KIRKKO JA PAPPILA.
Enpä tiedä toista maisemaa niin mieluista, kuin missä on pappila ja kirkko.
Sillä olkoonpa näköala kuinka ihana tahansa—metsiä, vaaroja; ulapoita, niemiä; koskia, kuohuja—missä kirkko ja pappila puuttuvat, siinä seutu henkeään haikailee, ikävöi aatettaan ja kaipaa keskustaansa.
Milloin nousit vaaralle, ettei oppaasi osoittanut kirkkoa? Ihastui oma mielesi, ja hymyyn meni oppaan huuli, niin pian kuin huomasitte kirkon ikkunan kiillon etäältä pilven alta.
Sillä ei ole näköala kansankaunis, minne ei kirkkoa kuumottane, minne ei pappilaa pilkottane—ja kun opas yhden löytää, niin hän toista jo kauempaa etsii—ja jos hän keksii kolmannenkin, jo on paikka pyhä, jo on se uhrivaaran veroinen.
Ja siksi hänen silmänsä niitä hakee, että ne ovat hänen oppinsa ahjo, hänen sivistyksensä suoja ja keskus, hänen hengenviljelyksensä vankin vartija, jotka hän itse molemmat rakensi, itse kivet kiskoi, seinät salvoi ja itse tervaharjan ylensi. Eivät ne tyrkytellen siihen tulleet, omasta halustaan hän ne anoi, kirkon ja pappilan—ja anoi niiden asukkaankin, opettajansa, kun ensin oli huomannut oikeaksi hänen oppinsa.
Ja siksi ne tuossa salmen rannalla niin sopusointuisina seisovat molemmat, antaen aatetta maisemalle, kuvastuen samoihin vesiin, ja säteillen sisältöään etäisiin erämaihin.
Kirkko kunnaallaan seisoo, papin talo kunnaan alla, ja koivuinen ikilehto ne toisiinsa yhdistää.
Enkä nyt tiedä, mitä ihailisin enemmän: sitäkö, kun kirkko arkipäivänä seisoo autiona, mutta täynnä totisuutta kuin vanha vaari, joka ihmisten aherrusta aatoksiinsa vaipuneena katselee—vai sitäkö, kun on tapuli kesäisenä sunnuntaiaamuna silmänsä avannut ja kello kutsunut ja vaiennut … eikä kuulu hiiskahdustakaan tänne salmen taa, ja kirkko itse ja tapuli ja koko luonto kuuntelee ja kuulee ja näyttää tietävän, miten vanha rovasti siellä taivaansa tietoja tulkitsee.