja heidän harppunsa säveleet tunkevat ihmisten sydämiin, herättävät heissä rakkaita muistoja ja saavat heidät unohtamaan monen murheen ja monen pahantyön. Sinä olet tullut meidän iloksemme tämän katon alle. Jää pitkäksi aikaa luokseni, ystävä!"
"Mielelläni olen palveleva teitä, sire", vastasi Tristan, "harpunsoittajananne, metsämiehenänne ja vasallinanne."
Hän teki niinkuin oli sanonut ja heidän keskinäinen hellyytensä kasvoi vain päivä päivältä kolmen vuoden aikana. Päivisin Tristan seurasi Markia oikeudenkäyttöihin ja metsästysretkille, ja öisin hän, nukkuessaan kuninkaallisessa huoneessa yhdessä hänen lähimpäin suosikkiensa ja uskottujensa kanssa, viihdytti hänen mieltänsä harpunsävelillä, silloin kun hän sattui olemaan surullinen. Paroonit pitivät hänestä paljon ja etenkin oli hän vouti Dinas Lidanilaisen sydäntä lähellä, niinkuin vast'edes kertomuksestamme tulemme huomaamaan. Mutta hellemmin vielä kuin paroonit ja Dinas Lidanilainen rakasti häntä kuningas itse. Heidän ystävyydestään huolimatta ei Tristan kuitenkaan voinut olla kaipauksella muistelematta isäänsä Rohaltia, mestari Gorvenalia ja suloista Loonnois'n maata.
Arvon herrat, ei sovi kertojan, joka tahtoo miellyttää kuulijoitaan, ryhtyä liian pitkiin puheisiin. Tämän tarinan aihe on sitäpaitsi niin kaunis ja moninainen, ettei se lisäyksiä kaipaa. Mainitsenpa siis vain aivan lyhyesti, että Rohalt Sanan-Pitäjä kauan aikaa harhailtuaan maita ja meriä vihdoinkin saapui Cornwallin maahan ja löysi Tristanin, ja näyttäen kuninkaalle kallista muistokiveä, jonka tämä muinoin oli antanut Valkokukalle häälahjaksi, hän puhui seuraavasti:
"Kuningas Mark, tämä on Tristan Loonnois'n maasta ja teidän sisarenne poika, Valkokukan ja kuningas Rivalinin poika. Morganin herttua kantaa vääryydellä valtikkaa hänen maassaan; on jo aika, että hän palaa perintöoikeuksiinsa."
Mainitsenpa vielä lyhyesti, että Tristan, saatuaan enoltaan ritarivarustukset, purjehti meren poikki Cornwallin laivoilla, teki itsensä tunnetuksi isänsä vanhoille vasalleille, vaati taisteluun Rivalinin murhaajan, surmasi hänet ja otti jälleen haltuunsa maan.
Mutta sitten tuli hän ajatelleeksi, että kuningas Mark oli varmaankin onneton ilman häntä, ja koska sydämen jalous aina oli määräävänä hänen kaikissa edesottamisissaan, kutsui hän kokoon kreivinsä ja parooninsa ia puhui heille seuraavasti:
"Loonnois'n ritarit, olen valloittanut takaisin tämän maan ja kostanut kuningas Rivalinin kuoleman Jumalan ja teidän avullanne. Siten olen antanut isälleni, mikä hänelle kuului. Mutta onpa vielä kaksi, Rohalt ja kuningas Mark Cornwallin maasta, jotka ovat minua orpoa ja harhailevaa lasta tukeneet ja joille minun myös tulee suoda isän nimi; eikö minun siis myös heitä kohtaan tule täyttää pojan velvollisuudet? Kaksi asiaa omistaa ylhäissäätyinen mies: maansa ja ruumiinsa. Siispä luovutan Rohaltille, jonka näette tässä vierelläni, maani: isäni, se on teidän ja teidän poikanne saakoon sen teidän jälkeenne. Kuningas Markille luovutan ruumiini: jätän tämän maan, niin rakas kuin se minulle onkin, ja lähden palvelemaan herraani Markia Cornwallin maahan. Tällainen on tuumani; mutta te, Loonnois'n ritarit, olette uskottujani ja neuvosmiehiäni, jos siis joku teistä tahtoo minua opastaa toisenlaiseen päätökseen, niin nouskoon hän nyt ja puhukoon!"
Mutta kaikki paroonit ylistivät hänen päätöstään kyyneleet silmissä, ja Tristan, ottaen ainoaksi matkatoverikseen Gorvenalin, hankkiutui lähtemään kuningas Markin maahan.