LEGENDA
Eli ennen vanhaan kaukaisilla Savon salomailla tyttö, joka luuli itsensä hylätyksi Jumalalta ja ihmisiltä. Kotonaan häntä soimattiin typeräksi ja kaikkeen kykenemättömäksi, ja hän tekikin kaikki nurin päin: kun laitettiin lehmiä lypsämään, kaatoi hän maidon kiulusta maahan ja kun pantiin paimeneen, unohtui hän itse aholle istumaan ja antoi karjan eksyä korpeen karhun raadeltavaksi, eikä hän muistanut saunaakaan lämmittää, vaikka oli käsketty. Isänsä häntä torui, äitinsä nuhteli alin omaa, kylän lapset pitivät pilkkanaan ja papit häpäsivät häntä kinkerillä, sillä ei hän osannut lukea eikä tiennyt mitään vastata, kun kysyttiin. Rangaistukseksi ei hänelle aina annettu ruokaakaan niinkuin muille, niin että hän pysyi kalpeana ja heikkovoimaisena, näki näkyjä ja haasteli usein itsekseen metsää kulkiessaan ja meni välistä tainnoksiin, josta ei herännyt herättämälläkään. Eikä häntä päästetty kirkkoonkaan, kun joskus sinne pyrki.
Usein hän itki yksinään sitä että ihmiset häntä ylenkatsoivat, mutta uskoi että hän oli semmoinen, miksi muut häntä sanoivat. Kun hän kuuli veisattavan, ei hän uskaltanut siihen yhtyä ja kun kuuli Jumalan armosta ja laupeudesta puhuttavan, ei hän tohtinut sitä itselleen omistaa.
Vaan eräänä sunnuntaina, kun kaikki muut olivat menneet kirkkoon, lähti hän itsekseen metsätietä myöten vaeltamaan. Hänen mielensä kaipasi lohdutusta ja hän tahtoi vaeltaa niin kauvan kuin hän sen löytäisi. Mutta hän eksyi sydänmaalle eikä enää tiennyt, mistä oli tullut ja minne oli menevä. Vaan kun se oli tapahtunut monta kertaa ennenkin, ei hän hätäytynyt, kulki yhä eteenpäin, vieri soita, vieri maita ja hyräili virttä, minkä oli ulkomuistista oppinut Näin hän hyräili:
Ah, Jumala, riennä auttamaan,
Sielun' on kahleiss' ahtaiss',
En löydä täällä,
Maan kaiken päällä,
Yhtään ken auttaa taitais,
Jos etsin siell'
Tai etsin tääll',
Ain' maailman ääriin saakka,
En löydä armon, en turvan paikkaa.
Kun hän tätä virttä hyräili, näki hän yhtäkkiä kirkkaan tähden edessään pyörivän. Oli hän nähnyt sen välistä ennenkin, mutta aina oli se kadonnut niinkuin jäniksen poika, joka tien poikki pensaikkoon hypähtää. Mutta nyt se ei kadonnut, ja hän alkoi kulkea sen jälestä. Se toi. hänet metsästä suolle, suolta aholle ja ahon päässä lähti se tietä myöten pyörimään. Ja kun tuli tiehaaroja, niin poikkesi se aina oikealle ja pyöri ja pyöri. Tuli veräjä eteen ja se pistihe veräjäpuiden välitse haka-aituuseen. Tuli toinen veräjä ja se teki samalla lailla. Alkoi näkyä talon kattoja ja se johdatti taloa kohti, mutta kun oli tullut kujalle, niin se katosi ja tyttö arvasi, että se oli tahtonut hänet taloon menemään. Talosta kuului virren veisuu ja hän pelkäsi sinne mennäkseen, sillä hän pelkäsi ihmisiä. Mutta silloin oli niinkuin olisi joku häntä hartioista kahdella kädellä työntänyt — "Se käskee minun menemään," ajatteli hän ja meni pirttiin.
Pirtti oli väkeä täynnä, mutta näistä ei kukaan noussut häntä soimaamaan, sillä kaikki kuuntelivat miestä, joka seisoi pöydän takana sanaa selittämässä. Hän puhui heille Jumalan suuresta armosta ja hänen laupeudestaan kaikkia syntisiä kohtaan. Kuta kurjempi, hylätympi, vähäisempi ja halveksitumpi olet, sitä kalliimmasti ovat syntisi lunastetut, puhui hän. Kuta enemmän sinua vaivataan ja pilkataan, sitä hellemmin hän katsoo puoleesi. Ei koskaan ollut hän sitä miestä ennen nähnyt, vaikka oli kuullut hänestä puhuttavan ja vaikka oli halunnut häntä tavata, sillä unessa oli hänelle sanottu, että hän siltä saisi kevennystä raskaalle mielelleen. Nyt näytti se häntä katselevan, hänelle puhuvan ja häntä tarkoittavan. Suloinen tunne täytti hänen sielunsa, oli kuin olisi taakka pudonnut hänen hartioiltaan tai niinkuin olisi raskas kivi vierähtänyt maahan hänen helmastaan. Hän sai rohkeutta ja uskalsi jo yhtyä virteenkin, jonka mies pöydän päästä puheensa lopetettuaan alotti:
Katso tämmöinen mä olen,
Jeesu, tällä hetkell' taas,
Tämän häijyn, pahan puoleen
Katsot kuitenk' armollas'.
Vaan kuta kauvemmin hän veisasi, sitä ihanammalle hänestä alkoi tuntua. Tuntui kuin ei kukaan häntä enää soimaisi eikä olisi koskaan soimannut ja niinkuin kaikki hänen syntinsä ja pahat tekonsa olisivat hänelle anteeksi annetut.
Olen köyhä, vaivanen,
Omas' aina Jeesuinen,
Anna koittaa päivän sen,
Kun pääsen luokses' taivaasen.
Tupa näytti valkenevan hänen silmissään, seinät kävivät kullan kiiltäviksi, ja ihmiset hohtivat kuin enkelit kirkkaissa valkoisissa vaatteissaan. Ja hänkin oli heidän joukossaan, hänkin oli samassa taivaassa kuin he. Hänen päätään viipotti, hänen sydänalaansa huimasi ja hiljalleen vaipui hän seinäviereen lattialle kasvot taivaaseen käännettyinä.
Vaan kun tuvassa olijat kuulivat vaikeroimista seinäviereltä, lakkasivat lie veisaamasta ja riensivät hänen luokseen. He luulivat hänen pyörtyneen ja kantoivat hänet vuoteelle ja pitelivät häntä kiinni, kun hän huitoi käsillään ja heitteli ruumistaan. Mutta hän riuhtasihe irti ja huusi korkealla äänellä: — "Autuaat, autuaat, autuaat!… taivaassa, taivaassa, karitsan verellä lunastetut … kaikki, kaikki … vapahdetut, pelastetut… armosta ja laupeudesta." Luullen hänen hourailevan, heittivät he kylmää vettä hänen silmilleen, että hän heräisi. Mutta hän ei herännyt eikä näkynyt tietävän mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Silloin virkkoi se mies, joka äsken oli heille puhunut:
— "Vaietkaamme ja kuunnelkaamme häntä!" Ne lakkasivat heittämästä vettä hänen silmilleen ja hän puhui heille outoja sanoja ja vieraita kieliä, joita ei kukaan ymmärtänyt. Mutta kohta korotti hän taas äänensä ja julisti palavin silmin ja ilosta hehkuvin kasvoin näkevänsä avonaisen taivaan ja autuaitten asunnot ja nimitteli nimeltään niitä, joita siellä näki ja jotka olivat niitä, mitkä seisoivat hänen vuoteensa ääressä. Suuri riemu täytti silloin heidän sydämmensä ja ilosta itkien syleilivät he toisiaan, sillä he ymmärsivät, että Herra oli tahtonut heidän raskaat mielensä keventää.
Mutta kun oli niitä, jotka ihmettelivät, mistä hän oli, tuo halpanen tyttö, nuo salatut asiat tietää saanut, sanoi se mies, sillä hän tunsi henget: — "Hänen puheensa on Herrasta, joka on meille sen palvelijansa kautta julistanut"
Vaan kun hän heräsi, ei hän muistanut mitään siitä, mitä oli tapahtunut, ja pelästyen ihmisten paljoutta ympärillään, lähti hän metsään pakenemaan. Mutta ne eivät häntä päästäneet, kun näkivät hänet heikoksi ja voimattomaksi, ja hoitivat häntä kuin omaansa. Ja kun he seuraavana päivänä olivat kokoontuneet lukemaan ja veisaamaan, kaatui hän taaskin heidän keskelleen ja puhui kauvan ja keskeyttämättä outoja sanoja ja vieraita kieliä sekä semmoista, jota kaikki ymmärsivät, neuvoen kaikkia ihmisiä parannusta tekemään ja Herran tykö tulemaan. Ja niin tapahtui monena yönä peräkkäin ja siitä lähtien joka ilta niinkauvan kuin hän eli.
Paljon tuli kansaa monista pitäjistä ja kaukaisista maan ääristä häntä kuulemaan, joista monet heräsivät syntinsä tuntoon ja kääntyivät pois pahoilta teiltään. Tuli pappeja ja piispojakin häntä tutkimaan, vaan vaikkeivät saaneetkaan häntä syyhyn siitä, että hän olisi väärää oppia saarnannut .eikä niinkuin sanassa sanottiin, kielsivät he häntä puhumasta luullen hänen sitä omaksi kunniakseen tekevän. Mutta ei hän voinut lakata, sillä ei hän itsestään puhunut vaan siitä hengestä, joka hänelle annettu oli, eikä tullut ylpeäksi niistä lahjoista, jotka saanut oli, niinkuin monet muut, jotka siihen aikaan horroksiin lankesivat ja kielillä puhuivat. Kohta kutsui Herra hänet kuitenkin pois ja vielä kuolinvuoteellaankin todisti hän Vapahtajastaan ja virkkoi niille, jotka surevina seisoivat hänen ympärillään: "Kaikki, kaikki … ei Herra ketään kadota, jotka turvaavat Häneen ja Hänen päällensä uskovat, amen!"