NÄKY
Kun minä kerran, heleästi valaistussa, sopusuhtaisessa salissa, viileän pilarin suojassa, istuin ja kuuntelin, kuinka sävelet soivat, näin minä, auki silmin uneksien, tämmöisen näyn.
Minä näin, jossakin kaukaisessa maassa, missä en koskaan ole käynyt, näin yhtäällä aukean, heleänsinisen merenulapan pienine laineineen ja siellä täällä valkoisia purjeita—ja toisaalla, kaukana taivaanrannalla, vuorisen maan häämöttävine lumihuippuineen.
Vuoriston ja meren välillä on laakea, vihertävä seutu loivine kukkuloineen ja niiden päällä vanhoja linnoja ja rinteillä päiväpaisteen valaisemia taloja ja tasangolla kirkkoja puistolehtojen keskessä.
Tasangon halki poimuilee virtava vuo, milloin vainioiden keskessä suvannoiksi leveten, milloin kukkulain välissä virraksi kaveten. Läpi lähdekirkkaan, lumirinteillä auringon sulattaman veden kuultaa valkoinen hiekka ja välkkää rantojen mukaan luikerteleva vesiheinän varsi. Polviin taipuen kiihtyy vuo milloin kulloin virkeään juoksuun ja hypähtää viimeisestä suvannostaan mereen pieninä putouksina, joiden alta joutsenvalkoiset vaahtopallot kuin huvikarkelossa pyörähdellen liukuvat meren lahteen ja kantauvat kauaksi ulapalle.
Virran reunalla, ikitammien varjossa, hiljaisia puhdastekoisia huviloita ja toisesta toiseen rantoja pitkin poppeliteitä. Ja kukkivat tuomet ja riippuoksaiset raidat varjostavat vettä ja koskettavat suvannon sileää pintaa, vetäen siihen väreilevän viivan.
Tyyntä ja paistetta—ei tuulta, ei ainoata ääntä.
Kullankiiltävä, punakeltasiipinen perho lepää lehden päällä kuin kukka, avaten siipiä ja sulkien ne taas niinkuin neitonen viuhkaa.
Tuulahdus liikauttaa lehteä, lehti kallistuu, ja perhonen putoo veteen, liukuen putousta kohti yhtä levollisena kuin äsken lehden päällä istui.
Kiven huopeessa, missä vesi vilisee, mutta ei vielä kuohu, lepää lohi, selältä tumma kuin vesikiven sammal, kupeilta hopean kirjava kuin ympärillään helmeilevän vuorivirran kuohu. Kääntäen pyrstönsä kämmenen vasten veden viistoa voimaa kohottaikse se ylös suvantoon, missä kullankiiltävä perhonen irtaimin purjein ajelee virtaa alas.
Ja niinkuin ottaa aukeava huuli hyppysistä kypsyneen marjan, imaisee kuohujen kaunis ilmojen ihanan ja vaipuu takaisin, ja soikeneva vesirengas kantautuu pintaa pitkin hyrskyjen helmaan.