ARKA OMATUNTO.
Hän oli hiljaisen näköinen, vanhanpuoleinen mies. Vaalennut tukka oli kammattu kahden puolen sileätä, korkeata otsaa. Silmissä oli lauhkea, vähän haaveellinen katse. Koko hänen olentonsa oli melkein naisellinen. Hän oli yksi noita maan hiljaisia, jotka vähän puhuvat ja paljon miettivät. He ujostelevat suuria seuroja, pitävät uskonsa mieluummin itsellään ja karttavat kaikkea, mikä heissä voisi herättää ihmisten huomiota ja erottaa heitä muista. Sentähden ei hän, vaikka oli kuulunut heränneiden joukkoon ja yhä vieläkin siihen kuului, kantanut sitä pukua, jota nämä tavallisesti käyttävät. Hänellä oli vain sarkainen, suora nuttu ilman korttia ja kaksinappiset, mustat liivit pystykauluksineen. Mutta kasvoista ja koko käytöksestä näkyi, että hän oli uskonnollinen. Ei hän kuitenkaan pyrkinyt puhumaan hengellisistä asioista, ja kauan kesti, ennenkuin sain keskustelun kääntymään vanhan herännäisyyden aikoihin.
Itsestään hän vältti puhua, vaikka minä olisin halunnut tietää jotakin siitä, mitkä syyt olivat vaikuttaneet suureen muutokseen hänen elämässään.
»Eihän se itse käännekohta kovin merkillinen ollut»,—sanoi hän kuitenkin kerran ja kertoi minulle seuraavan pienen piirteen elämästään—»eipä kovinkaan, vaikka sen seuraukset olivatkin suuret. Minä olen papin poika, ja isäni oli kappalaisena tässä samassa seurakunnassa, jossa minä nyt olen lastenopettajana. Minutkin pantiin kouluun, ja kävinkinhän minä sitä muutamia luokkia, vaikka täytyi keskeyttää, kun ei terveys sietänyt istumista.»
»Olinkohan neljän, viidentoista vaiheilla, kun kerran taas palattiin joululomalle kotiin. Meitä oli kaikki tämän puolikunnan pojat yhdessä matkueessa, ainakin noin kymmenkunta hevosta. Kun kerran oli päästy irti, niin annettiin luonnollemme täysi valta. Ei sillä hyvä, että ajettiin kovasti meluten ja huutaen talojen ohi ja heitettiin kompasanoja vastaantulijoille, yöpaikoissa sen lisäksi vielä mellastettiin ja juotiinkin. Sillä vanhemmat olivat ottaneet matkaeväitä mukaansa ja tarjosivat niitä meille nuoremmillekin, kun oli hupaista nähdä meidän humaltumistamme ja kujeitamme.»
»Olin minäkin saanut muutaman ryypyn, ja paljonko sitä siihen aikaan tarvitsikaan joutuakseen pois järjiltään. Minä hihkuin ja hyppelin kievarin lattialla. Rekeen päästyäni sieppasin ruoskan, hyppäsin tasakäpälässä korjani perään ja huidoin silmittömästi ympärilleni hevosen karatessa täyttä neliä maantielle. Toverit huusivat minulle: »Hyvä, hyvä!»… »Se on oikein!»… »Onpahan katajassakin tervaa!»— sillä selväpäisenä minä olin tunnettu hiljaiseksi ja ujoksi.»
»Sillä lailla sitä laskettiin maantietä myöten ja siitä jäälle. Jäällä tuli heinämies vastaan, ja kun meidän täytyi ajaa tiepuoleen, niin läimäytin minä reen perässä seisten sen huonoa hevosta pitkällä piiskallani. Mies kirosi, ja minä kirosin vastaan.»
»Mutta salmen poikki ajettuamme tulimme taas maantielle. Siellä oli pienoinen talo tien vieressä, ja talon koira oli puhaltaunut maantielle eilimmäisiä haukkumaan. Se oli pieni, hienovillainen villakoiran pentu, joka edellä ajavain hämäyksestä oli vimmastunut ja terhenti lumihangessa kohti kurkkuaan. Ne koettivat sitä lyödä, mutta eivät osuneet. Minulla oli piiska piilossa. Minä annoin koiran tulla ihan likelle. Ja kun luulin ulottuvani, niin iskin sitä olkani takaa kaikista voimistani. Se sattui. Pitkä piiskan siima oli kiertynyt sen kaulan ympärille. Surkeasti uikahtaen, yhden ainoan kerran vain, tuikkasi se suulleen lumihankeen, ja siihen se jäi.»
»Kepertyipäs! huusin minä ja heilutin voitonriemuisena piiskaani pääni päällä.»
»Koko joululuvan kaikui tuo koiranpenikan surkea ulvahdus korvissani. Koetin sitä haihdutella, en ollut kuulevinani sisällistä ääntä, joka tuon tuostakin muistutti minua. Koira! sanoin minä siihen.»
»Mutta kun palasimme taas juhlain jäljestä kouluun, ajoi isä vainajani, joka oli minua kyydissä, siihen samaan taloon hevostaan syöttämään. Isäntä istuu kamarissaan meille seuraa pitäen. Tulee siihen sitten hänen pikku poikansakin meille kättä pistämään.»
»Mitäs sitä Heikille kuuluu? kysyy isäni.»
»Sano, sano, kuuluuko sinulle mitä, kehoittelee isäntä.»
»Mutta kun poika ei virka mitään, puhelee hänen isänsä hänen puolestaan:»
»Kuuluuhan tälle paljonkin, se kun on nämä joulunpyhät itkenyt parhaan ystävänsä kuolemata. Sai se näet syksyllä koiranpennun hoitaakseen, niin se kuoli tässä joulun alusviikolla tapaturmaisesti.»
»Mitenkä se kuoli? kysyi isäni.»
»Matkustavaiset sen tappoivat. Se oli mennyt tiellä kulkevia haukkumaan, niin kuka lienee ollut roisto, joka oli sitä pistokkaallaan iskenyt niin, että se siihen paikkaansa typertyi suulleen lumihankeen, eikä karva värähtänyt, kun ne sen sieltä kantoivat pihaan.»
»Kuoliko se? kysyin minä ehdottomasti.»
»Kuolihan se … mahtoi kuolla säikäyksestä, vai liekö lyöntiäkin kuollut … ja siitähän sitä on meidän Heikille surua ollut.»
»No, on niitä jonkinlaisia jumalattomia, kun menevät pientä pentua lyömään, sanoi isäni.»
»Minusta tuntui, kuin olisin—murhan tehnyt. Eihän tuo ollut kuin koiran henki, joka meni, mutta ei se tapaus antanut minulle rauhaa vuosikausiin. En voinut saada mielestäni sitä raamatun lausetta, joka sanoo, että sen, minkä te teette yhdelle niistä pienimmistä, sen teette te myös minulle, ja syntihän on luontokappaleenkin tappaminen, kun sen tuolla lailla tekee.»
»Sellainen tapaus se minut herätti, sillä siitä jäi omalletunnolleni velka, joka pani muidenkin raskaampien ja suurempien suorittamista ajattelemaan.»