XIX.
Kuolema.
Tuskin oli Tristan saapunut takaisin Carhaixiin, Vähään-Bretagneen, kun hän jo riensi sotaan auttaakseen rakasta toveriaan Kaherdinia, jota eräs Bedalis-niminen parooni ahdisti. Tristan joutui Bedaliksen väijytyksen uhriksi. Hän surmasi Bedaliksen seitsemän veljeä, mutta tässä kahakassa hänet haavoitettiin myrkytetyllä keihäällä.
Hän pääsi vaivoin Carhaixin linnaan. Lääkärejä saapui hänen luokseen joukoittain, mutta kukaan ei osannut parantaa myrkyn vihoja, sillä he eivät edes keksineet sitä. Turhaan he silppusivat juuria ja keittivät ruohoja ja sekoittivat juomia. Tristan tuli vain huonommaksi. Myrkky leveni koko ruumiiseen. Hän kalpeni ja hänen luunsa alkoivat pistää esiin.
Hän tiesi, että hänen oli nyt kuoltava. Silloin hän tahtoi nähdä Isolde Vaaleahiuksen. Mutta kuinka päästä hänen luokseen. Hän on niin heikko, että hän kuolisi merellä. Ja jos hän pääsisikin Cornwalliin, niin miten suoriutua vihollisista? Hän valittaa, myrkky jäytää häntä, hän odottaa kuolemaa.
Hän kutsutti silloin salaa luokseen Kaherdinin ilmaistakseen hänelle tuskansa, sillä molemmat rakastivat toisiaan uskollisella rakkaudella. Hän pyysi, että kaikki muut poistuisivat huoneesta ja myös läheisistä saleista. Isolde, hänen vaimonsa, ihmetteli suuresti tätä oudonlaista toivomusta. Hän pelästyi ja halusi kuulla heidän keskustelunsa. Hän nojautui ulos ikkunasta painaen päänsä sitä seinää vasten, jonka luona Tristanin vuode sijaitsi. Hän kuuntelee; eräs uskottu pitää vahtia ulkona.
Tristan kokoaa voimansa, kohottautuu istualleen ja nojaa seinään. Kaherdin istuutuu hänen viereensä ja molemmat itkevät yhdessä. He itkevät hyvää asetoveruuttaan, joka niin pian katkesi, hellää ystävyyttään ja yhteisiä onnen hetkiä; ja molemmat säälivät toistaan.
"Jalo, armas ystävä", sanoo Tristan, "olen vieraalla maalla, jossa minulla ei ole sukua, ei muuta ystävää kuin te; te olette täällä ollut ainoa iloni ja lohtuni. Nyt kuolen, tahtoisin nähdä Isolde Vaaleahiuksen. Mutta miten tehdä hänelle tiettäväksi toivoni? Oi, jospa minulla olisi joku sanansaattaja, joka tahtoisi lähteä hänen luokseen, niin hän tulisi; niin suuresti hän minua rakastaa! Kaherdin, jalo toveri, ystävyytemme, toveruutemme ja sydämenne jalouden nimessä rukoilen teitä: uskaltakaa puolestani tämä uhkaretki, ja jos tuotte vastauksen, tulen vasalliksenne ja rakastan teitä enemmän kuin ketään muuta maailmassa."
Kaherdin näkee, miten Tristan itkee, heikontuu yhä, vaikeroi tuskissaan; hänen sydämensä heltyy, hän vastaa lempeästi myöntäen:
"Jalo toveri, älkää kyynelöikö; teen kaikki, mitä tahdotte. Rakkaudesta teihin, ystävä, annan vaikka henkeni. Ei mikään vastus eikä kärsimys ole estävä minua koettamasta parastani. Sanelkaa viestinne ja minä valmistun lähtemään."
Tristan vastasi:
"Ylistetty ollos, ystävä! Siispä kuulkaa rukoukseni. Ottakaa tämä sormus: se on merkki meidän välillämme. Ja kun te saavutte hänen maahansa, olkaa hovissa olevinanne kauppias. Näytelkää hänelle silkkikankaita ja siinä ohessa näyttäkää hänelle tämä sormus; heti hän silloin kyllä keksii jonkun salajuonen saadakseen kanssanne kahdenkeskisen keskustelun. Silloin sanokaa hänelle, että sydämeni tervehtää häntä, että ainoastaan hän voi lievittää tuskaani; sanokaa hänelle, että hän muistaisi meidän muinaisia riemujamme ja suuria surujamme ja kaikkia meidän uskollisen ja hellän rakkautemme kauniita hetkiä; että hän muistaisi lemmenjuomaa, jonka joimme yhdessä merellä. Oi, kuoleman joimme silloin itsellemme! Muistakoon hän myös valaa, jonka hänelle vannoin, että en koskaan rakastaisi ketään muuta kuin häntä: olen pitänyt lupaukseni."
Seinän läpi Isolde Valkokäsi kuuli nämä sanat ja oli vähällä mennä tainnoksiin.
"Kiiruhtakaa, toveri, ja palatkaa pian takaisin; jos viivytte, ette enää tapaa minua elossa. Neljänkymmenen päivän kuluttua tuokaa luokseni Isolde Vaaleahius. Salatkaa lähtönne sisareltanne, tai sanokaa, että menette etsimään lääkäriä. Ottakaa kaunis laiva ja kaksi purjetta, valkoinen ja musta. Jos kuningatar Isolde on mukananne, nostakaa palatessanne valkea purje. Ystävä, muuta ei minulla ole enää sanottavaa: Jumala olkoon kanssanne ja tuokoon teidät terveenä takaisin."
Hän huokaa, itkee ja valittaa. Kaherdin tekee samoin, suutelee
Tristania ja ottaa jäähyväiset.
Ensimäisen tuulen viritessä hän lähti merille. Merimiehet ottivat mukaansa kaikenlaista kallisarvoista tavaraa, harvinaisen värisiä silkkikankaita, Toursin pöytä-astioita, Poitoun viinejä, espanjalaisia jahtihaukkoja; tällä lailla toivoi Kaherdin pääsevänsä Isolden lähettyville. Kahdeksan päivää ja kahdeksan yötä he täysin purjein kiitivät Cornwallia kohti.
Naisen viha on jotakin hirvittävää, ja jokainen sitä kavahtakoon! Mitä enemmän hän on rakastanut, sitä julmempi on hänen kostonsa. Naisten rakkaus syttyy pian ja pian syttyy myös heidän vihansa liekki; ja heidän kaunansa kestää kauemmin kuin heidän ystävyytensä. He osaavat hillitä rakkauttaan, vaan eivät vihaansa. Seinän läpi Isolde Valkokäsi oli kuullut jok'ainoan sanan. Hän oli niin suuresti rakastanut Tristania! Ja nyt hän sai tietää hänen rakastavan toista. Hän salasi sydämeensä kuulemansa sanat: mutta sopivan hetken tullen, miten kovasti onkaan hän kostava rakkaimmalleen! Kuitenkaan ei hän millään tavoin ilmaissut tunteitaan ja heti kun ovet jälleen avattiin, hän astui Tristanin huoneeseen ja, salaten suuttumuksensa, palveli häntä edelleen mitä herttaisimmin, kuten sopii rakastavalle naiselle. Hän puheli hänelle hellästi, suuteli häntä huulille ja kysyi, tulisiko Kaherdin piankin takaisin tuon lääkärin kanssa, joka voisi hänet parantaa… Mutta koko ajan hän hautoi mielessään kostoa.
Kaherdin ankkuroi vihdoin Tintagelin satamaan. Hän otti käteensä suuren haukan, harvinaisen värisen kankaan ja sievästi uurretun maljakon; ne hän lahjoitti kuningas Markille pyytäen kohteliaasti hänen suojelustaan ja suostumustaan vapaasti harjoittaa kauppaa hänen maassaan tarvitsematta pelätä mitään korkeita herroja. Ja kuningas lupasi sen hänelle kaikkien linnan asujainten edessä.
Silloin Kaherdin alkoi tarjotella kuningattarelle hienosta kullasta silattua solkea:
"Kuningatar", sanoi hän, "tämä kulta on arvokasta", ja vetäen sormestaan Tristanin sormuksen hän asetti sen koristeen rinnalle. "Katsokaa, kuningatar, kulta tässä soljessa on uhkeampaa ja kuitenkin on tämänkin sormuksen kulta erittäin suuri-arvoista."
Kun Isolde tunsi viheriäisen jaspis-sormuksen, vavahti hänen sydämensä ja hänen kasvojensa väri vaihtui. Peläten sanantuojan uutisia hän veti Kaherdinin syrjemmälle ristikko-ikkunan komeroon ikäänkuin paremmin nähdäkseen kauppiaan koruja. Kaherdin sanoi hänelle nopeasti:
"Valtiatar, Tristania on haavoitettu myrkytetyllä säilällä, ja hän on kuolemaisillaan. Hän lähettää teille sanan, että te yksin voitte tuoda hänelle lievitystä. Hän pyytää teitä muistamaan niitä suuria tuskia ja kärsimyksiä, joita yhdessä olette kestäneet. Pitäkää tämä sormus, hän antaa sen teille."
Isolde vastasi valjuna vavisten:
"Ystävä, minä seuraan teitä. Huomen-aamulla olkoon laivanne lähtökunnossa."
Seuraavana aamuna kuningatar sanoi tahtovansa lähteä haukkametsästykselle ja kutsutti esiin koiransa ja lintunsa. Mutta herttua Andret, joka aina väjyi häntä, lähti mukaan. Kun he olivat kedolla, lähellä merta, nousi muuan fasaani lentoon. Andret päästi haukan irti sen jälkeen, mutta ilma oli kirkas ja kaunis, ja haukka ponnahti nuolena ylös ja katosi.
"Katsokaa, sire Andret", sanoi kuningatar, "haukka on istahtanut tuonne satamaan erään tuntemattoman laivan mastoon. Kenenkä laiva se mahtaa olla?"
"Jalo rouva", sanoi Andret, "se on tuon bretagnelaisen kauppiaan laiva, joka eilen tarjotteli teille kultasolkea. Menkäämme sinne tavoittamaan haukkaanne."
Kaherdin oli heittänyt laudan sillaksi laivalta maihin. Hän tuli kuningatarta vastaan:
"Valtiatar, suvaitsette kenties tulla laivalleni, näyttäisin teille kauniita kauppatavaroitani."
"Mielelläni, sir", sanoi kuningatar.
Hän astuu alas hevosen selästä suoraan siltalaudalle ja siitä laivaan.
Andret tahtoo seurata häntä ja alkaa hänkin kävellä lautaa pitkin.
Mutta silloin Kaherdin, joka seisoo ylhäällä laivasillalla huitaisee
häntä airolla; Andret horjahtaa ja putoaa mereen. Hän pyrkii ylös,
Kaherdin iskee häntä uudestaan airolla ja upottaa hänet veteen huutaen:
"Kuole, petturi! Siinä on sinulle palkka kaikesta pahasta, mitä olet tehnyt Tristanille ja kuningatar Isoldelle."
Täten Jumala kosti rakastavien puolesta noille pettureille, jotka olivat heitä niin suuresti vihanneet! Kaikki neljä olivat nyt kuolleet: Guenelon, Gondoine, Denoalin, Andret.
Ankkuri nostettiin ja laiva lasketti täysin purjein ulos satamasta.
* * * * *
Carhaixissa Tristan riutuu. Hän odottaa kipeällä kaipuulla Isolden tuloa. Ei mikään vahvista häntä enää, hän elää enää vain siksi, että hän odottaa Isoldea. Joka päivä lähettää hän tähystäjät rannalle katsomaan, joko laiva näkyisi ja minkä värisin purjein; mitään muuta ajatusta ei hänellä enää ole. Vihdoin antaa hän kantaa itsensä Penmarchin rannalle ja auringonlaskuun asti tuijottaa hän herkeämättä ulapalle.
Kuulkaa siis, jalot herrat, mikä surullinen tapaus sattui, tapaus, jonka täytyy liikuttaa kaikkien rakastavien sydäntä. Jo oli Isolde lähellä, jo siinsi kaukaa Penmarchin rannikko ja laiva kiiti iloisesti eteenpäin. Mutta äkkiä nousi kova myrsky. Raju vihuri tempoo purjeita ja kääntää laivan ylösalaisin. Tuuli mylvii, aallot kuohuvat syväreissä, meri mustuu, sade lankeaa rankkana. Laiva rutisee, touvit ja purjenuorat katkeavat, merimiehet laskevat purjeet ja luovivat aaltojen ja tuulen mukaan. He olivat onnettomuudeksi unohtaneet vivuta kannelle perään kiinnitetyn veneen, joka kulki laivan vanavedessä. Suuri aalto murskasi sen ja tempasi mukaansa.
Isolde huutaa:
"Minä kurja! Jumala ei salli minun elää niin kauan, että näkisin Tristanin, ystäväni, vielä yhden kerran, viimeisen kerran; hän tahtoo hukuttaa minut. Tristan, jos olisin saanut puhua kanssasi edes yhden kerran vielä, en välittäisi kuolemasta. Ystävä, jos en pääse luoksesi, tapahtuu se siksi, että Jumala ei salli sitä, ja se on suurin murheeni. Kuolema ei merkitse minulle mitään; koska Jumala niin tahtoo, otan sen nöyrällä mielellä vastaan; mutta, ystäväni, kun sinä saat sen tietää, sinäkin kuolet, minä tiedän sen. Sellainen on rakkautemme loihtu, että sinä et voi kuolla ilman minua, enkä minä ilman sinua. Näen sinun kuolemasi silmieni edessä samalla kertaa kuin omani. Oi ystävä, ei täyty toivoni saada kuolla sinun sylissäsi, tulla haudatuksi samaan arkkuun. Kuolen yksin, ilman sinua, häviän meren syvyyteen. Ehket saa ollenkaan tietää kuolemastani, ehkä elät edelleen, odottaen yhä tuloani Jos Jumala sallii, niin ehkä parannutkin vielä … ah, ehkä minun jälkeeni voit vielä rakastaa toista naista, Isolde Valkokättä! En tiedä, miten on sinun laitasi: minä puolestani, jos tietäisin sinut kuolleeksi, en voisi elää senjälkeen enää hetkeäkään! Suokoon Jumala, ystäväni, että saan sinut parantaa tai että saamme kuolla molemmat samaan kärsimykseen!"
Näin huokailee kuningatar koko ajan, minkä myrsky kestää. Mutta viiden päivän kuluttua rajuilma tyyntyi. Korkeimpaan mastoon hinasi Kaherdin ilomielin valkoisen purjeen, jotta Tristan jo kaukaa huomaisi sen värin. Jo näkee Kaherdin Bretagnen. Mutta voi, heti myrskyn jälkeen vaipui tuuli kokonaan, meri lepäsi rasvatyynenä, purjeet riippuivat velttoina ja turhaan koettivat merimiehet luovia edestakaisin. Kaukana häämöitti jo ranta, mutta kun myrsky oli vienyt heidän veneensä, eivät he päässeet maihin. Kolmantena yönä Isolde näki sellaisen unen, että hän piteli helmassaan suuren metsäsian päätä, joka tahrasi verellä hänen pukunsa. Siitä hän arvasi, ettei hän enää tapaisi elossa ystäväänsä.
Tristan oli jo liian heikko valvoakseen Penmarchin rannalla. Kammioonsa kahlehdittuna hän itki Isoldea, jota ei kuulunut. Heikkona ja valjuna hän valittaa, huokaa, heittelehtii tuskissaan. Kaiho on tappaa hänet.
Vihdoin tuuli virisi ja valkoinen purje tuli näkyviin. Silloin Isolde
Valkokäsi kosti.
Hän tulee Tristanin vuoteen ääreen ja sanoo:
"Ystävä, Kaherdin palaa. Olen nähnyt hänen purtensa merellä: se saapuu hitaasti, kuitenkin tunsin sen heti; tuokoon se teille parantajan!"
Tristan säpsähtää:
"Ystävä ihanainen, onko se varmasti hänen laivansa? Minkälainen on siinä purje?"
"Erotin sen vallan hyvin, he ovat hilanneet sen hyvin korkealle, kun tuuli on niin heikko. Se on aivan musta."
Tristan kääntyi seinään päin ja sanoi: "En jaksa elää enää kauemmin!" Kolme kertaa hän huokasi: "Isolde, ystäväni!" Neljännellä hän heitti henkensä.
Silloin kaikki Tristanin toverit ja ritarit puhkesivat äänekkääseen itkuun, joka kaikui läpi talon. He nostivat hänet vuoteestaan, asettivat hänet komealle matolle ja peittivät hänen ruumiinsa käärinliinaan.
Merellä tuuli taas yltyi ja päästi laivan hyvää vauhtia rantaan. Isolde Vaaleahius astui maihin. Hän kuuli suuria valitushuutoja kadulta, ja kellonsoittoa kaikista kirkoista ja kappeleista. Hän kyseli maan asukkailta, mistä johtui tämä hälinä ja nämä kyyneleet.
Eräs vanhus vastasi: "Rouva, meitä on kohdannut suuri suru. Tristan, tuo jalo ja uljas sankari, on kuollut. Hän oli antelias köyhille, hellä kärsiville. Tämä on raskain onnettomuus, mikä koskaan on kohdannut tätä maata."
Isolde kuulee kaiken tämän, eikä voi sanoa sanaakaan. Hän lähtee linnaan päin. Hän kiiruhtaa irti hulmuavin hunnuin pitkin katuja. Bretagnelaiset katselevat häntä ihmeissään; koskaan vielä eivät he olleet nähneet niin kaunista naista. Kuka hän on? Ja mistä?
Tristanin ruumiin luona Isolde Valkokäsi, mielettömänä tuottamansa turman tähden, huutaa ja valittaa. Toinen Isolde astuu sisään ja sanoo hänelle:
"Jalo rouva, nouskaa ja päästäkää minut hänen viereensä. Minulla on suurempi oikeus surra häntä, uskokaa minua. Minä olen enemmän häntä rakastanut."
Hän kääntyi itään päin ja rukoili Jumalaa. Sitten hän kohotti peitettä, laskeutui pitkälleen ystävänsä viereen, suuteli hänen suutaan ja kasvojaan ja pusersi häntä rintaansa vasten. Syli syliä, huuli huulta vasten hän heittää henkensä ja surun morsiona kuolee siihen ystävänsä viereen.
Kun kuningas Mark sai tietää rakastavien kuolemasta, purjehti hän meren yli, ja tultuaan Bretagneen hän teetti kaksi arkkua, toisen kauniista kalcedonista Isoldelle ja toisen puhtaasta beryllistä Tristanille. Hän kuletti laivallaan Tintageliin molemmat rakkaat vainajat. Hän hautasi heidät kahteen hautaan, joista toinen oli oikealla, toinen vasemmalla puolen kappelin kuoria. Mutta yöllä versoi Tristanin haudasta esiin viheriöivä, väkeväoksainen ja tuoksuvakukkainen pensas, joka kiertäen kappelin katon yli kaartui Isolden hautaan. Kolme kertaa leikattiin pensas poikki, mutta seuraavana päivänä oli se jälleen yhtä viheriä, yhtä kukoistava ja elinvoimainen. Tämä ihme kerrottiin kuningas Markille: kuningas kielsi vast'edes enää katkaisemasta köynnöstä.
Arvon herrat, muinais-ajan suuret laulajat, Beroul, Thomas Bretagnelainen ja herra Eilhart sekä mestari Gottfried ovat kertoneet tämän tarinan kaikille niille, jotka rakastavat, ei muille. He lähettävät teille minun kauttani tervehdyksen. He tervehtävät niitä, jotka ovat raskasmielisiä, ja niitä, jotka ovat onnellisia, kaikkia tyytymättömiä ja kaihoavia, niitä, jotka iloitsevat, ja niitä, jotka kärsivät, kaikkia rakastavia. Löytäkööt he tästä tarinasta lohtua epävakaisuuden, vääryyden, vihamielisyyden, tuskan ja kaikkien rakkauden kärsimysten varalle.