Lastuja IV-VII

by Juhani Aho

KUINKA MINÄ HERÄSIN.

Muistan sen päivän niinkuin eilisen, vaikka on siitä jo viidettäkymmentä vuotta kulunut. Muistan sen pienimpiä yksityiskohtiaan myöten…

Oli juhannusaamu. Olin juuri saanut saarnani loppuun kirjoitetuksi apulaiskamarissani ja aloin pukea virkavaatteita ylleni. Valkea huivini ja papinkaulukseni oli pantu tuolin selustimelle, josta ne otin ja sidoin kaulaani. Siinä olivat myöskin liivini ja kauhtanani. Katsahtaessani ulos ikkunasta kirkkomäelle päin, näin siellä jo väkeä seisoskelevan kirkon ja tapulin seinämillä.

Olin valmis lähtemään alas. Ennen sitä tahdoin kuitenkin vielä luoda viimeisen silmäyksen saarnaani. Otin sen Uuden Testamentin sisästä esille ja selailin sitä.

Ei se minusta näyttänyt pitkältä, mutta ei liian lyhyeltäkään. Muistellessani sen sisältöä ja sen muotoa, tulin siihen päätökseen, että se oli hyvä ja vaikuttava. Olihan se valmistettu eteväin, oikeaoppisiksi tunnustettujen mallisaarnakirjain kaavaan. Ja pitäisihän siinä tuo kohta, jossa puhuin heränneistä, olla uuttakin ajatuksiltaan. Puhuttuani ensin päivän tekstin johdosta … muistan vieläkin ulkoa loppulauseen: »Meidänkin seurakunnassamme on ilmestynyt noita uusia profeetoita, jotka sanovat kaiken totuuden omistavansa, tietävänsä sen ainoan tien, joka taivaaseen saattaa. Se tie kulkee surun ja murheen laaksossa sanan oikeassa merkityksessä. He kaivavat näytteille kaikki syntinsä ja heikkoutensa, asettavat ne kuin pöydälle eteensä. Sentähden ovat he mielestään muita paremmat, ja erotakseen ympäristöstään he pukeutuvat synkeihin vaatteisiin, itkevät alati ja alati huokaavat ja pitävät kaiken maallisen menon Jumalalle kauhistuksena. Mutta eikö Vapahtajakin istunut hääpöydässä ja antanut viattoman ilon vallita? Ja mikä on ollut seurauksena tästä surun evankeliumista? Monet kukoistavat vaimot ja tyttäret ovat tuon n.s. kääntymisensä jälkeen muodoltansa kokonaan muuttuneet ja iäksi päiväksi kauneutensa menettäneet. Kasvojen entinen vilkkaus ja tuoreus on kadonnut. Silmät ovat käyneet sameiksi ja vetisiksi. Hipiä on vaalennut, silmät sammuneet, he kulkevat pää kallellaan, synkkinä, alakuloisina ja kärsivinä sekä sielun että ruumiin puolesta. Eikä heidän mielensä siitä suinkaan ole nöyrtynyt, niinkuin totisen kristityn tulee. He halveksivat sielunpaimeniaan ja ovat ylpeät ja öykkärit sydämessään, silloin kun heidän tulisi olla nöyrät ja opettajilleen kuuliaiset.»

Siihen tapaan minä olin saarnani kirjoittanut ja olin tyytyväinen siihen, mitä olin kirjoittanut. Uutta oli siinä mielestäni se, että niin peittelemättä puhuin elämänilon puolesta. Olinko minä oikeassa? tulin kysyneeksi itseltäni. Mutta miksen olisi ollut? kysyin taas. Olihan luontokin niin hilpeän ja iloisen näköinen tänään. Tuossa tyven pappilan lahdelma ja siellä etäämpänä auringon paisteessa kimalteleva selkä, tuolla keveät, kauniit kirkkovenheet, jotka rinnatusten ja perätysten kuin linnunpoikaset kiitivät kirkon rantaa kohti. Yhä vääremmässä tuntuivat minusta olevan nuo ihmiset, synkistyttäessään elämänsä ja riistäessään itseltään sitä mielen hilpeyttä, jota ei suinkaan ole niin ylen runsaasti heille annettukaan. Heitä ei saa yllyttää hautomaan huoliaan, heitä ei saa saattaa yli voimainsa penkomaan elämän ja kuoleman suuria kysymyksiä. Mutta heille tulee antaa totuudet valmiina, semmoisina, joiksi ne vuosisatojen kuluessa ovat vakaantuneet. Antaa ne vähin erin, helposti sulaviksi muodostettuina, se on oleva papin, heidän henkisen johtajansa tehtävä. Ja se on suloinen tehtävä, samalla kun se on suuri tehtävä. Olinhan joskus epäillyt, kykenisinkö tuohon. Nyt olin yht'äkkiä aivan varma siitä, että kykenisin, ja se kohotti minua ihmeellisesti omissa silmissäni.

Mieli keveänä astuin kirjat kainalossa alas. Pappila oli sunnuntaiasussaan, lehditettynä ja puhdistettuna, kaikki väki pyhävaatteissaan. Vieraita oli jo entisiä, ja uusia odotettiin päivälliseksi. Nuoret istuivat verannalla, kirkkokansan ohikulkua katsellen? keittiö ja keittiökamari olivat emäntiä täynnä, ja isäntiä ja kirkonpalvelijoita kahviteltiin rovastin kamarissa.

Jos ei olisi ollut minun saarnavuoroni, olisin liittynyt nuorten seuraan. Mutta saataisiinhan taas illalla pitää hauskaa. Ajattelin sitä mielihyvällä, sillä minä tiesin olevani onnistunut seuroissa ja kaikkien suosikki. Saarnamiehenäkin tiesin olevani arvossa pidetty ja tiesin omaavani hyvän puhelahjan ja kauniin messuäänen. Uskoin tietysti mielelläni niitä, jotka vakuuttivat, että se oli seurakunnan yleinen mielipide ja että jos vain jokin paikka tässä pitäjässä joutuisi avonaiseksi, ne heti kohta tahtoisivat minut neljänneksi. Ainoastaan heränneet kuuluivat olevan toista mieltä. Heidän mielestään minä en ollut pappeja parempi. Kuuluivat minua syyttävän varsinkin siitä, että otin osaa pitäjän herrasväen kesteihin, että kävin tansseissa ja että metsästin. He eivät tietysti käsittäneet, että kaikkihan riippuu siitä, missä mielessä sen tekee. Eivät olisi vanhan rovastin sallineet panna edes pasianssiakaan pitkien talvi-iltojensa kuluksi. Se oli minusta sydämetöntä pikkumaisuutta.

Kun kahvit juotuani ruokasalissa tulin rovastin kamariin, oli siellä puhe samoista asioista. Odottaessaan kirkon avausaikaa oli rovasti yltynyt puhumaan heränneistä, joita näkyi kulkevan suuret joukot läpi pappilan pihan, mutta poispäin kirkolta omiin seuroihinsa.

—Siinä se nyt menee »keyrittyläisten jono», siinä ne nyt astuvat ne nykyajan pyhimykset—pois kirkosta. Sillä tavalla ne tekevät ne nöyrät ja hurskaat, siinä nyt on se niiden jumalisuus ja pyhyys. Keskellä laillista jumalanpalvelusta pitävät he omia kokouksiaan. Mutta sakkoa he saisivat, jos minä vähänkin tahtoisin.

—Mahtaisikohan olla haitaksi, jos rovasti heitä vähän sakottaa ramauttaisi, sanoi suntio.

—En ole vielä huolinut, vaikka he sen olisivat ansainneet. Huudettaisiin tietysti vainoa ja väkivaltaa. Mutta saattaa tulla sekin päivä, jolloin käy tarpeelliseksi turvautua ruununmiehiin. Ne tulevat päivä päivältä yhä röyhkeämmiksi. Kuuluvat uhanneen ensi piispantarkastuksessa valittaa tämän pitäjän papistosta. Mutta silloin saisi piispa myös kuulla, millainen on heidän käytöksensä papistoa kohtaan, jota he sekä salaa että julkisesti syyttävät oikean uskon vihollisiksi ja jonka vaikutusta ja arvoa he kaikissa tiloissa koettavat heikontaa.

—Niin on, aivan on niin kuin rovasti sanoo!

—Sen on kuka tahansa voinut kuulla Paavo Ruotsalaisen omasta suusta.

—Niin hän puhuu ja yllyttää, se pyhimys ja kolmen hiippakunnan piispa. Mutta millainen hän on itse, tuo uuden autuuden apostoli! Koko hänen jumalisuutensa on vaateparren muutoksessa. Ennenkuin ne hänen seurakuntaansa otetaan, täytyy naisten antaa hänelle entiset vaatteensa, huivinsa, myssynsä ja röijynsä, jotka hän sitten on polttavinaan, mutta jotka hän salaa antaa tyttärilleen ja myyttää markkinoilla omaan lukuunsa ja ostaa sillä rahalla viinaa ja juopi itsensä päihinsä kuin sika. Semmoinen mies se on!

Kirkonpalvelijat nauraa hohottivat hyväksyvästi ja rovasti uudisti tuomionsa:

—Semmoinen se on eikä ollenkaan parempi!

Tuntui se minusta sentään liian ankaralta tuo puhe. Oli se minusta hiukan sopimatonta juorujen levittämistä kirkonpalvelijain ja seurakuntalaisten kuullen. Toisella tavalla oli minun mielestäni tuota pahaa vastustettava. Ja minä tunsin kuin pienen pistoksen omassatunnossani siitä, etten lausunut epäilystäni noiden kulkupuheiden totuudesta. Mielihyväkseni loppuivat ne kuitenkin siihen, kun oli aika lähteä kirkkoon.

Astuessamme ulos pappilan portista ajaa siihen kiivasta juoksua muuan hevosmies ja tulee, kiireesti maahan hypättyään, rovastia kohti. Me tunsimme hänet kaikki, hän oli Poikonen nimeltään, kotoisin kaukaisesta sydänmaan kylästä, eräs heränneiden tunnetuimpia johtajia tällä paikkakunnalla.

—Olisi minulla herra rovastille asiata vähän, jos kävisi laatuun .. sanoi hän syvään kumartaen hatuttomin päin ja vähän hengästyneenä.

—Mitä se olisi?

—Olisi huono sairas…

—Kuka hän on?

—Isäni… kääntyi eilen kipeäksi ja laittoi pappia pyytämään.

—Keskellä kirkkoaikaa?

—Onhan tämä vähän sopimaton aika, mutta kun ei ollut sen elämisestäkään tietoa.

Rovasti tarkasteli häntä kiireestä kantapäihin, ja virkkoi ivallisesti:

—Vai antaa Poikosen arvo tulla pappia pyytämään…

—Kuuluisi haluavan Herran pyhää ehtoollista.

—Jos Poikonen kävisi useammin kirkossa, hän myöskin tietäisi kuulutetuksi, että papisto ei kirkkoaikana ota vastaan mitään toimituksia. Saatte tulla jumalanpalveluksen jälkeen uudelleen tietämään.

Hän jäi siihen, ja me menimme kirkkoon.

—Olisihan meistä joku voinut joutaakin, sanoi rovasti mennessämme, mutta minä tahdon opettaa heitä järjestykseen.

Olen usein sen jälkeen tätä tapausta muistellessani ja ajatellessani niitä seurauksia, joita siitä minulle oli, koettanut saada selville, mitä siinä katseessa piili, jonka tuo mies loi meidän jälkeemme. Oliko siinä vihaa, ylenkatsetta, sääliä vai tuomiota? Ainakin oli siinä ankarata arvostelua, oli tutkiva kysymys siitä, oliko rovasti menetellyt oikein, ehkä myöskin vastaus siihen.

Rovastin menettely oli tietysti oikea ja järjestys sen vaati, ettei pappeja haettaisi sunnuntaina pitäjälle. Hänen toinen vaikuttimensa, kiusanteko, ei minua kuitenkaan miellyttänyt. Voihan tämä olla poikkeustapaus, voihan olla olemassa tosi tarve. Se oli minusta sitä luultavampi, kun eivät nuo lahkolaiset ensi hädässä tulleet pappia hakemaan. He olivat masennettavat, se oli vakaumukseni. Mutta sen tulisi tapahtua toista tietä: esiintymällä niin, ettei heillä olisi tilaisuutta mihinkään takertua. Mutta ettei nyt ollut aivan niin tapahtunut, se alkoi hiljalleen kaivellen vaivata minua kävellessäni noissa ajatuksissa edestakaisin sakastin lattiata. Se häiritsi varmuuttani, ikäänkuin heikonsi asiani oikeutta. Ja ainoastaan siten, että otin avukseni uhkamielisyyden, sain taas itseni vakuutetuksi siitä, että saarnani oli niin hyvä ja nuhteeni niin paikallaan, kuin miksi olin ne kirjoittaessani ja läpilukiessani huomannut.

Kun olin astunut saarnatuoliin ja nostettuani pääni rukouksesta katsahtanut ympärilleni, oli äskeinen papinhakija ensimmäinen, johon silmäni sattuivat alhaalla kirkossa. Hän istui etupenkissä ristikäytävän nurkkauksessa. Hän oli pitkäkasvuinen, korkeaotsainen, suurisilmäinen mies ja hän katseli minua sieltä totisesti, melkein kuin silmää räpäyttämättä. Minä koetin katsoa vastaan, tahdoin saada hänet luomaan kulmansa alas, osoittaa, etten hänen tähtensä hämmentynyt. Minkä tähden? Mitä oli minulla tekemistä hänen kanssaan? Ei mitään. Ja sillä tekosyyllä käänsin minä hänestä katseeni, kun ei hän näkynyt tahtovan sitä tehdä.

Mutta minä tunsin niiden kuitenkin pistävän silmiini ikäänkuin terävät päivänsäteet, jotka vedestä heijastavat kulmien alle, minne päin kääntyneekin.

Se suututti ja hermostutti minua. Ja päästäkseni tuosta kiusallisesta tunteesta koetin korottaa ääntäni ja saada keinotekoisesti saarnaintoani nousemaan. Se näytti onnistuvan, sanani tuntuivat vaikuttavan, niinkuin niin usein tapahtuu silloin, kun kuulijakunta on henkisesti kuollutta eikä ymmärrä sisältöä arvostella, vaan kiinnittää huomionsa ainoastaan helisevään ulkokuoreen.

Tunsin, kuinka lähenemistäni lähenin sitä paikkaa, jossa heränneitä arvostelin. Kun lausuin ensimmäiset sanani, kuului kuin humahdus kirkossa. Unisetkin nostivat päänsä penkistä. Useat katseet kääntyivät Poikoseen, joka körttiläispuvustaan helposti tunnettiin heränneeksi. Kun näin sain puoluelaisia, kasvoi rohkeuteni. Nyt uskalsin minäkin taas katsoa häneen. Hän oli levollisen näköinen, oli kääntänyt pois silmänsä, katseli kaikkien ohi ulos ikkunasta. Se oli minusta taas uhkamielisyyttä sekin, mutta nyt en siitä välittänyt. Meitä oli monta yhtä vastaan. Ja suurella ponnella minä sanoin heränneistä sanottavani. Lisäilinkin siihen, mitä oli kirjoitettu. Kutsuin heitä totisen kristillisyyden vastustajiksi, tekopyhiksi, taisin sulkea heidät taivaastakin pois … ja vähää vaille, etten heittänyt heitä vastaan niitä syytöksiä, joita äsken olin kuullut rovastin tekevän.

Omatuntoni oli rauhoitettu, olin tehnyt tehtäväni, olin oikeassa minä ja he kaikki väärässä. Ja minä päätin innostuneen puheeni juhlalliseen »ameneen».

Selkä suorana ja pää korkeana laskeusin alas saarnatuolista, ja sakastissa oli minulla ilo saada rovastilta lämpimät kiitokset oivallisesta saarnastani.

* * * * *

Istuttiin pappilan puutarhassa päivällisen jälkeen. Olin antautunut aivan kokonaan sen mielihyvän valtaan, joka syntyy, kun luulee täyttäneensä velvollisuutensa ja kun seuraava velvollisuus odottaa vasta viikon päästä. Erityistä syytä mielihyvään oli vielä siitä, että tämä velvollisuuteni oli tullut täytetyksi niin kaikkien mieleen. Päivällispöydässä oli ollut puhe minun saarnastani, ja yhä jatkui keskustelua sen johdosta.

—Se oli oiva saarna … parhaita, joita olet pitänyt.

—Se oli oikein sanottu! toistettiin minulle joka taholta. Ja minä olin tietysti itsekin vakuutettu siitä, että se oli oikein sanottu ja ettei siihen olisi voinut mitään lisätä.

—Koska sinä nyt olet niin kaunopuheliaasti viatonta iloa puolustanut, niin täytyy sinun teossakin aatettasi toteuttaa, laski rovasti leikkiään tullen pitkä piippunsa hampaissaan puutarhaan. Te istutte ja nolotatte tässä kiikkulaudalla kuin heränneet mitkäkin … ylös tanssimaan!

—Tuleeko setäkin mukaan? sanoivat tytöt.

—Tulisin, jos jaksaisin, mutta jos eivät jaksakaan jalkani iloita, niin sitä enemmän iloitsee sydämeni.

Oli siihen aikaan aivan tavallista, että pappiloissakin sunnuntai-iltoina pistettiin tanssiksi, eikä meitä nytkään tarvinnut kahta kertaa kehoittaa, ennenkuin nurmikolle oli jo kehä muodostunut ja me sen sisässä pyöriskelimme.

Kai olisivat nämä menot menneet tavallista menoaan niinkuin muinakin sunnuntai-iltoina, ellei niitä minun kohdaltani olisi aivan odottamatta häiritty.

Olin hänet aivan unohtanut, ja nyt hän yht'äkkiä astuu puutarhan portista sisään, meidän nuorten parhaillaan hypellessä ja rovastin jalallaan ja piippunsa varrella tahtia lyödessä.

Hän oli odottanut, sairaan luo hakija, koko kirkkoajan, odottanut pitkän päivällisen kestäessä ja tuli nyt vielä kerran muistuttamaan meitä velvollisuuksistamme.

—Mahtaisiko herra rovasti tänä iltana vielä jouduttaa pappia sairaan luo? kysyi hän.

Tanssi taukosi, ja kehä hajaantui. Me seisoimme hetkisen sanattomina, ja vasten tahtoanikin tuntui minusta kuin lapsesta, joka on pahasta teosta tavattu. Ja sama oli kai laita rovastinkin, joka ei nähtävästi ollut ollenkaan valmistunut tähän odottamattomaan ilmestymiseen.

—Menkäähän, Poikonen, odottamaan, kyllä minä … odottakaa siellä portin takana.

—Vieläköhän mahtanee pitää kauankin odottaa?

—Ei, ei, kyllä minä toimitan … menkää nyt vain…

—Taitaa olla sinun vuorosi, sanoi hän minulle Poikosen mentyä.

Tieto siitä otettiin vastaan yleisellä mielipahalla ja päivittelyllä: kuka nyt sitten pitäisi iloja yllä juuri, kun ne ovat parhaillaan alkaneet, jos paras mies vietäisiin pois!

Eikä se minunkaan mielestäni olisi voinut sopimattomammin sattua. Nuorten vieraiden joukossa oli niitä, joiden seurasta en erityisistä syistä olisi hennonut luopua, tulevaisuuden unelmiani oli heihin alkanut liittyä kesäisen seurustelun aikana, ja huomenna oli heidän määrä lähteä. Pitäisikö minun nyt keskeyttää viimeiset yhdessäolon hetket, luopua aikeestani saattaa heitä lähimpään majataloon, lähteä näin kesken kaikkea. Kuka ties milloinka taas tavattaisiin?

—Voi, voi pitääkö teidän nyt mennä! sanoi hän ja katsoi minuun niin suloisen säälivästi. Eivätkö nyt muut voi mennä teidän edestänne?

Se ei sopinut. Kappalaisen oli lähteminen huomenna muissa asioissa toiselle kulmalle pitäjää ja rovasti oli liian vanha voidakseen lähteä vaivalloiselle matkalle yön selkään.

—Mutta eihän nyt ole välttämätöntä, että te heti paikalla … viipykää nyt vielä hetkinen.

En vielä nytkään voi käsittää, miten uskalsin sittenkin viipyä, mutta minä viivyin. Eivätkä muutkaan minua kiirehtineet. Ei se mieskään. Hän odotti vain siellä, hevosensa vieressä aitaan nojaten ja katsellen ulos järvelle. Oli ehkä pieni tieto asiani vääryydestä, että tuon huomasin. Mutta minä paadutin itseni sillä, että sairaiden luo hakijat aina liioittelevat ja kiirehtivät. Jos hän oli voinut tähän asti odottaa, voisi hän odottaa vähän vieläkin. Ja minä jäin vielä tanssimaan lähelle auringon laskua.

* * * * *

Mieleni kuohui salaista kiukkua sitä miestä kohtaan, joka oli iloni noin sopimattomasti ja ajattomalla ajalla häirinnyt. Hän oli minulle melkein ruumiillisesti vastenmielinen, istuessaan siinä vierelläni, tekopyhänä ja tyynenä niinkuin minusta näytti, isoilla kesakkoisilla käsillään hevostaan ohjaten. Nyt kun oli kerran taipaleelle päästy, ajoi hän minusta kiusoittavan hitaasti, vaikka oli ollut sellainen hoppu matkalle, ettei ollut malttanut huomiseen odottaa. Ja voimatta pidättää itseäni ärähdin minä:

—Ajakaahan sitten edes paremmin.

—Ajetaahan tässä, mikä voidaan mäkisellä tiellä, virkkoi hän rauhallisesti ja solahutti ohjasperillä hevostaan hiukan kiivaampaan juoksuun.

Siihen loppui sananvaihto, eikä sitä minun puoleltani luultavasti olisi koko matkalla uudistettu, ellei hakumieheni useita virstoja ajettuamme olisi yht'äkkiä keskeyttänyt äänettömyyttämme muutamaa pitkää vastamäkeä noustessamme.

—Tulihan tämä vähän sopimattomaan aikaan, sanoi hän. Mutta ei sanota kuolevan katsovan sijaansa, eikä se taida aikaansakaan katsoa. Terve se vielä oli viime sunnuntaina ja istui muiden mukana sanaa harjoittamassa koko päivän. Ja viikolla kulki kalassa niinkuin ainakin ja oli välistä työväenkin mukana. Lauantaina sillä oli määrä lähteä kirkkoon Herran pyhää ehtoollista nauttimaan, kun yht'äkkiä alkoi ottaa sisästä, ja lähtö jäi sikseen. Koko sen päivän se makasi kovissa kouristuksissa ja aamupuoleen yötä alkoi tahtoa pappia. Kun sille oli tullut paha hätä sielustaan, niin täytyi lähteä—vieläkö hänet sitten hengissä tavattanee. Mutta mitenhän käyneekin, Jumalan tahto kai siinä tulee täytetyksi.

Nähtävästi hän odotti, että minä jotakin virkkaisin, mutta kun minä olin itsepintaisesti ääneti, jatkoi hän hetken kuluttua:

—Eihän se, isä vanhakaan, ole jäänyt Jumalan armosta osattomaksi. On kai hänkin saanut elämänsä aikana sekä kirkossa että kotonaan kuulla ja lukeakin, miten syntisen ihmisen olisi eläminen ja oleminen Hänelle kelvatakseen. Mutta lienee ollut pimeitäkin aikoja, ja lienee tullut pitkän elämän aikana tehdyksi ja ajatelluksi asioita, joista omatunto nyt on kuoleman uhatessa joutunut ahdistukseen eikä osaa omasta voimastaan rauhaa saada.

—Mitkä ahdistukset ne sitten sitä vaivaavat? minä kysyä tokaisin, jamaten tuota heränneiden huulilta usein kuultua sanaa.

Hän katsahti minuun kuin hiukan kummastuen sitä, etten tiennyt, mitkä ahdistukset ne kuolevata vaivaavat.

—Ne ahdistuksethan ne vaivaavat häntä, mitkä kaikkia muitakin, jotka ovat armonaikanaan tulleet totiseen ja elävään uskon yhteyteen Vapahtajansa kanssa, mutta sitten kauhistuneet tilaansa, kun luulevat menettäneensä armon ja olevansa iankaikkisesti kadotetut. Koetetuinhan parhaamme mukaan häntä neuvoa, mutta ei se näy tahtovan lohdutusta vastaanottaa. Ehkä herra maisteri, joka on oppineempi ja kokeneempi näissä asioissa, voipi paremmin kuin minä osoittaa hänelle, miten väärälle tielle hän on joutunut, neuvoa hänelle armontilan tuntomerkit semmoisina kuin ne ilmaantuvat kiusaustenkin aikoina, sekä selittää hänelle erotusta armontilasta haihtuneen ja kiusatun sielun välillä. Silloin se ehkä hoksaisi oman tilansa ja näkisi, ettei vaara olekaan niin suuri, kuin miksi hän sitä luulee.

Mitäpä olisin tähän osannut vastata. Hän odotti, että jotakin virkkaisin, ja nykäisi sitten hevosensa juoksuun. Harmikseni täytyi minun tunnustaa, että miehellä oli tietoja, joista minulla ei ollut aavistustakaan. Enkä minä muuta miettinyt kuin sitä, miten voisin pelastaa arvoni hänen silmissään. Sairaasta voisin kyllä kahdenkeskisessä puhelussa helposti suoriutua. Opittuani kerta kaikkiaan eräältä virkaveljeltäni, miten heidän kanssaan oli meneteltävä, tiesin selviäväni hänestä niinkuin niin monesta muustakin. Mutta tälle miehelle ei saarnakirjoista saamani oppi tuntunut riittävän, enkä sitä yrittänytkään häntä vastaan käyttämään. Hänen varmuutensa ja tyyneytensä tekivät sitäpaitsi sen, etten uskaltanut hänen mielipiteitään houreiksikaan tuomita, sitä vähemmän, kun jossakin uskonopillisessa oppikirjassa muistin niistä joskus lukeneenikin.

Ja niin me ajoimme eteenpäin illan yhä hämärtyessä. Koko matkan vaivasi minua salainen tunne siitä, että hän aavisti tietämättömyyteni, että hän tahtoi kostaa minulle saarnastani ja että hän siinä oli onnistunutkin, saaden minut, johtajansa ja sielunpaimenensa, vaikenemaan edessään. Ja hän näytti nauttivan voitostaan. Mutta yht'äkkiä hän taas kysäisi:

—Kun on tultu noista asioista puhelemaan, niin ette ehkä, herra maisteri, panne pahaksenne, jos kysyn, mikä teille on mahtanut antaa aihetta herätykseenne ja miten olette tullut yhteyteen Vapahtajanne kanssa?

Mitäs minä taas siitäkään tiesin! Mikä ongelma mahtoi taas olla tämäkin?

Mutta nyt oli kuitenkin otollinen tilaisuus tukkia tuon nokkaviisaan miehen suu, ja minä tiuskaisin hänelle kiivaasti:

—Mitä se sinuun kuuluu? Minua ovat opettaneet ja tutkineet viisaammat miehet kuin sinä, ja ne ovat kiittävästi arvostelleet taitoni opettajan virkaan. Sinun on tuiki tarpeetonta sekautua näihin asioihin, ja sillä hyvä!

Talonpoika vastasi sävyisästi ja siististi, niinkuin ei olisi huomannutkaan sopimatonta käytöstäni:

—Suokaa anteeksi, hyvä herra, en aikonut loukata teitä. Minä olen oppimaton ja typerä talonpoika ja tunnustan kernaasti vajavaisuuteni ja puutteeni. Mutta typeryydessäni olen aina ajatellut niin, että kaikki ne, jotka ovat kristityiksi tulleet, ovat heidän kaltaisiaan, jotka ovat olleet samassa haaksirikossa, vaan kukin laillaan tulleet pelastetuiksi ja päässeet ehyinä rantaan … enkä ole tiennyt, että kuningaskaan panisi pahakseen, jos hänen kanssaan pelastunut kerjäläinen kysyisi häneltä, mitenkä ja kenenkä avulla pelastuminen oli tapahtunut.

Sen sanottuaan hän vaikeni, vielä kerran voitettuaan, vaikkei ylpeyteni sallinut minun sitä vielä silloin tunnustaa.

Jonkin matkaa vielä ajettuamme päättyi maantieltä poikennut syrjätie taloon, josta oli jatkettava matkaa venheellä järven poikki. Siitä liittyi seuraamme toinen körttipukuinen mies, tullen kyytimieheni avuksi venhettä soutamaan. Hän näytti jäykältä ja jurolta ja oli, niinkuin ei minua olisi ollutkaan. Kaikesta päättäen oli hakumieheni kertonut hänelle käytöksestäni matkalla. Soutaessaan eivät he kertaakaan kääntyneet puoleeni ja keskustelivat, niinkuin ei minua olisi ollutkaan. Olisin jo suonut, että jotakin puhetta olisi saatu aikaan, sillä matkanteko alkoi käydä yksitoikkoiseksi. Aloin myöskin olla utelias kuulemaan jotakin sairaasta, joka tuon miehen puheista päättäen ei tuntunut olevan ainakaan parempi. Koetin saada keskustelua alkuun kysymällä, vieläkö oli paljon matkaa jälellä. Hakumieheni ei vastannut mitään, ja toinen tokaisi tylysti: »Vielä on matkaa», niinkuin olisi tahtonut sanoa: »Olisit saanut ennen joutua».

Ei ole mikään niin omansa mieltä masentamaan, kuin tuollainen yöllinen venhematka pitkin kaitaisia, matalarantaisia vesiä. Oltiin pitäjän rumimmalla perukalla, poissa kirkonkylän ja keskipitäjän lehtoisista maisemista, soudettiin järviä ja jokia, joissa vain petäjää kasvaa ja tuntuu ympäröivien soiden kylmät henkäykset. Oli sitä paitsi alkanut tuulla ja sadetta vihmoa. Tuntui niin toivottomalta olla noiden vierasten ja luuloni mukaan minulle vihamielisten miesten kanssa yksin. Oli niin nöyryyttävää ajatella, että he pitivät minua itseään oppimattomampana ja kokemattomampana ja että olin heille vain välikappale: sillä jos sakramentin jakaminen olisi ollut heidän vallassaan, eivät he varmaankaan olisi pappia noutaneet sairastaan lohduttamaan, jonka he itse taisivat tai ainakin luulivat taitavansa tehdä monta vertaa paremmin kuin minä. Seurakunnanpalvelijan asema tuntui minusta melkein nöyryyttävältä ja tämänaamuinen ylpeä asemani totuuden julistajana saarnastuolista säälittävältä, miltei naurettavalta. Sellaisina sisällisen ja ulkonaisen avuttomuuden hetkinä syntyy epäilys kaikkein varmimmistakin vakaumuksista. Kuinka naurettavaa oli innostukseni olla heidän henkisen ravintonsa vähittäisjakelijana! Kuinka typerältä näytti minusta nyt äskeinen oppini ilon evänkellumista istuessani noiden totisten, huolestuneiden miesten edessä!

Sattui vielä siinä soutaessamme, että edestämme järveltä alkoi kuulua veisuun nuotti. Se oli yksinäinen mies, joka surullisella, synkällä, äärettömän alakuloisella äänellä päästeli ilmoille kaihoaan, ja— niinkuin minusta tuntui—lohdutonta kaihoaan. Mikä ero tämän ja seurakuntani yhteisen voimakkaan veisuun välillä!

Nuo ajatukset ja tunteet, joilla oli hyvää aikaa tulla ja mennä minun istuessani siinä toimetonna venheen perässä—olivatko ne ensimmäisiä »kutsumuksia», ensimmäisiä herätykseni alkuoireita? En tiedä. Mutta jos sitä olivatkin, oli kuitenkin Hän, joka sydämet tuntee, katsonut minun tarvitsevan paljoa kovemman kolauksen, ennenkuin silmäni täydellisesti aukenisivat paatumuksen, itsekkäisyyden ja oman vanhurskauden unesta.

Vihdoin viimeinkin olemme rannassa ja perillä. Soutumieheni jäävät venhettä vetämään, ja minä alan edeltä astua pihaan. Joku nainen juoksee vastaan.—»Onko se pappi?»—»Tässä on!»—»Myöhään tulitte!»— »Onko hän kuollut?»—»Ei ole vielä kuollut, mutta hourailee.»—»Missä hän on?»—»Porstuanpohjakamarissa.»

Kiiruhdan sinne. Kuulen veisuuta pirtistä, mutta se taukoo juuri, kun astun porstuaan.

Samassa rävähtää kamarin ovi auki, ja joku syöksyy minua vastaan.

Sairas istuu sängyssä huutaen, voivottaen ja huitoen käsillään. Mies ja nainen pitelevät häntä kiinni.

—Voi, voi, pelastakaa … pelastakaa … vettä, vettä … polttaa … polttaa … piru polttaa, viepi viepi… tuossa tulee se musta piru, musta piru … Auttakaa!

Viimeiset sanat huudettuaan kähisevällä, korisevalla äänellä kaatui hän selälleen ja iski kovalla kolahduksella päänsä vuoteen perälautaan ja oli kuollut.

Minä seisoin siinä armon välikappaleet kainalossani typertyneenä keskellä lattiaa.

—Nyt se isä meni! kuulin naisäänen sängyn päästä sanovan.

—Ilman synninpäästöä meni viimeiselle tuomiolle, sanoi miehen ääni.
Voi sinua, Pietari, ettäs viivyttelit!

—Syytön minä olen, puolustelihe hakumieheni. Papit olivat kokoontuneet tanssimaan ja ilojaan pitämään, ja minä sain odottaa tuntimääriä vielä kirkkoajankin jälkeen. Sitten olen kyllä rientänyt, minkä olen kerinnyt.

—Kirottu olkoon se, joka Herran työt tyhjiksi tekee! sanoi soutumiehistäni tuo toinen astuessaan ovesta sisään ja kohottaen kätensä taivasta kohden.

—Älkäämme kirotko, ettei meitäkin kirottaisi, virkkoi Poikonen.

Mutta minä olin jo itsekin kironnut itseni. Melkein tajutonna hoiperruin pimeään porstuaan ja suistuin sieltä, väkijoukon tieltäni väistyessä, ulos rappusille, jossa lyykähdin istualleni.

Minun annettiin siinä olla kenenkään häiritsemättä. Kaikki väki oli vetäytynyt taas pirttiin, josta alkoi kuulua veisuu, kuolinvirren veisuu vainajalle, joka ehkä jo seisoi Jumalan kasvojen edessä minua syyttämässä. Ja minä purskahdin katkeraan itkuun.

Ikkuna oli auki tupaan. Virren lakattua rupesi siellä joku lukemaan.

Samassa laski joku kätensä olkapäälleni ja virkkoi:

—Lähdetäänkö jo?

Se oli hakumieheni.

—Ei, sanoin minä, yhä itkun kanssa taistellen. Jääkäämme yöksi tänne, antakaa minun kuunnella, mitä teillä on sanomista.

—Tehkää, niinkuin tahdotte, minä olen valmis lähtemään, milloin herra maisteri tahtoo.

—Minä olen pahasti rikkonut enkä voi koskaan saada rikostani anteeksi.

—Herra on armollinen, sanoi hän. Et usko Häneen, jos epäilet, että Hän kerran sinullekin anteeksi antaa. Totta lienee katsonut sinun tätä kuritusta tarvitsevan. Olet saanut ensimmäisen nuhteesi, pidä se mielessäsi äläkä itseäsi uudelleen paaduta.

Nöyränä kuulijana otin minä, oven suussa istuen, osaa heidän seuroihinsa, joita äsken olin saarnastuolistani solvannut ja ylpeästi tuominnut. He veisasivat, lukivat kaiken yötä, ja kyytimieheni selitti sitä, mitä oli luettu. Yksinkertaisesti ja selvästi osoitti hän sen tien, joka viepi elämään, puhui omasta vanhurskaudesta ja sen voittamisesta ja neuvoi, miten olisi saavutettava se vanhurskaus, joka Jumalan tykönä jotakin merkitsee. Ne olivat minulle kaikki uusia asioita, ja kuitenkin olivat ne kuin minua varten puhutut ja minuun sopivat. Kuinka mehuttomilta ja ontoilta tuntuivat saarnani, kuinka hataralta se autuuden oppi, jota olin julistanut! Oma tähänastinen elämäni oli vain ollut syntiä, ylpeyttä, paatumusta ja sokeutta. Sitä samaa olin muihinkin istuttanut, he ottivat sen mielihyvällä vastaan ja siitä minua kiittelivät, siksi tietysti, että minä heidän heikkouksiaan kiittelin. Kuinka monta sielua olinkaan mahtanut kadotukseen syöstä, kuinka monelle kuolevaiselle antaa väärää lohdutusta!

Aamupuoleen yötä lähdin matkalle samain saattomiesten kanssa. Toisen veljen nyreys ja kovuus näytti kadonneen. He puhuttelivat minua lempeästi ja ystävällisesti, olivat kuin ottaneet minut isälliseen huostaansa, jota sitten kestikin kaiken elämäni.

Kun venheemme oli tullut vähän matkaa rannasta, nousi aurinko, ja maailma ja elämä valkeni minulle tästä aamusta alkaen uuteen kirkkaampaan päivään.