PYHÄ PERJANTAI.
Se sattuu tavallisesti aikaan, jolloin umpeen tuiskuttuneet kujat upottavat ja talvitiet vääntyvät vinoon, jolloin metsätaipaleet ovat vielä paksussa lumessa, mutta kylien aukeat jo reen rautaa repivällä hiekalla. Tuuli on idässä, ripeksii räntää. Ei ole enää oikea talvi, mutta kevät ja keväänkevätkin ovat epämääräisyyden takana. Luonnossa on puolinaisuutta ja toivottomuutta ja harmaata ikävää.
Lapsiltakin on ilo evätty. Ei riennä, niinkuin talven muina juhlina, nuori kansa urheilun kiistaan, eivät iloiset seurueet hiihtele kansoittamaan rinteitä ja kukkuloita. Ainoat, jotka ovat liikkeellä, ovat ne, jotka vaeltavat kirkkoon, kerran vuodessa ripille, koko perhe, ainakin silloin, jos ei muulloin.
Siellä on pantu toimeen surujuhla mustin alttariverhoin, ylevin hymnein ja valitusvirsin. Kuulen puhetta marttyyristä, joka kärsi yksin kaikkien puolesta, otti kantaakseen kaikkien kuorman. Meidän on surtava, mutta meidän on myös iloittava, oltava kiitollisia siitä, että meillä on sovittaja, pelastaja, lunastaja. Ja minä kuulen liikutuksella lausuttuja sanoja karitsasta, joka pois otti maailman synnit, uhrista, joka tehtiin meidän edestämme, verestä, jossa meidät synneistämme pestiin. Mieltäni tahdotaan ylentää, ja minä koetan päästä oratooriotunnelmaan, jota urut koettavat kohottaa.
Mutta miksi minusta on, niinkuin olisi papin äänessä väärää paatosta, miksi sorahtaa niinkuin silloin, kun ylistetään jonkin muistoa, jolle hänen eläessään on tehty vääryyttä? Miksi ihmisten silmän pohjassa, sen perimmillä perillä, on arka, hapuileva ilme, niinkuin häpeisimme jotakin, niinkuin meidät olisi asetettu kasvokkain pahimman omantuntomme kanssa ja niinkuin meitä olisi painostamassa jokin rikos, joka ei koskaan ole sovitettavissa?
Siksikö, että maailman suurin hyväntekijä, uusien valtavien totuuksien julistaja, ennen kuulemattomien, kaiken vanhan kanssa ristiriidassa olevien aatteiden mies tänä päivänä naulittiin pahantekijäin puuhun? Että kaikki, mitä maailma on oppinut hyvää ja syvää, oikeutta ja rakkautta, on alkuisin hänestä, joka sai siitä kuoleman palkakseen? Ettei kukaan noussut häntä puolustamaan; että hänen ensimmäinen oppilaansa kielsi hänet kolmesti, ennenkuin kukko oli kahdesti laulanut; että hänen lähimpänsä vaipuivat uneen silloin, kun hän taisteli viimeisen taistelunsa ja pyysi heitä valvomaan?
Ei vain siksi. Vaan että kaikki, mikä silloin tapahtui, olisi voinut tapahtua milloin hyvänsä. Ja on tapahtunut. Sillä onko ihmiskunta koskaan noussut puolustamaan hyväntekijöitään silloin, kun heitä on häväisty ja piesty, rankaisemaan parhaimpiensa ja jaloimpiensa puolesta niitä, jotka ovat heitä kiduttaneet ja vieneet kuolemaan? Ei ole koskaan noussut eikä nouse. Se ei koskaan joudu hätään, ennenkuin jo on myöhäistä. Se ei edes tiedä, missä sen sankarit taistelevat, ennenkuin ne jo ovat kaatuneet. Kun se yhden muistolle suitsuttaa, luodaan jo toisen hautaa umpeen. Kun se yhden luut pyhittää kultaiseen alttarirasiaan, järsivät koirat ulkopuolella muurien jonkun toisen ristiinnaulitun luita. Se ei kykene hyvittämään marttyyrejään muulla kuin muistojuhlilla, ja niitäkin se viettää ennen kaikkea hyvittääkseen itseään—myöhäisellä katumuksella, itseomistamallaan lunastuksella ja anteeksiotolla ja toisen jalotyöstä saamallaan mielenylennyksellä.
Mutta sen katumus ei koskaan ole vilpitön ja tekoihin viepä, se ei usko anteeksisaantiin, ja sen saama mielenylennys on itsensä pettämistä. Sillä se tietää, ettei se koskaan saa tehtyä uhria tekemättömäksi ja että se jo huomenna on uudelleen lankeava siihen, mitä se tänään katuu.
Siksi tämä pyhän perjantain juhla ei sille—ei minulle—ole se lohdutuksen ja lunastuksen juhla, mikä se pyrkii olemaan, ei sovituksen ja parannuksen juhla, vaan itsesyytösten, sovittamattomien rikosten ja parantumattomuuden päivä. Siksi on kaikki silloin niin kieroa, keskentekoista, päivätöntä ja toivottoman harmaata.