XIV.
Ihmeellinen kulkunen.
Tristan pakeni Galliaan, jalon herttuan Gilainin maahan. Herttua oli nuori, mahtava, vieraanvarainen; hän otti hänet vastaan tervetulleena vieraana. Hän teki kaiken voitavansa osoittaakseen hänelle kunniaa ja tuottaakseen hänelle iloa; mutta eivät seikkailut eivätkä juhlat voineet lievittää Tristanin surua.
Eräänä päivänä, kun hän istui nuoren herttuan vieressä, oli hänen sydämensä niin raskas, että häneltä aivan huomaamatta pääsi syvä huokaus. Lieventääkseen hänen tuskaansa käski herttua tuoda yksityiskammioonsa rakkaimman leikkikalunsa, joka lumollaan surullisina hetkinä riemastutti hänen silmiään ja sydäntään. Punaisella purppuravaatteella verhotulle pöydälle asetettiin hänen koiransa Helu-Lelu. Se oli lumottu koira; herttua oli saanut sen Avallonin saaresta; eräs haltiatar oli lähettänyt sen hänelle lemmen pantiksi. Ei kenkään taida sanoin kuvata sen ulkonäköä ja kauneutta. Sen karvan loiste oli niin ihmeellisistä vivahduksista kokoonpantu, että oli mahdotonta määrätä sen väriä; sen kaulan-ympärystä hohti valkeampana kuin lumi, sen rinta oli vihreämpi kuin apilanlehti, toinen sivu purppuranpunainen, toinen safraninkeltainen, sen vatsa oli sininen kuin lasurikivi, sen selkä ruusuinen; mutta kun katseli sitä kauemmin, alkoivat kaikki nämä värit tanssia silmissä kareillen vuorotellen valkeina, vihreinä, keltaisina, sinisinä, purppuraisina, tummina ja kirkkaina. Sen kaulassa oli kultaiseen ketjuun kiinnitetty kulkunen, joka helkkyi niin iloisesti, kirkkaasti ja suloisesti, että sitä kuunnellessaan Tristanin sydän suli, tyyntyi ja hänen tuskansa vaimeni. Hän unohti kaikki kuningattaren vuoksi kärsimänsä kovat kohtalot; sillä sellainen taika oli kulkusessa, että jokainen sydän sen iloista, kirkasta ja suloista helkettä kuunnellessaan unohti kaikki surunsa. Ja kun Tristan tämän loihtukulkusen lumoissa hyväili tuota pientä lumo-eläintä, joka haihdutti hänen huolensa ja jonka turkki tuntui käsiin hienommalta kuin hienoin silkki, niin tuli hän ajatelleeksi, että siinä olisi sopiva lahja Isoldelle. Mutta mitä tehdä! Herttua Gilain rakasti Helu-Lelua yli kaiken; ei petoksella eikä rukouksella olisi voinut saada häntä siitä luopumaan.
Eräänä päivänä sanoi Tristan herttualle:
"Sire, mitä antaisitte sille, joka vapauttaisi teidän maanne tuon hirveän jättiläisen, Urgan Pitkäkarvan vallasta, joka rasittaa teitä raskailla lunnailla?"
"Totta tosiaan, antaisinpa voittajan itsensä valita sen, mitä hän suinkin arvokkaimpana pitää aarteitteni joukossa; mutta ei kenkään rohkene käydä käsiksi jättiläiseen."
"Nuopa ovat merkillisiä puheita", sanoi Tristan. "Mutta ainoastaan uhkarohkeiden seikkailujen hinnalla saavutetaan hyvinvointi maahan. Ja vaikka saisin kaikki Milanon kullat, en luopuisi päätöksestäni koetella voimiani jätin kanssa."
"Niinpä siis", sanoi herttua Gilain, "Betlehemin Jumala, Neitseestä syntynyt, olkoon teidän kanssanne ja pelastakoon teidät kuolemasta!"
Tristan yllätti Urgan Pitkäkarvan luolassaan. Kauan he iskivät yhteen vimman-villitysti. Vihdoin sai kuitenkin taito voiton voimasta ja ketterä kalpa raskaasta nuijasta; Tristan katkaisi jättiläiseltä nyrkin ja toi sen kuninkaalle.
"Sire, antakaa minulle palkinnoksi, lupauksenne mukaan, Helu-Lelu, lumottu koiranne!"
"Ystävä, mitä anotkaan! Jätä se minulle ja ota mieluummin sisareni ja puolet valtakuntaa."
"Sisarenne on kaunis ja kaunis on myös valtakuntanne; mutta taistelin
Urgan Pitkäkarvan kanssa ainoastaan saadakseni tuon lumo-eläimen.
Muistakaa lupaustanne!"
"Ota se siis; mutta tiedä myös, että olet samalla riistänyt minulta silmieni ilon ja sydämeni päivänpaisteen!"
Tristan uskoi koiran muutaman viisaan ja viekkaan gallialaisen ilvehtijän haltuun, joka puolestaan vei sen Cornwalliin. Hän saapui Tintageliin ja antoi lahjansa salaisesti Brangienille. Kuningatar iloitsi siitä suuresti ja antoi ilvehtijälle palkinnoksi kymmenen naulaa kultaa ja sanoi kuninkaalle, että Irlannin kuningatar, hänen äitinsä, oli lähettänyt hänelle tämän rakkaan lahjan. Isolde antoi kultasepän kovertaa koiraa varten erityisen kullalla ja kalleilla kivillä koristetun seinäkomeron ja jos hän jonnekin meni, otti hän aina sen mukaansa ystävänsä muistoksi. Ja joka kerta kun hän katseli sitä, haihtui suru, tuska ja kaipaus hänen sydämestään.
Ensin ei Isolde oikein käsittänyt koirassa piilevää lumoa. Että hän niin suurella mielihyvällä sitä katseli, johtui varmaankin siitä, että lahja tuli Tristanilta, niin hän ajatteli; ystävän ajatus varmaan huojensi hänen huoltaan. Mutta eräänä päivänä tuli hän vakuutetuksi siitä, että eläimessä oli taikaa ja että jo yksin kulkusen helinä hurmasi hänen sydäntään.
"Oi", ajatteli hän, "sopiiko minun nauttia tästä huojennuksesta, sill'aikaa kun Tristan on onneton? Hän olisi voinut pitää tuon lumotun koiran itse ja unohtaa siten tuskansa; mutta hän on jalosta myötätunnosta minua kohtaan katsonut paremmaksi lähettää sen minulle, antaa minulle ilon ja pitää itse surun. Mutta näin ei saa olla; Tristan, minä tahdon kärsiä yhtä kauan kuin sinäkin kärsit."
Isolde otti taikakulkusen, helisytti sitä vielä viimeisen kerran, irroitti sen varovaisesti ja heitti sen sitten avonaisesta ikkunasta meren syvyyteen.