JOULUILTA TALONPOJAN TUVASSA.
Jouluaatto talonpojan tuvassa ei ole se hälinän, homman ja touhun päivä, miksi se herrastaloissa on muodostunut. Ei siellä lahjoja anneta, kuusia polteta eikä kynttilöitä sytytetä. Se on vain oleilemista, hiljaista valmistumista kahteen, välistä kolmeenkin rauhalliseen lepopäivään.
Isäntä on aamupäivällä käväissyt kauppiaasta noutamassa vähäiset joulutarpeensa, tuonut kahvia, sokeria ja nisujauhoja, ehkä myöskin viinapullon. Emäntä on tehnyt vehnätaikinan, piika siistinyt huoneet ja miniä silitellyt väen puhtaita vaatteita. Vanha ukko on pilkkoillut kakluunihalkoja, kantanut ne sisään ja kiskonut päreitä. Rengit ovat palanneet ulkotöistään, tavallisesti heinästä tai halolta, vähän varhemmin kuin muina päivinä. Heinähäkin tallin ylisille tuotua on hevonen riisuttu jo heti päivällisen jälkeen ja tehty sille ja muille vankka ape, johon on suurusta pantu kenties hiukan runsaammin kuin tavallisissa oloissa.
Ja lehmien parsiin on riputettu kuivia olkia, haudevesi keitetty huolellisesti ja annettu kuin kesäisten muistojen virkistämiseksi kourallinen suoloja kullekin. Lapset ovat olleet mäessä koko päivän, koiranpentu mukanaan, eikä kukaan ole nyt tullut heitä sieltä pois huutaneeksi.
Pirtin uunissa loimottaa iso tuli, lihapata kiehuu hiilloksella, ja koteutunut väki lämmitteleikse saunaa odottaessaan lieden ääressä. Jo päivän aikaan on mummo pannut saunan lämmitä, ja pitkän aikaa vielä auringon laskettuakin on sieltä tuprunnut savukimppu kuulakkaan talvi-ilmaan.
Tuodaan sana, että kylpy odottaa. Avojaloin ja vähissä vaatteissa juosta kimmaisevat sinne nuoret miehet pihan poikki, vanhemmat heittävät työturkin hartioilleen ja pistävät virsut jalkoihinsa. Ja kun herroja ajaa porokellossa maantietä myöten, kuuluu pienestä, mustasta huoneesta kiihkeä sähinä ja vitsojen hutkina, nousee valkoinen höyry sekä ovesta että ikkunasta, ja hajahtaa nenään koivumetsälle lemahtava löyly.
Jouluilo on silloin ehkä ylimmillään. Vähän se kenties vielä nousee, kun saunamiehet palaavat tupaan takaisin, missä viimeiset rikat on juuri sopelle lakaistu ja olkia heitetty uunin kupeelle karsinaan.
Siellä täällä pitkillä penkkilöillä istuksii valkeita olennoita mustia seiniä vasten. Mikä polttelee, mikä rouhii tupakkia, mikä täyttää kukkaronsa pulleaksi pyhäin varalle.
Mutta vähitellen kattautuu pöytä, ilmaantuu leipiä päällekkäin, haarikoita toinen toisensa viereen, kuppia kupin kupeelle, ja niiden välistä pilkottaa juhla-aterian merkkinä voiastia.
Isäntä istuu pöydän päässä ja häntä lähinnä muu miesväki yhä alenevana rivinä. Kädet leikkelevät, alituisessa liikkeessä ollen, kannikan kannikasta irti, tuopit kolahtelevat pöydän pintaan, ja lusikat vilkkavat taitavasti kuljetettuina suusta kuppiin ja kupista suuhun. Ensin ei siellä mitään puhuta, mutta sitten alkaa nieltä väin palojen lomassa kuulua sana tuolloin, toinen tällöin ja lopulta kokonaisia lauseitakin.
—Putosi tammalta kenkä metsään.—Etkö etsinyt?—Etsinhän tuota, vaikken löytänyt.—Milloinkapa se Lassi löytänee.—Herroja kuului äsken ohi ajavan, sanoo Lassi.—Ajoiko monella?—Kaksi rekeä näkyi olevan.— Eikö liene ollut pappilan jouluvieraita. Parhaaseen kahuunpa taisivat joutua.—Hyvästi ennättivät joulupuurolle.—Siellä se aina kuusi poltetaan jouluiltana … aika iso olikin, niin että latva maata viisti, kun ajoi renki vastaani sakastin takana, tietää isäntä.
Yksitellen noustaan ruualta, sen mukaan, miten kukin on ennättänyt tulla valmiiksi. On tehty tehtävät, puhuttu puhuttavat ja piipun poltettuaan vaipuvat miehet vuoteilleen pitkäkseen, sitten kun naiset ovat saaneet tilat tehdyiksi ja lakeisen suljetuksi. Herrastataloissa silloin vasta kuuset sytytetään ja viimeisiä tavarakääröjä sidotaan kiinni.
Ennen maatapanoaan on isäntä käynyt tallissa, mitannut kauroja oriille ja peittänyt loimella tämän parhaansa; ja emäntä on kantanut nahkaset ja turkit tupaan lämpiämään—sillä aamuyöstä varhain on määrä joulukirkkoon lähteä.
* * * * *
Vielä nukkuu nuori väki pirtissä, kun isäntä pistäytyy ovesta pihalle. Ei ole vielä kointähti kohonnut taivaan rannalle, kun hän kulkee pihan poikki, vetää liiteristä kirkkoreen ja kuljettaa tallista tiukukaulaisen, parhaaseen setolkkaan puetun ajohevosensa.
Lumi narisee reen jalaksen alla, ja kevyt kavio soittaa kovaksi jäätynyttä maantietä.
Vähän aikaa ajavat he yksin talotonta taivalta, jossa puut riippuvat luokkina lumen alla. Mutta hetken päästä häämöttää edessä samanlainen ajaja, ja ensi vastamäessä saavuttaa heidät jo joku jäljestä tulijakin.
Jono kasvaa, tien varrelta liittyy uusia tiukuja ja uusia kulkusia seuraan, ja meno kiihtyy. Jo näkyy tulia taloista. Ja kun laskeutaan oikotietä myöten järvelle, paistaa sen toiselta rannalta matkan määrä, kirkko, jonka valaistut ikkunat hehkuvat kuin yhtenä tulena ja jossa satoja kynttilöitä on pantu palamaan heidänkin varalle, joilla ei ole tapana niitä kotonaan sytyttää.