KUNINKAAN KALA.
Kalamies hakee aina itselleen uutta huvia ja vaihtelua. Hän kyllästyy pian poutaan ja toivoo sadetta, ja päinvastoin. Jos hän jollakin pyydyksellä saa hyvin, hän muuttaa toisen—saadakseen vielä paremmin. Jos hän ei saa, tietysti hän silloin ja varsinkin silloin tekee kaikki voitavansa saavuttaakseen paremman tuloksen. Ottivatpa pienet kuinka kiihkeästi tahansa, hän jättää ne ja työskentelee koko päivän, turhaankin, tavoittaakseen suuren. Taisteltuaan itsensä suuren kanssa uuvuksiin raskaalla vavalla, hän vie saaliinsa ja vapansa pois ja lähtee heti pienellä, ketterällä vavalla koskelleen karkelemaan levokseen pienten kanssa. Hän voi lopulta tympeytyä lohiin ja koko koskeen niin, että hänen suurin tyydytyksensä on saada hauki jostakin tyynestä suvannosta. Saatuaan tarpeensa siitä hän istuu onkimaan ahvenia voidakseen tupakoida kaikessa rauhassa puoman kupeella limakon reunassa, tarvitsematta riehua pitkin rantoja ja heitellä selkäänsä kipeäksi. Saattaa saada kyllänsä vielä niistäkin ja löytää ilonsa vasta särjistä ja salakoista. Kunnes kiertokulku alkaa uudelleen.
Minä välistä kyllästyn kosken parhaaseen paikkaan, sen Välisuvantoon ja haen huonompia. Minulla on taas ollut siinä erinomaista urheilua suurten kanssa. Mutta se oli ollut vähän liiankin erinomaista. Siinä on jännitystä hiukan yli määränkin. Siinä väijyy aina jokin vaara, on aina jotakin, joka uhkaa ja hermostuttaa ja samentaa ottamisen ilon. Siinä ei koskaan voi olla varma, ennenkuin kala on maissa. Ei milloinkaan voi antautua sen turvallisen tunteen valtaan, että pyydykset eivät petä ja että kala ei voi päästä. Välisuvanto on aina epäluotettava. Siinä on arkkuja, pukkeja ja otvia, joiden ympäri ja alitse kala voi kietaista siiman ja katkaista sen. Ja jos se saa päähänsä, niinkuin se tuontuostakin saa, lähteä alas, jonne minä en pääse sitä seuraamaan, niin se menee, olipa siimaa kuinka pitkälti tahansa ja vehkeet mahdollisimman lujat. Malja voidaan siinä milloin tahansa armotta temmata sitä maistelevan kädestä. Enkö olisi voinut rakentaa siltoja päästäkseni perään? Kai olisin, mutta minä tahdoin tuntea tätä epävarmuudenkin, tämän esteratsastuksenkin kiihoitusta—vaihteen vuoksi.
Koskessa on kuitenkin paikka, josta aina voi olla varma, ja sen varmuuden vuoksi minä joskus haen siitä sitä vaihtelua, jonka semmoinen varmuus tarjoo. Se paikka on heti sillan alla, alapuolella kaikkien esteiden. Siinä on sillan arkun kupeessa oleva pyörre, jossa suuri kala koskeen noustessaan usein lepää. Vähän alempana koski laajenee laajenemistaan ja muuttuu vähitellen suvannoksi. Silta on kaikkien vasta-alkajain ja mukavuutta rakastavien onkijain mielipaikka. Siitä voi mukavasti laskea pyydyksen pyörteeseen ja päästää siimaa tuuma tuumalta ja sillalla edestakaisin kävellen pitää sitä heilahtelevassa liikkeessä niin pitkällä kuin siimaa riittää. Siten on siitä saatu monet kauniit kalat. Kalastelen siinä minäkin silloin, tällöin.
En ollut eräänä päivänä oikeastaan aikonut kalastaa ollenkaan ennen kuin vasta illalla iltaperhojen saavuttua.
Lepään ja levätköön koskikin. Korjailen toisen pöydän ääressä pyydyksiäni, kirjoittelen ja käänneskelen raamattua toisen ääressä. Mutta voinhan sentään panna vapani kuntoon siltä varalta, että jos tulisi henki päälle. Henki tulikin pian päälleni. Kun vapa kerran on kunnossa, rulla paikoillaan ja siima pujotettu renkaisiin ja heittosiima solmittu siimaan ja siihen perho, on sitä vaikea päästää kädestään. Vapa on kuin metsäkoira, joka houkuttelee mukaansa ja hyvin usein saakin. Kuinka monta kertaa lankesinkaan ennen koirani kiusaamiseen ja kuinka monta kertaa olenkaan antanut vavan viekoitella! Voinhan mennä sillalle ainakin siksi aikaa, kuin siivoavat huoneeni, sikarinpolttajaksi, ja käyn sitten heti pyhäin kirjain kimppuun, sillä ei sillalta nyt luultavasti kuitenkaan saa.
Astelin laiskasti sillalle. Siinä on se ainainen myllymies, aina sama ja aina uusi, töllistelemässä koskeen ja siihen kaiteen yli sylkemässä. Kun ne näkevät vapaherran tulevan, ilmaantuu niitä siihen useampiakin molemmista myllyistä. Siitäkin syystä minä yleensä karttelen siltaa. Mutta olkoot ne nyt siinä, kun kerran ovat. Vedän siimaa vavan pituuden, lasken vavan viistoon alas kosken yli, päästän perhon irti ja annan sen pudota pyörteeseen silta-arkun viereen; se on nimeltään Coachman, eli kuski, saanut nimensä keksijänsä, Englannin kuningattaren Viktorian kuskin mukaan, joka heilutti vapaa yhtä hyvin kuin piiskaa. Kuningattaren kuskin perho putoo juuri niin, kuin sen taiteen kaikkien sääntöjen mukaan pitää pudota, keveästi kuin ohdakkeen untuva—kunpa voisikin aina heittää näin ylhäältä, sirottaa perhonsa kuin sormien lomitse. Se pyörähtää härän silmään ja painuu hiukan. Keltainen kuve välähtää vedessä ja suuri kala on kiinni.
Sillalta sitä tietystikään ei voi saada otetuksi ylös eikä ole tarviskaan. Sen alapuolella on hirsistä rakennettu suiste estämässä tukkien ruuhkautumista, ja suisteen päässä on pieni suvanto, syvä hauta, johon uupuvan kalan voi helposti ohjata. Suisteelle vie sillalta mukavat portaat ja laskeun niitä myöten alas. Kala ei vielä ole poistunut pyörteestä. Se tunkee siitä sillan alle, koettaen päästä ylös, mutta veden voima painaa sen takaisin. Olisi sitä parempi kuta kauemmin se pysyisi ylhäällä, uupuakseen pikemmin ja joutuakseen suisteen päähän, josta haavipoika, joka jo on siellä, sen ottaisi. Mutta se näkyykin olevan niitä, jotka eivät antaudu ensi yllätyksessä. Se liikkuu voimakkain töytäyksin edes ja takaisin kovimmassa kuohussa ja asettuu sitten joksikin aikaa keskelle koskea luultavasti jonkin näkymättömän kiven huopeeseen. Sen seisomapaikka on jotenkin suisteen pään tasalla ja kun se sen kerran jättää, ei se enää tule tähän, vaan painuu yhä alemma. Tehköön niinkuin katsoo itselleen edullisimmaksi, minulle on sama, minulla on siimaa tarpeeksi vaikka suvantoon asti.
On kuitenkin selvää, että jos kala menee alas, täytyy minunkin seurata. Se on helpompaa kuin Välisuvannossa, jossa se on mahdotonta. Mutta vaikeuksiahan pitää olla, ne ovat oikeastaan suotaviakin ja tervetulleita, kunhan eivät ole voittamattomia. Olisi päästävä pienen sivuhaaran poikki, joka tulee myllystä. Olen oikeastaan saaressa. Taas kala laskee, mutta pysähtyy. Minun täytyy kai astua veteen, jota siinä on vyötäisiä myöten. Mutta olkoon, ei auta, kala on otettava. Kun haavipoika, joka on tämmöisiin tottunut ja on vikkelätuumainen, huomaa aikeeni, kirmaisee hän sillalle, siitä myllyn alle, jossa on jonkun myllymiehen vene, sysää sen ulos ja tuo sen samassa perä edellä suisteen päähän, josta astun veneeseen ja siirryn myllyväylän yli sen toiselle puolelle.
Tämän touhun aikana kokoontuu yhä enemmän väkeä sillalle. On levinnyt tieto, että herralla on suuri lohi ongessa. Ja antaapa heidän vain kokoontua, saavathan nähdä, kuinka iso kala otetaan oikein kaikkien taiteen sääntöjen mukaan … kertovat siitä sitten kylissään … miksei saisi tyydyttää hiukan turhamaisuuttaankin! Eivätkähän kehuisi suotta.
Rannalla, mukavalla kivettömällä niityllä valtaa minut nyt se miellyttävä turvallisuuden tunne, josta ei koskaan saa nauttia Välisuvannossa. Ei ole enää hätää mitään. Ei ole otvia, ei arkkuja, ei pukkeja eikä pahempia kiviäkään koskessa. Jos kala lähtee alas, pääsen minä mukaan vaikka suvantoon saakka, ja jos se menisi siitäkin alas alimpaan koskeen ja vaikka järveen, pääsen minä veneellä sinnekin.
Se ei ole kaikkein isoimpia kaloja, ehkä neljä-, viisikiloinen, mutta senkokoiset ovatkin sitkeimpiä. Mutta onhan minulla aikaa ja sikarikin on vasta alullaan.
Kala tekee kaikki temput, jotka kuuluvat asiaan välttämättömän vaihteen vuoksi. Se on löytänyt kosken syvimmän paikan, johon kun osuu, se ei siitä hevillä heltiä. Se tonkii siinä puolisen tuntia, aikoen joskus pois, mutta taas palaten siihen takaisin. Ehdin istua ja levätä mukavalla kivellä. Ehdin sytyttää sammuneen sikarin. Ehdin sen taas sauhutessa ihailla ympäristöä ja nauttia luonnosta, josta en nauti juuri muulloin kuin silloin, kun minulla sen helmassa on jotakin muutakin tekemistä kuin siitä nauttimista. Se ei tuossa ehkä ole kaikkien kaunis, mutta se on minun kauniini, kalamiehen kaunis, niinkuin on sulhon kaunis morsiamen aitta, kuinka harmaa ja hatara lieneekin. Siinä on resuinen silta, kaiteet kierot ja lahot. Sillan korvassa on pölyttynyt mylly ja entinen osuusmeijeri, joka on tehnyt vararikon. Myllyn jatkona on sirkkelisahan kenoharjainen suojus, ja sen edessä röykkiöittäin rimoja ja sikinsokin hirsiä ja pärepuita. Sillan yllä roikkuu puhelinlankoja monessa kerroksessa. Kosken toisella puolella on samanlaista kuin toisellakin: on toinen mylly ja toinen entinen vararikon tehnyt kilpaileva meijeri, jossa ei enää vuosikausiin ole valmistettu voita enemmän kuin toisessakaan. On vielä kauppiaan talo ja makasiini ja jokin keskenjäänyt kivijalka. Kaiken tämän taustana on koski, josta ei näe muuta kuin sen syvimmän uoman ja kahden puolen sitä kuivat kivet, ruskean harmaan louhikon ja siellä ylempänä Välisuvannossa ränstyneet arkut ja jonkin maalle nurin niskoin heitetyn ryssäin aikuisen sahapukin, jalat ylös harrottaen kuin kuolleen kangistuneen hevosen. Tämän kaiken keskustana on ryssäin ropottikesänä hävittämä rantametsä, josta hakattiin koivut ja haavat ja hongat ja jätettiin vain jokin karsittu puu ja matala lepikko.
Ja se on kuitenkin minusta kaunista, kalamiehen kaunista, kaikki koskimaailman ihanuus, Imatran ja Vallinkosken veroinen, yhteen koottuna, sillä minulla on taas lohi ongessa eikä ole pelkoa, että se pääsee ja minä saan sen ottaa tuossa tuon riippuoksaisen koivun ja sen vieressä seisovan haavan alla, ainoain, jotka venäläiset säästivät ties mistä strategisista syistä. Siitä minä sen otan saunan perästä, jahka se sinne siirtyy. On laskeutunut taas hiukan, nyt se ottaa siimaa enemmän ja ottakoon vain, ottakoon vain, on sitä tässä antaa, istun tässä vielä.
Mutta mikä kalamiehen ihannepaikka tämä koski mahtoikaan olla silloin, kun se oli koskematon, kun ei ollut siltaa eikä myllyä eikä meijereitä eikä kauppiaita, ja kun vesi vyöryi leveänä vaahtona kaikkien noiden kivien yllä, tulvan aikana yhtenä kuohuna ylhäältä alas ja kuivanakin aikana yhtä mahtava kuin nyt tulvillaan, kaikkine pienine puroineen ja suvantoineen. Ja sen kosken kehyksenä rantakorpi, erämaan reuna, tuonnempana hiekkaharjulla ikihongikko ja rannempana riippuoksaista koivikkoa…
Rulla pärisee, vapa taipuu luokille, siima polttaa sormea … nyt se on toisella rannalla … nyt se palaa … nyt se loikkaa, nyt se siirtyy alemma … jokohan menee yhtä päätä suvantoon?… Ei, se tulee takaisin, viistoon ylös. Se tulee tähän, se on niin matalalla vedellä, että selkäevä näkyy. En nouse, poika hiipii rantaan valmiina iskemään. pelästyy matalata vettä ja menee takaisin, löytää taas alempana uuden haudan ja jää siihen. Kai saisin sen jo, jos kiristäisin, mutta ei minulla ole kiirettä mihinkään, ei ole pakko panna mitään alttiiksi, uuvuttakoon itse itsensä ja tulkoon sitten avattuun syliini.
Haavipoika on nähdessään minun taas istuutuvan, ottanut taskustaan lehden ja istuutunut hänkin. Sill'aikaa kun minä ongin, hän seuraa maailman menoa. Minulla on täällä koskella tärkeämpääkin tehtävää. Hoitakoon maailma menonsa, minulla on työtä tosissakin. Eipä siltä, ettei tässä joutaisi tuumimaan mitä tahansa. Niillä on nyt siellä ne kuningastouhunsa. Mahdanko minä olla kuningasmielinen vai tasavaltalainen? Se riippuu siitä, mitä etua jommastakummasta tulee olemaan minun puolueelleni. Mikä on minun puolueeni? Se, joka parhaiten edistää minun erikoisharrastuksiani. Jos tulee tasavalta, ei sen presidentti luultavastikaan ole oleva lohenonkija. En tunne ainoatakaan valtiollisesti vaikutusvaltaista henkilöä, joka harrastaisi tätä jaloa urheilua. Englannissa tuskin on ainoatakaan, joka ei. Mutta se sitten onkin vanha kulttuurimaa, siellä onkii sekä kuningas että perintöruhtinas. Kuninkaalla on siellä omat kalavetensä. Osanneeko kukaan niistä kokoomuksen kuningaskandidaateista onkia? Ketä ne nyt olivatkaan? Kuka se nyt olikaan se viimeinen kuningasehdokas? Oliko se Adolf Friedrich vai Friedrich Adolf? vai joku muu Friedrich?
—Akkeli!
—No?
—Mikä se nyt olikaan sen Suomen tulevan kuninkaan nimi?
—Se on jo valittu.
—Mikset sitä heti sanonut? Milloin se on valittu?
—Eilen etuskunta vauhti.
—Kuka tuli valituksi?
—Hessin rinssi Rietrik Kaarl.
—Sano Friedrich Karl ja nouse heti ylös, sillä kala alkaa taas käydä levottomaksi … mene tuonne saunan perään koivun alle valmiiksi, minä tuon sen sinne, hoi, mitäs meinaat?
—Jaa mistä?
—Että meillä on kuningas.
—Minulle on yhentekövä.
Vai yhdentekevä? Milloin on nähty tasavalloissa taiteita suosittavan? Ei, kuningas se olla piti! Se oli sittenkin Friedrich. Olisi suuri onni valtakunnalle, jos hänen majesteettinsa persoonallisestikin harrastaisi urheilukalastusta. Jos mikään on se kuninkaallisen suosion ja suojeluksen tarpeessa. Kun hän ensi kesänä lähtee ensimmäiselle kiertomatkalleen, saapuu hän ehkä tänne maansydämeenkin, hänen autonsa pysähtyy tuohon sillalle, jossa minä silloin seison jo valmiina siltä varalta, että maan isä tahtoisi minuakin puhutella ja kysellä minulta lohikalastuksen tulevaisuudesta Keski-Suomessa. Pääministeri tuntee minut ja esittelee.—Hauska tuttustua teitä, sanoo Friedrich.—Ebenso gleich, minä sanon. Huomattuaan, että taidan saksaa hän siitä ilostuen kysyy äidinkielellään, haluaisinko jotakin armonosoitusta, jotakin Gnadea.—Wollen Sie, ihre … seine … majestät, nur mir die Gnadesfreude machen zu wollen hier nun in Huopanafors angeln probieren?—Danke schön, mein herr, Ich bin aber nicht leider nicht noch nicht Angler, aber mein jüngster Sohn will sicherlich hoffentlich mit Entusiasmus…—Wie viele Jahre, bitte, hat ihre, seine .. ich meine: der junge Herr Prinz?—Hörst du, kom hier, sanoo hän suojeluskuntavormuun puetulle nuorukaiselle, joka nojaa kaiteen yli.— Willst du den herr doctor selbst sagen, kuinka vana. Pääministeri Ingman—sillä se on hän—kuiskaa jotakin nuoren miehen korvaan, joka ojentaa minulle armollisesti kätensä ja sanoo selvällä suomenkielellä: —Fijstoista vuota. Wunderschön! Kyllä hänestä vielä onkija tulee! Ollappa jo täällä, niin saisi tulla ottamaan tätä… Ja minä näen jo hengessäni hänessä, nuoressa ruhtinaassa, urheiluonginnan tulevaisuuden turvan ja tuen tässä maassa. Hänen avullaan, hänen harrastustaan hyväksemme käyttäen me saamme kaikki valtakunnan omistamat onkikosket järkiperäisen hoidon ja valvonnan alaisiksi. Kalastushallitukseen perustetaan onkijaneuvoksen virka, joka tarjotaan minulle. Minun velvollisuuksiini kuuluu onginnan opettaminen kuninkaallisille prinsseille ja ajutanteille ja muille hoviherroille, ehkäpä saan itsensä vanhan kuninkaan innostumaan asiaan. Hommaan, että tämä Huopanankoski lunastetaan »kruunun» kalavedeksi, että sen hautomoa laajennetaan ja perustetaan sen yhteyteen talvilammikoita niinkuin Puntarinkoskella. Tukinuiton kalastukselle ja kalanviljelykselle aiheuttamien hankaluuksien poistamiseksi rakennetaan uittoränni, jota ei ole saatu aikaan siksi, että tähänastinen kitupiikki hallitus kiskoisi hävyttömiä hintoja siihen tarvittavista tukkipuista, vaikka luulisi, että valtion oma etu, koska sillä itselläänkin on metsiä, vaatisi… Hei, tässä tulee kohta toinen komento, koska meillä on kuningas. Kaikki myrkyllinen pärtö puhdistetaan pois koskesta. Ylhäisten onkijain mukavuudeksi minä viran puolesta laitan siltoja ja mukavia käytäviä joka kivelle, niin että niitä myöten kuningaskin pääsee kalan mukana Välisuvannosta siltaan asti ja sen alitsekin. Sitä riemua, kun voi kalan mukana seurata niskasta tähän rannalle saakka. Ja tänne rakennetaan heille kalastuspaviljonki niinkuin Langinkoskelle. Ehkä reisaa itse keisarikin tänne asti, kun tulee tervehtimään sisarensa miestä. Minulla, sen yli-intendentillä, on oma kamarini pihan perällä. Minun täytyy pitää huolta siitä, että täällä jääkellarissa on annoslohia aina valmiina lähetettäväksi kuninkaan pöytään. Vai yhdentekevää sinulle Akkeli? Sinusta minä teen vannotetun vahdin, saat kävellä yötä päivää rannalla kivääri olalla ja vahtia, ettei Vaitinen saa onkia eikä Mullosmäkeläinen tuulastaa. Hei vain!
—Heipä hei!
Kalakin yhtyy riemuumme. Ensimmäinen kuninkaankalani loikkaa vielä kerran ilmaan. Sen tehtyään se lähtee lopullisesti alas, laskee yhtä kyytiä suvantoon ja minä perässä. Ja nyt minä sen otan, onpa ihme, ellei kala lopultakin uuvu. Johan se uupuukin, tulee vatsa ylöspäin riippukoivun alle saunan rantaan.
—Ei muuta kuin iskee vain … kuninkaan nimessä, Akseli—iske jo!
—Uuden kuninkaan kunniaksi!
Akselikin innostuu ja iskee, mutta ei osu, hotaisee vain koukun mutkalla häntäpuoleen ja kääntää pyrstön ylöspäin ja pään alaspäin, jolloin kala pääsee ja kelluu vatsa yhä ylhäällä virtaa alas. Sinne se meni eikä tullut koskaan takaisin, kuninkaan kala. Eikä tullut kuningaskaan. On täytynyt tyytyä tähän tasavaltaan.