MAAILMAN SUURIN SYNTINEN.
Hän ei ollut noita eturivin heränneitä, jotka toistensa kilvalla tunkeilevat opettajainsa jalkojen juuressa, jotka säestävät kaikkia heidän sanojaan, pitävät niitä kuin itseään varten sanottuina ja joille ne tavallisesti sanotaankin. Hän oli noita hiljaisimmista hiljaisimpia, jotka kuuntelevat vain kurkalta ja elävät niistä muruista, joita rikkaiden pöydältä putoilee.
Kun niin monet muut etupenkillä istuessaan puhuivat siitä suuresta tapahtumasta, miten muutos heissä oli syntynyt, kyyhötti Tiina kuin pelästynyt peltopyy ovensuussa lattialla tai pirtin pimeimpään karsinanurkkaan painautuneena. Tai kun ne rohkeammat ja taivaan valtakunnasta varmemmat tyyninä kesäöinä alahangoilla tai keskellä venettä soutaessaan kertoivat toisilleen sielunsa tilasta, uskonsa asteettaisesta kehittymisestä, kiusauksistaan ja voitoistaan, kiskoi hän uupumatta, sanaakaan sanomatta ja kuin joukkoon huveten raskasta airoaan kokkatuhdolla. Ja hän oli mielestään niin mitätön, niin vähäpätöinen ja tyhmä, eikä hän olisi osannut, jos kuka olisi sitä ihmeeksi kysynytkin, mitään kertoa taisteluistaan ja kokemuksistaan. Ei olisi hänellä ollut rohkeutta, niinkuin näkyi olevan niin monella muulla, pyrkiä rovastin puheille kahdenkeskiseen sananvaihtoon, ei edes niiden talonpoikaisten miestenkään, jotka johtivat seuroja silloin, kun rovasti ei ollut saapuvilla. Ei hän muuta pyytänyt, kuin että sai olla mukana, sai silloin tällöin yhtyä toisten aloittamaan virteen ja sen loputtua kuulla vähänkään siitä, mitä muut puhuivat, ja kätkeä siitä mieleensä sen, minkä kuuli, sillä ne olivat häntä paremmat, täydellisemmät ja uskossaan lujemmat, eikä hänestä ollut heidän vertaisekseen.
Hän asui kaukana sydänmaalla, pienessä mökissä, suuri lapsilauma hoidettavanaan. Mies ei ollut herännyt, ja maailmanmielisiä olivat kaikki muutkin sillä perukalla. Surettihan häntäkin tuo toisten suruttomuus, niinkuin se surettaa kaikkia muitakin heränneitä, ja rukoilihan hänkin, että Herra heidän mielensä muuttaisi. Mutta ei hän koskaan uskaltanut sitä ääneensä ilmaista, etteivät olisi ruvenneet ivaamaan hänen haluaan osottautua muita paremmaksi. Ei milloinkaan oltu hänen kuultu uskoaan toisille tyrkyttävän, eikä milloinkaan hän rohjennut heidän tähtensä kutsua ystäviä taloonsa sanaa harjoittamaan. Ja tuskin uskalsi hän sitä itsekseenkään harjottaa. Kun tutki kirjaa, niin tutki sitä toisten nukkuessa, ja kun tuli halu veisuuseen hyrähtää, pistihe ulos tai odotti, kunnes muu väki oli poistunut pihasalta. Eikä häntä olisi muistettu pitää seuraväkeen kuuluvanakaan, ellei hän silloin tällöin, pari kolme kertaa vuodessa, suurten juhlapyhäin lähetessä, olisi laittanut taloaan kuntoon, hakenut naapurin vaimoa sijaisekseen, pukenut tummansinistä körttipukua ylleen ja kadonnut.
Mutta silloin ei häntä olisi mikään voima maailmassa saanut pidätetyksi lähtemästä.
Viikkojen ja kuukausien kuluessa oli kaikki se, minkä hän oli mieleensä kätkenyt, kulunut siitä pois ja unohtunut. Ensi aikoina seuroista palattuaan muisti hän aina niin kirkkaasti kaikki, mitä oli puhuttu, mitä veisattu, muisteli ystäväin ja opettajain sanoja, kertoili niitä mielessään ja ravitsi niillä sieluansa. Mutta ajan ollen ne laimenivat, vaalenivat, aatteet irtautuivat yhteydestään, mieli harhaili kaukana autuuden asioista, eikä uskosta tuntunut olevan kuin katkelmia jäljellä, joita ei saanut omin voimin toisiinsa liitetyiksi. Silloin tuli hänelle hätä ja kammottava tyhjyyden tunne, hänen täytyi saada sisältöä sielulleen, ja silloin hän lähti.
Hän kulki alkumatkasta kiivakasti, melkein juoksujalassa, matkan määrä mielessä autuaasti kangastellen. Ei joutanut taloihin poikkeamaan, ei yösydännäkään levähtämään, tuskin tiepuolessa ruokailemaankaan. Yhtä menoa hän painoi kengät käsivarrella sinne, missä tiesi ystäväin olevan koolla. Jokainen niistä johtui mieleen, jokaisen hän näki edessään, kuvaili heidän tulevan häntä vastaan ja hänen kaulaansa kavahtavan. Nyt hän vihdoinkin haastaa heille mielialansa, aloittaa ennen muita jonkin virren, menee rovastin puheille ja kertoo hänelle asiansa kahdenkesken!
Mutta kuta lähemmä seurapaikkaa hän tulee, sitä aremmaksi hän käy. Väkeä istuskelee pirtin portailla, seisoskelee aitovarsilla ja liikkuu pihamaalla. Hän pysähtyy metsän rantaan, jää sinne, suorii pukuaan, aikoo mennä, mutta ei uskalla, ja vasta kun rovasti ja johtavat miehet ovat menneet pihanpäästä pirttiin ja väkikin vetäytynyt heidän mukanaan, hiipii hän porstuaan, vetäytyy siitä tupaan ja nyykähtää oven suuhun kyykylleen.
Virsi aloitetaan virren perästä, mutta aina ennen kuin hän oli ehtinyt aloittaa sen, jota oli ajatellut. Kuluu se yö ja seuraava päivä, mutta hän ei pääse kenenkään kanssa pitempiin puheisiin. Ja kun hänen mielestään on tullut hänen vuoronsa mennä rovastin puheille, laittaa se jo lähtöään ja muut laittavat kanssa.
Häntä tuskin huomattiin silloin, kun hän oli saapuvilla, eikä koskaan kaivattu silloin, kun hän oli poissa. Yhtä hiljaa kuin hän toisten lomitse oli tullut seurapaikkaan, yhtä näkymättä hän sieltä hävisi. Kun juhlapyhäin päätyttyä tuli eronhetki ja samanpuolelaiset hakivat toisiaan, en koskaan kuullut kenenkään Tiinaa kysyvän. Mutta kun oli jokin matka metsätietä myöten taivallettu, ilmaantui hän joukkoon, liittyi seuraan ja erosi siitä taas yhtä salaa ja ainoastaan vierimmäisilleen hyvästit heittäen, kun tuli hänen tienhaaransa.
Mutta kerran—kesää ennen sitä, kun hän syystalvesta kuoli—ilmaantui hän yht'äkkiä keskellä viikkoa pappilaan, tuli suoraan suuresta portista pihaan ja pyrki rovastin puheille.
Mutta siellä hän hätääntyi, punoi esiliinaansa, tapaili sanojaan ja sai vasta pitkän nyyhkytyksen perästä esille sen, mitä hänellä oli mielessään.
Hän sanoi olevansa kokonaan kelvoton tulemaan Jumalan armosta osalliseksi, hän oli paadutettu, pimitetty, epäuskoinen, hän oli vihoittanut Vapahtajansa, hän oli kaikkia muita kehnompi, hän oli— maailman suurin syntinen!
—Minkä tähden se Tiina nyt niin luulee? Mitkä syntinsä se nyt niin suurina pitää? kysyi rovasti.
Kaiken maailman synnit ne hänen hartioitaan painavat eivätkä anna hänelle yön lepoa eikä päivän rauhaa. Ylpeyden synti, sillä hän on pitänyt itseään muita parempana tai pyrkinyt heidän vertaisekseen— ahneuden synti, sillä hän on aina pitänyt mielensä tavarassa kiinni ja surrut viikkokaudet lehmiään ja lampaitaan, kun sattuivat kuolemaan— oman vanhurskauden synti, kun on luullut omin voimineen autuaaksi tulevansa. Ja aina tekee hänen mielensä pitämään itseään yhtä hyvänä heränneenä kuin muutkin, vaikka ei ole rohjennut edes todistaa Hänen nimestään niille, jotka sitä halveksivat, ja vaikkei ole osannut neuvoa omaa miestäänkään oikealle tielle, eikä ole hänestä lastensakaan opettajaksi. Hän on ollut maailmaan mieltynyt, elänyt ystävyydessä jumalattomien kanssa, ei ole pitkiin aikoihin tuntenut mitään tarvetta valaista mieltään, ei ole osannut veisata, ei lukea eikä rukoilla.
Rovasti antaa Tiinan puhua keskeyttämättä, myhähtelee vähän itsekseen, neuvoo hänet istumaan ja alkaa sitten puhua hänelle lempeästi kuin lapselle.
—Syntejähän ne ovat nämäkin synnit, sanoo hän, mutta ehkä kaikkivaltias Isä ne kuitenkin antaa anteeksi sille, joka ne katuvaisena kantaa hänen eteensä ja nöyryyttää itsensä.
Tiina on saanut tyhjentää täyden sydämensä, keventää monivuotiset taakkansa—rovasti puhuu hänelle niin alentuvasti kuin parhaalle heränneelle, se ei pidä häntä huonompana kuin muitakaan … kyllä, kyllähän hän nöyrtyy ja katuu … ja hänen nyyhkytyksensä harvenevat ja kyyneleet kuivuvat. Hän nousee, menee nopeasti lattian yli rovastin keinutuolin luo, ojentaa kätensä hyvästiksi ja poistuu sanaakaan sanomatta, mieli riemuisena niinkuin olisi saanut lohdutusta kaikeksi elämäkseen.
Ja kaikeksi elämäkseen hän sen saikin. Sillä ennen joulua hän kuoli ja tuotiin joulunpyhinä hautaan.
Silloin oli seuraväkeä paljon koolla pappilassa, ja rovasti toimitti niin, että Tiinan ruumiille veisattiin lähtövirsi pappilan rappujen edessä.
—Herra on heikoissa väkevä, sanoi hän sitten puheensa lopuksi, jossa illalla kertoi ystävilleen Tiinasta ja hänen synnintunnustuksestaan, ja lisäsi:
—Jospa olisi meillä kaikilla yhtä vähän ulkonaisia syntejä omallatunnollamme ja jospa olisi omatuntomme kuitenkin yhtä arka kuin hänen, ei olisi hätääkään astua Hänen tuomioistuimensa eteen, joka kaikki tietää ja kaikki näkee.
Muut myönnyttelivät, mutta ei kukaan kyennyt puhetta jatkamaan, sillä paljon oli joukossa niitä, jotka tänään kuulivat Tiinasta puhuttavan vasta ensi kerran—ja joiden mielestä hänen muistonsa yhtä pian hälveni.