ARKITUULI—PYHÄPOUTA.
Arkituuli puhaltaa, arkipilvi sataa, lakkaamatta, yötä ja päivää. Satamassa aina sama arkilaineen loiskinta, räystään alla iäti yhdenlainen lotina. Harmaat arkiolennot kiskovat itseänsä joka ilta ja aamu märkinä merelle ja palaavat sieltä vielä märempinä takaisin. En näe tänne, ovatko miehiä vai naisia, nuoria vai vanhoja, kauniitako vai rumia—öljytakit, saapasjalat, arkitöittensä orjat. Kun sanovat jotakin, murahtavat, kun vaikenevat, murjottavat. Ei laulahdusta, ei naurun helähdystä, ei yhtä ainoata hypähtävää askelta kala-aittojen polulla. Koko elämä kuin mieletöntä, asiatonta itkua.
Pyhätuuli puhaltaa, pyhäaurinko paistaa. Sataman sinessä lounaisen viri, katon harjalla pääskysen siritys, kalliolta kalliolle västäräkin vilisevä juoksu. Aitasta tulee tyttö, solakka ja reipas, ja juoksee rantaan; toisesta toinen, nuori, notkea, ja juoksee rantaan—hameet siniset, puserot punaiset, huivit valkoista harsoa, olkapäille valuen. Uusi ilma ja ihmiset uudet. Pyörähtävät, huudahtavat, hypähtävät nauraen sillalta purteen, kaatuvat kirkaisten toistensa syliin. Huulet hymyssä seisovat ovillaan vanhat, joilla ei äsken ollut ystävällistä sanaa.
Nyt ne soutavat satamasta ulapalle, vastakkain istuen, toinen vetäen, toinen huovaten, karkelosaareen, laulaen molemmat. Toisista rannoista soutaa toisia laulavia tyttöparvia. Ovat niinkuin eivät olisi koskaan muuta kuin huviansa soutaneet ja pyhäänsä pitäneet. On niinkuin ei olisi ollut maailmassa arkea koskaan eikä koskaan sadetta ja niinkuin elämä olisi yhtä asiatonta iloa ja paistetta.