ARKA OMATUNTO
Hän oli hiljaisen näköinen vanhan puoleinen mies. Vaalennut tukka oli kammattu kahden puolen sileää, korkeata otsaa. Silmissä oli lauhkea, vähän haaveellinen katse. Koko hänen olentonsa oli melkein naisellinen. Hän oli yksi noita hiljaisia maassa, jotka vähän puhuvat ja paljon miettivät He ujostelevat suuria seuroja, pitävät uskonsa mieluummin itsellään ja karttavat kaikkea, mikä heissä voisi herättää ihmisten huomiota ja erottaa heitä muista. Sentähden ei hän, vaikka oli kuulunut heränneiden joukkoon ja yhä vieläkin siihen kuului, kantanut sitä pukua, jota nämä tavallisesti käyttävät. Hänellä oli vaan sarkanen suora nuttu ilman körttiä ja kaksinappiset mustat liivit pystykauluksen kanssa. Mutta kasvoista ja koko käytöksestä näkyi, että hän oli uskonnollinen. Ei hän kuitenkaan pyrkinyt puhumaan hengellisistä asioista ja kauvan kesti, ennenkun sain keskustelun kääntymään vanhan herännäisyyden aikoihin.
Itsestään hän vältti puhua, vaikka minä olisin halunnut tietää jotain siitä, mitkä syyt olivat vaikuttaneet suureen muutokseen hänen elämässään.
"Eihän se itse käännekohta kovin merkillinen ollut", — sanoi hän kuitenkin kerran ja kertoi minulle seuraavan pienen piirteen elämästään — "eipä kovinkaan, vaikka sen seuraukset olivat suuretkin. Minä olen papin poika ja isäni oli kappalaisena tässä samassa seurakunnassa, jossa minä nyt olen lasten opettajana. Minutkin pantiin kouluun ja kävinkinhän minä sitä muutamia luokkia, vaikka täytyi keskeyttää, kun ei terveys sietänyt istumista."
"Olinkohan neljän-, viidentoista vaiheilla, kun kerran taas palattiin joululomalle kotiin. Meitä oli kaikki tämän puolikunnan pojat yhdessä matkueessa, ainakin noin kymmenkunta hevosta. Kun kerran oli päästy irti, niin annettiin luonnollemme täysi valta. Ei sillä hyvä, että ajettiin suurella melulla ja paljolla huudolla talojen ohi ja heitettiin kompasanoja vastaantulijoille, yöpaikoissa sitä sen lisäksi vielä mellastettiin ja juotiinkin. Sillä vanhemmat olivat ottaneet matka-eväitä mukaansa ja tarjosivat niitä meille nuoremmillekin, kun oli hupainen nähdä meidän humaltumista ja kujeitamme.
Olin minäkin saanut muutaman ryypyn, ja paljoko sitä siihen aikaan tarvitsikaan joutuakseen pois järjestään. Minä hihkuin ja hyppelin kievarin lattialla. Rekeen päästyäni sieppasin ruoskan, hyppäsin tasakäpälässä korjani perään ja huidoin silmittömästi ympärilleni hevosen karatessa täyttä neliä maantielle. Toverit huusivat minulle: "hyvä, hyvä!" … "se on oikein!" … "onpahan katajassakin tervaa!" — sillä selväpäisenä minä olin tunnettu hiljaiseksi ja ujoksi.
Sillä lailla sitä laskettiin maantietä myöten ja siitä jäälle. Jäällä tuli heinämies vastaan ja kun meidän täytyi ajaa tiepuoleen, niin läimäytin minä reen perässä seisten sen huonoa hevosta pitkällä piiskallani. Mies kirosi ja minä kirosin vastaan.
Mutta salmen poikki ajettua tultiin taas maantielle. Siellä oli pienonen talo tien vieressä ja talon koira oli puhaltaunut maantielle eilimmäisiä haukkumaan. Se oli pieni, hienovillanen villakoiran pentu, joka edellä ajavain hämäyksestä oli vimmastunut ja terhenti lumihangessa kohti kurkkuaan. Ne koettivat sitä lyödä, mutta eivät osuneet. Minulla oli piiska piilossa. Minä annoin sen tulla ihan likelle. Ja kun luulin ulottuvani, niin iskin minä sitä olkani takaa kaikista voimistani, Se sattui. Pitkä piiskan siima oli kiertynyt sen kaulan ympärille. Surkeasti liikahtaen, yhden ainoan kerran vaan, tuikkasi se suulleen lumihankeen ja siihen se jäi.
— "Kepertyipäs!" huusin minä ja heilutin voiton riemuisena piiskaani pääni päällä.
Koko joululuvan kaikui tuo koiran penikan surkea ulvahdus korvissani. Minä koetin sitä haihdutella, minä en ollut kuulevinani sisällistä ääntä, joka tuon tuostakin muistutti minua. Koira! sanoin minä siihen.
Mutta kun palasimme taas juhlain jälestä kouluun, ajoi isä vainajani, joka oli minua kyydissä, siihen samaan taloon hevostaan syöttämään. Isäntä istuu kammarissaan meille seuraa pitäen. Tulee siihen sitten hänen pikku poikansakin meille kättä pistämään.
— "Mitäs sitä Heikille kuuluu?" kysyi isäni.
— "Sano, sano, kuuluuko sinulle mitä", kehoittelee isäntä.
Mutta kun poika ei virka mitään, puhelee hänen isänsä hänen surustaan:
— "Kuuluuhan tälle paljokin, se kuu on nämä joulunpyhät itkenyt paraan ystävänsä kuolemata. Sai se näet syksyllä koiran pennun hoitaakseen, niin se kuoli tässä joulun eilusviikolla tapaturmaisesti."
— "Mitenkä se kuoli?" kysyi isäni.
— "Matkustavaiset sen tappoivat Se oli mennyt tiellä kulkevia haukkumaan, niin kuka lienee ollut roisto, joka oli sitä pistokkaallaan iskenyt niin, että se siihen paikkaansa typertyi suulleen lumihankeen eikä karva värähtänyt, kun ne sen sieltä kantoivat pihaan."
— "Kuoliko se?" kysyin minä ehdottomasti.
— "Kuolihan se … mahtoi kuolla säikäyksestä vai liekö lyöntiäkin kuollut… ja siitähän sitä on meidän Heikille surua ollut"
— "No, on niitä jonkinlaisia jumalattomia, kun meneppäs pientä pentua lyömään", sanoi isäni.
Minusta tuntui kuin olisin — murhan tehnyt. Eihän tuo ollut kuin koiran henki, joka meni, mutta ei se tapaus antanut minulle rauhaa vuosikausiin. En voinut saada mielestäni sitä raamatun lausetta, joka sanoo, että "sen minkä te teette yhdelle niistä pienimmistä, sen teette te myös minulle", ja syntihän se on luontokappaleenkin tappaminen, kun sen tuolla lailla tekee.
Sellainen tapaus se minut herätti, sillä siitä jäi omalle tunnolleni velka, joka pani muidenkin raskaampien ja suurempien suorittamista ajattelemaan.