XII.
Tuli-koe.
Pian luulivatkin Denoalin, Andret ja Gondoine jo olevansa hyvässä turvassa: epäilemättä oli Tristan jo meren takana, liian etäällä yltääkseen heihin. Niinpä siis muuanna päivänä, kun kuningas kuulostaen jahtikoirainsa haukuntaa pysähdytti ratsunsa keskelle niittua, kaikki kolme ratsastivat hänen luokseen ja sanoivat hänelle näin:
"Kuningas, kuule, mitä meillä on sinulle sanottavaa. Sinä tuomitsit silloin kuningattaren ilman oikeudenkäyttöä ja tutkintoa ja se oli pahasti tehty; nyt sinä taas vapautat hänet ilman oikeudenkäyttöä; eikö sekin ole rikos? Ei koskaan ole hän julkisesti puhdistautunut syytöksestä ja kaikki valtakuntasi paroonit moittivat siitä teitä kumpaakin. Neuvo häntä kutsumaan Jumalan tuomiota avukseen. Jos hän on viaton, niin mitä vaaraa on hänelle siitä, jos hän vannookin pyhimysten luiden kautta, ettei hän millään ole rikkonut, ja jos hän syyttömin käsin tarttuukin hehkuvaan rautaan? Tämä on tapa maassa ja tämän helpon kokeen kautta ovat muinaiset epäluulot ainiaaksi hävinneet."
Mark vastasi vihastuneena:
"Iskeköön taivaan tuli teihin, te Cornwallin ritarit, jotka lakkaamatta koetatte luoda ympärilleni häpeää! Teidän vuoksenne olen ajanut maanpakoon sisarenpoikani; mitä vaaditte vielä? Sitäkö, että karkoittaisin maasta myös Irlannin kuningattaren? Mitä uusia syytöksiä olette taas keksineet? Entisiä vastaanhan Tristan oli valmis nostamaan aseensa hänen puolestaan. Todistaakseen hänen viattomuutensa hän haastoi teidät taisteluun, te kuulitte sen kaikki; miksi ette nousseet häntä vastaan? Herrat ritarit, olette valittaneet vastoin kaikkea oikeutta; varokaa siis, etten kutsu takaisin sitä miestä, jonka teidän tähtenne olen karkoittanut!"
Silloin nuo pelkurit rupesivat vapisemaan; he olivat jo näkevinään edessään Tristanin ja oman ruumiinsa hänen miekkansa kärjessä.
"Sire, me annoimme teille vain alamaisen neuvomme omaa kunniaanne silmällä pitäen, niinkuin uskollisten vasallien tulee; mutta tästä lähin pidämme suumme kiinni. Unohtakaa siis suuttumuksenne, ja ottakaa meidät jälleen suosioonne!"
Mutta Mark nousi pystyyn satulassaan huutaen:
"Ulos maastani, te petturit! En koskaan enää tee kanssanne sovintoa. Teidän vuoksenne karkoitin Tristanin; nyt on teidän vuoronne jättää tämä maa!"
"Kuten suvaitsette, jalo sire, meidän linnamme ovat lujat, hyvin paalutetut ja luoksepääsemättömillä kallioilla!"
Ja hyvästelemättä he käänsivät ratsunsa ympäri.
Odottamatta koiria ja metsästäjiä Mark ratsasti takaisin Tintageliin ja astui kaikuvin askelin sisään linnan portista. Kuningatar tunsi hänen nopeiden askeliensa äänen ja nousi ottamaan häntä vastaan.
Hän riisui tapansa mukaan kuninkaalta miekan ja kumarsi syvään hänen edessään. Mark tarttui hänen käteensä ja kohotti hänet pystyyn tästä alamaisesta asennosta. Silloin Isolde, luodessaan katseensa kuninkaaseen, näki, miten hänen jalot piirteensä olivat vihan vääristämät, samanlaiset kuin kerran ennen, kun hän raivosi polttorovion vierellä.
"Voi", ajatteli hän, "ystäväni piilopaikka on keksitty; kuningas on vanginnut hänet!"
Hänen sydämensä melkein lakkasi lyömästä hänen rinnassaan ja sanaakaan sanomatta hän vaipui maahan kuninkaan jalkoihin. Kuningas nosti hänet syliinsä ja suuteli häntä lempeästi; vähitellen hän jälleen tuli tajuihinsa.
"Armahin ystävä, mikä teitä vaivaa?"
"Sire, minä pelkään; näin teidät niin vihastuneena."
"Niin palasin todellakin vihastuneena tuolta metsästysretkeltä."
"Oi, herra, jos teidän metsästäjänne ovatkin tuottaneet harmia teille, niin sopiiko teidän nyt noin panna sydämellenne pieniä jahti-ikävyyksiä?"
Mark hymyili tälle puheelle.
"Ei, ystäväiseni, metsämieheni eivät ole minua vihastuttaneet, vaan kolme petturia, jotka jo pitemmän aikaa ovat meitä vihanneet; sinähän kyllä tunnet heidät, ne ovat Andret, Denoalin ja Gondoine; ajoin heidät pois maastani."
"Sire, mitä pahaa ovat he uskaltaneet puhua minusta?"
"Mitä sinä siitä välität? Olenhan jo karkoittanut heidät!"
"Sire, jokaisella on oikeus sanoa julki mielipiteensä. Mutta minulla on myös oikeus saada tietää, mikä syytös minua vastaan on viskattu. Ja keltä muulta voisin sen saada tietää, jollen teiltä? Olen yksin oudossa maassa eikä minulla ole ketään muuta puolustajaa kuin te."
"Olkoon menneeksi. He väittivät siis kuuluvan asiaan, että sinun pitäisi puhdistautua valan ja tulikokeen kautta. 'Luonnollisesti on kuningattarelle itselleenkin', niin he sanoivat, 'tällainen oikeudenkäyttö mieluinen. Nämä koetukset ovat helppoja sille, joka tietää itsensä viattomaksi. Mitä vaaraa niistä olisi hänelle? Jumala on oikea tuomari; hän haihduttaisi ikuisiksi ajoiksi muinaiset epäluulot…' Näin he väittivät. Mutta unohtakaamme nämä asiat. Sanoinhan jo, että olen ajanut heidät maanpakoon."
Isolde värisi; hän katsoi kuninkaaseen ja virkkoi:
"Sire, antakaa heille käsky saapua takaisin hoviinne. Olen puhdistautuva valan kautta."
"Milloin?"
"Kymmenen päivän kuluttua."
"Tuo hetki on kovin lähellä, ystävä."
"Se on liiankin kaukana. Mutta pyydän, että sitä ennen lähetätte sanan kuningas Artturille, että hän siksi päiväksi saapuisi Gauvainin, Girflet'n, vouti Keen ja sadan muun ritarin kanssa maanne rajalla olevalle Valko-Nummelle, virran luo, joka erottaa teidän molempain valtakunnat toisistaan. Siellä, heidän läsnäollessaan, tahdon tehdä valani enkä yksinomaan teidän omain paroonienne kuulten: sillä muuten he voisivat, heti kun olen valani vannonut, pyytää teitä asettamaan minulle taas uusia koetuksia eikä onnettomuutemme tulisi koskaan loppumaan. Mutta he eivät uskalla enää hiiskua mitään, jos Arttur ja hänen ritarinsa ovat valani todistajat."
Sillä välin kuin aseelliset airueet, kuningas Markin sanansaattajat, riensivät Carduelia kohti kuningas Artturin luo, lähetti Isolde salaa palvelijansa Perinis Vaaleakutrin, Uskollisen, Tristanin luo.
Perinis vaelsi metsien halki, karttaen kaikkia polkuja ja ihmisten olosijoja ja pääsi siten vihdoin Orri-vartijan mökille, jossa Tristan oli häntä jo monta päivää odotellut. Perinis kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut, ilmaisi petturien juonen ja hetken ja paikan, mikä oikeudenkäyttöä varten oli määrätty.
"Sire, valtiattareni pyytää teitä, että olisitte tuona määräpäivänä Valko-Nummella, mutta pyhiinvaeltajan puvussa ja niin hyvin naamioituna, ett'ei kenkään voi teitä tuntea; hänen täytyy, päästäkseen tuomiopaikalle, mennä veneellä virran yli toiselle rannalle, jossa kuningas Artturin ritarit ovat; teidän tulee odottaa tätä hetkeä. Epäilemättä voitte silloin olla hänelle joksikin avuksi. Valtiattareni pelkää tätä tuomiopäivää: kuitenkin luottaa hän Jumalan armoon, joka on jo ennenkin pelastanut hänet spitaalisten käsistä."
"Palaa kuningattaren luo, jalo, lempeä ystäväni Perinis, ja sano hänelle, että teen, niinkuin hän tahtoo."
Mutta nyt tapahtui niin, arvon herrat, että kun Perinis palaili Tintagelia kohti, huomasi hän muutamassa pensastossa saman metsänvahdin, joka kerran aikaisemmin oli ilmiantanut metsässä nukkuvat rakastavaiset kuninkaalle. Kerran päihtyneenä oli hän julkisesti kerskunut tästä kavalluksestaan. Mies oli juuri kaivanut maahan syvän reiän ja peitteli sitä par'aikaa taitavasti oksilla virittääkseen ansaa susille ja metsäsioille. Hän huomasi, että kuningattaren palvelija oli aikeissa hyökätä hänen kimppuunsa ja yritti paeta. Mutta Perinis ahdisti hänet salakuopan reunalle huutaen:
"Vakoilija, joka olet myynyt kuningattaren, miksi pakenet? Pysy siinä hautasi partaalla, jonka kaivamisesta itse olet pitänyt huolta!"
Hänen sauvansa vingahti ilmassa. Sauva ja pääkallo murskautuivat samalla kertaa, ja Perinis Vaaleakutri, Uskollinen, potkaisi jalallaan kuolleen ruumiin oksilla peitettyyn kuoppaan.
* * * * *
Tuona päivänä, jona tuomio oli määrätty tapahtuvaksi, saapuivat Mark, Isolde ja kaikki Cornwallin paroonit Valko-Nummelle ratsastaen kauniissa järjestyksessä virran rantamalle, ja toiselle rannalle taaskin olivat kuningas Artturin ritarit kokoontuneet, tervehtien sieltä loistavilla lipuillaan.
Heidän edessään ranta-äyräällä istui kurjannäköinen pyhiinvaeltaja kaapuunsa kietoutuneena ojentaen esiin puulautastaan ja rukoillen almua kimeällä ja valittavalla äänellä.
Cornwallin soutu-alukset lähestyivät jo toista rantaa. Kun he jo olivat aivan likellä kuivaa maata, sanoi Isolde häntä ympäröiville ritareille:
"Ritarit, kuinka voin päästä maihin tahraamatta pitkää pukuani loassa?
Jonkun jalkamiehen pitäisi auttaa minua."
Eräs ritareista huusi pyhiinvaeltajalle:
"Ystäväiseni, kääripäs ylös kaapusi, astu veteen ja kanna kuningatar maihin, ellet pelkää, raihnaiselta kun näytät, uupuvasi kesken."
Mies otti kuningattaren syliinsä. Isolde kuiskasi tälle aivan hiljaa: "Ystäväni!" Sitten vielä hiljempaa: "Päästä itsesi lankeamaan hietikolle."
Rannalle tultuaan pyhiinvaeltaja horjahti ja kaatui, pitäen kuningatarta koko ajan tiukasti sylissään. Aseenkantajat ja soutumiehet karkasivat heti tuon raukan kimppuun heristellen hänelle sauvoimiaan ja airojaan.
"Jättäkää hänet rauhaan", sanoi kuningatar, "epäilemättä oli pitkä pyhiinvaellusretki hänet uuvuttanut."
Ja hän irroitti vyöstään hienon kultasoljen ja heitti sen pyhiinvaeltajalle.
Kuningas Artturin teltan eteen ruohikolle oli levitetty komea, nikealaisesta silkistä tehty matto ja tälle matolle oli asetettu pyhät esineet, jotka tätä tarkoitusta varten oli otettu esille lippaista ja säiliö-arkuista. Ylväät ritarit Gauvain, Girflet ja maavouti Kee vartioivat niitä.
Kuningatar, ensin rukoiltuaan Jumalaa, riisti koristukset kaulastaan ja käsistään ja antoi ne kerjäläisille; sitten hän irroitti purppuraviittansa ja kaulahuivinsa ja lahjotti nekin pois; hän antoi myös pois vyönsä ja kalleilla kivillä somistetut jalkineensa. Hän jätti ylleen vain hihattoman tunikan ja paljain käsivarsin ja jaloin hän astui molempien kuninkaiden eteen. Ympärillä seisoivat kaikki paroonit ääneti katsellen häntä ja itkien. Pyhäin jäännösten luona hehkui hiillos. Vavisten ojensi hän oikean kätensä pyhien luita kohti ja sanoi:
"Logres'n kuningas ja Cornwallin kuningas, sire Gauvain, sire Kee, sire Girflet ja te kaikki, jotka olette todistajani, näiden pyhien kalujen ja kaikkien pyhien luiden kautta, joita maailmassa on, minä vannon, että ei milloinkaan kukaan mies, vaimosta syntynyt, ole pitänyt minua sylissään, paitsi kuningas Mark, minun herrani, ja tuo pyhiinvaeltaja-raukka, joka äsken vaipui maahan teidän silmienne edessä. Kuningas Mark, oletteko tyytyväinen tähän valaan?"
"Olen, kuningatar, ja vahvistakoon Jumala tämän valasi oikeaksi!"
"Amen!" sanoi Isolde.
Hän lähestyi tulipätsiä kalpeana ja horjuen. Kaikki katsoivat häneen henkeään pidättäen; rauta oli hehkuvan punainen. Silloin hän upotti paljaat käsivartensa hiillokseen, tarttui rautakankeen, astui yhdeksän askelta kantaen sitä, sitten heitti sen pois ja risti käsivartensa ojentaen ne esiin peukalot ulospäin. Ja jokainen näki, että hänen ihonsa oli tuoreempi ja eheämpi kuin luumupuun hedelmä.
Silloin kohosi kaikista rinnoista suuri kiitoksen huokaus Jumalan puoleen.