Lohilastuja ja kalakaskuja

by Juhani Aho

MYLLÄRIN HOUSUT.

—Nyt sitä lähdetään niskaan soutamaan ja otetaan se iso rouvalle viemisiksi!

—Eiköhän ole liika varhaista vielä?

—Saattaisi olla selkeällä säällä, mutta näin pilvisellä on nyt ihan paras aika.

—Onhan siellä teidän niskassanne jo niin monta kertaa turhaan koetettu. Onko sieltä oikeastaan milloinkaan saatu?

—Voi toki!

Ja kun meidän mylläri Matti kerran pääsi kehumaan koskensa niskaa, jossa hän oli ikänsä soutanut onkiherrojaan, kuinka monta sataa lienee heitä soutanutkaan, niin se se sitten vasta oli kalain pesäpaikka. Siinä ne sen jänteessä, syvänteen reunassa, seisoivat ne kaikista suurimmat lohet, joka niitä tahtoi. Pienempiä saattoi pikkupoikain toverina sorkkia muualtakin, jonka teki niitä mieli.

—Onko sieltä oikeastaan koskaan saatu muuta kuin haukia?

—Vai haukia!—Jos pannaan ne vanhat vehkeet, joilla ennen kamreerivainajan aikana otettiin ne suurimmat, niin kyllä nähdään.

—Mitä vehkeitä ne oli? kysyi toverini.

—Sanotaan sitten, kun ensin päätetään, lähdetäänkö!

Kyllä ne kaikki tiedettiin myllärin vanhat vehkeet… Meillä oli niistä tuon tuostakin väittelyä. Mylläri ei uskonut minun perhosiini enkä minä hänen ainoaan autuaaksi tekeväänsä, kuparilippaan.

Meitä oli kaksi kalamiestä, tukkukauppias ja minä, jotka parhaallaan istuimme pöydässä päivällisen jälkeen kahvia lopetellen. Minut jätti myllärin yllytys kylmäksi, sillä en mielelläni soudattanut itseäni, ja sitäpaitsi oli minulla toteutettavanani oma ohjelmani, perhosonginta suvannossa, jossa illalla näin lämpimän päivän jälkeen laskin suurtenkin nousevan hyönteisten syöntiin. Toverini sitävastoin, joka oli ensikertalainen tällä koskella eikä juuri onkinut perhosella, ja mielellään soudatti itseään, missä se oli mahdollista, eikä vielä tällä retkellämme ollut onnistunut saamaan suurempaa, näytti heti joutuvan sen huumauksen valtaan, jonka kalamiehessä aina helposti synnyttää toisen järkähtämätön usko. Kalastus on arpapeliä, jossa vastaisinkin onni milloin tahansa saattaa kääntyä suotuisaksi. Vaikka olisit koko päivän turhaan piessyt koskea, saattaa tapahtua, että juuri kun olet pois lähdössä ja vielä viimeisen kerran ikäänkuin suotta aikojaan pudotat pyydyksesi veteen, silloin juuri hyökkää viisikiloinen melkein jalkaisi juuresta ja nielee koukun. Ei siis koskaan tiedä, ei siis koskaan voi olla varma. Valtti voi milloin tahansa joutua kouraasi. Tämä tuntemattoman kiihoitus on kaiken kalastuksen suurin viehätys. Kalamies saa tehdä mahdollisuuslaskujaan, ottaa lukuun kaikenlaisia suotuisia tekijöitä, päätellä kuusta, auringosta, tuulista, pilvistä ja ilmapuntarista, mutta yhtä usein kuin laskut pitävät paikkansa, yhtä usein ne pettävät. Siihen kokemukseen tulee varsinkin mullosenonkija, sillä ei ole toista sen oikullisempaa kalaa kuin mullonen. Olen tehnyt tilastoja säistä ja pyydyksistä liki vuosikymmenen kuluessa ja koettanut menetellä niistä muka saamieni periaatteiden mukaan. Päätelmät pitävät juuri niin kauan, kuin kala suvaitsee sallia. Mutta yht'äkkiä ja yhtä usein tekevät ne kuperkeikan. Vanha tottunut kalastaja saattaa mennä koskelle kaikkein hienoimpine perhosineen eikä saa mitään, kun joku vasta-alkaja jollakin vanhalla silkkikalalla tai salakan ruumiilla ottaa toisen toisensa perästä. Semmoista saattaa tapahtua…

Oli puhuttu näistä päivällistä syödessä.

Toverini näytti käyvän levottomaksi. Suuren kalan saamisen kiihko kiilsi jo hänen silmiensä pohjassa ja paloi hänen poskillaan, ja äänellä, joka koetti pysytellä välinpitämätönnä, mutta jossa jo kuului sydänalan sisäistä vavahtelua, hän kysyi:

—Luuletko sinä, että sinne kannattaa lähteä?

Vastasin niinkuin sellaiseen kysymykseen aina pitää vastata:

—Eihän tiedä … sopiihan koettaa.

—Voihan olla, ettei maksa vaivaa.

Mutta minä näin, että hän jo oli päättänyt. Kiihkeinkin kalamies, ellei hän ole aivan vasta-alkaja, koettaa tekeytyä välinpitämättömäksi, hillitä intoaan, sitä enemmän kuta suurempi se on. Tyynin, mutta luonnottoman tyynin ja hitain askelin hän astui ulos rappusille. Siellä oli mylläri jo vastassa, valmiina käymään uuteen hyökkäykseen. Selitykseksi hänen harrastuksestaan suuren lohen saamiseksi on mainittava, että hän oli intohimoinen kalamies itsekin, että hän souti tuntipalkalla ja että oli vanha tapa maksaa hänelle markka jokaisesta suuresta, joka hänen soutamallaan onnistuttiin saamaan. Oli joku enkelsmanni maksanut viisikin markkaa.

—Jassoo, mylläri luulee, että nyt niskassa puree, kuulin toverini sanovan. Hänen äänestään kuulin heti, että hän oli antautunut.

—Minä luulen … jos vain olisi se oikea pyydys … katsotaanpas vähän näitä teidän kampsujanne!

Toverini uistinlaatikko oli porstuan penkillä ja minä kuulin, kuinka äijät alkoivat sitä rapistella.

—No ka, tässähän tämä on … tätä tämmöistä se aina ennen otti … jos ei tätä ota, niin ei sitten ota mitään … tällä tämmöisellä lipalla ne kamreerinkin aikana otettiin ne suurimmat … tämä kun pannaan.

—Mylläri panee sitten… Minkä perukkeen mylläri luulisi olevan parhaan tällä ilmalla?

—Tämän paasin minä panisin.

—Eikö se ole liika paksu?

—Paksu se pitää ollakin, kun lähtee isoa ottamaan…

—Jos panisi sentään samalla myöskin perhoja, kuulin toverini taas arvelevan.

—Saahan niitä panna … pannaan vain… Mahtuuhan tähän perhojakin.
Minkäslaisia teillä on perhosia?

Siellä alettiin nyt pengoskella tirehtöörin perhosvarastoa. Kuului täntapaista mielipiteiden vaihtoa:—Luuleeko mylläri, että tämmöistä ottaisi?—Se on liika korea, tässä koskessa ei ota koreita … kun olisi ruskeita tai harmaita tai mustia … siinähän olisi sen värinen, mutta se on liika pieni. No, tässä on ihan parhaan kokoisia … otetaan tämä ja tuo musta … siihen jos tarttuu, niin pysyy kanssa … saahan niitä tarjota perhosiakin … vaikka kyllä se tämä lippavehe on varmin … lippaa se ottaa, jos ottaakseen … vaan solmitaan vain perhojakin. Kurotaan heitä siihen useampiakin siltä varalta, ett'ei yhtä ottaisi.

Siellä kähnittiin ja laitettiin kahteen pekkaan, liotettiin suussa perhosperukkeita, soiteltiin rullaa, jolla oli ääni kuin kahvimyllyllä, hujauteltiin vapaa ja oltiin kai viimein valmiit, koska mylläri kuului sanovan:

—Nyt lähdetään … onkos tupakat ja tulitikut mukana?

Minua huvitti nähdä, millainen pyydys siellä nyt oli saatu pystyyn sen suuren lohen pään menoksi, joka nyt oli otettava niskasta viemisiksi rouvalle. Kalakaverini seisoi siinä valmiina taistelutamineissaan— keski-ikäinen herrasmies, lihava, tanakka, punaposkinen, paksuniskainen, ruskeaviiksinen, pulleasilmäinen, puettuna parhaaseen, mitä Englannin urheilukaupoista on saatavana: monitaskuiseen takkiin, polvihousuihin, ulsterisääryksiin ja ruskeihin nyörikenkiin, kädessä huikea parin sadan markan splitbambuvapa ja siinä rulla lujinta tekoa— katetun autopiilinsä edessä, jolla oli tultu Helsingistä Kajaanin taa— kalaa vaille valmiina valokuvattavaksi ja jäljennettäväksi. Kun vain pääasia, pyydys, olisi ollut yhtä ensiluokkaista. Mutta peruke oli kaikkein paksuinta gimppiä, »paasia», joksi sitä mylläri kutsui, pitkä ja monella leikarilla varustettu. Leikarien renkaihin oli umpisolmuihin solmittu kolme perhosta, isointa lajia: musta »zulu» ylimmäksi, keskelle punainen »soldier palmer». Alinna roikkui uistin, suuri kuin soppalusikka, toiselta puolelta hopeoitu, toiselta kuparinvärinen, siihen kiinnitetyt kolmikoukut kuin pikkuankkurit. Se oli hirvittävä murha-ase, kuin rautaharava. Minusta se oli mahdoton, pikemmin pelätti kuin pyydys. Mutta asianomaiset itse näyttivät olevan tekeleeseensä varsin tyytyväisiä ja lähtivät pyylevinä tallustelemaan koskelle.

Myllytupa oli ylhäällä ahteella ja sen rappusilta oli vapaa näköala yli koko kosken, niskasta alasuvantoon. Siitä näkyi leveä niska, sen supistuessa syntyi kireä, paikoitellen korkeihinkin kuohuihin puhkeava yläkoski ja sitten tuli suvanto, jonka alta lähti aika jyrkkä alakoski vieden myllyn rännin ohi ja maantiesillan alitse alimmaiseen suvantoon ja siitä järveen. Kun oli vettä hyvin, niinkuin nyt, oli koski vaaraton laskea. Usein tapahtuikin, että se laskettiin kalan kanssa ylhäältä alas asti.

Tukkukauppias ja mylläri katosivat jyrkän ahteen alle, ilmestyäkseen jonkin ajan kuluttua niskassa olevaan venevalkamaan. Valkamassa oli laituri, jonka päässä myllärin piika parhaallaan näkyi viruttavan pyykkiä. Mylläri sanoo hänelle jotakin, hän jättää totkunsa siihen ja tulee myllärin apuna työntämään venettä vesille… Sitten he nousevat laiturilta veneeseen ja lähtevät soutamaan.

Vaikk'ei minulla ollutkaan suurta luottamusta myllärin lippaan ja hänen perhosnuottaansa, enkä siis osannut toivoa saavani olla mukana taistelussa kalan kanssa, lähdin kuitenkin hiljalleen astelemaan niskaan.

Mylläri oli suorittanut ohjelmansa ensi osan: laskeutunut, rannalta toiselle soutaen, niin, että oli joutunut tyynemmältä vedeltä jänteeseen, siihen, missä varsinainen koski alkoi. Siinä hän tapansa mukaan souti useampia kertoja edestakaisin, komentaen: »Vapa toiselle puolelle… Nyt saa antaa enemmän liimaa… Kerikää vähän, siinä on matalaa!» j.n.e.—vapaherran tehdessä työtä käskettyä.

Jänne oli se paikka, mistä otti, jos otti. Nyt ei kuitenkaan ottanut.

—Ei pure, sanoin, kun vene oli minun kohdallani, lähellä rantaa.

—Soutakaa maihin, sanoi tukkukauppias ja alkoi keriä siimaa rullalle.

—Ei pidä vielä keriä … käydään vielä yksi reissu, kehoitteli mylläri.

—Käydään sitten, jos teitä huvittaa.

Jättäen vavan irralleen veneeseen oli toverini ryhtynyt sytyttämään uutta sikaria, myllärin kiskoessa venettä ylemmä vastavirtaan. He olivat noin puolitiessä rannan ja pyykkisillan välissä, kun piika huusi:

—Hoi, mylläri, hoi, kuulkaa! ottakaa ylös! Voi sentään!

—Mitä se huutaa? sanoi mylläri.

En minäkään kuullut, mitä se huusi, sillä samassa kirkasi rulla ja vavan kärki tuikkasi veteen.

—Ahah! huusi mylläri.

—Soutakaa! Soutakaa! komensi tukkukauppias.

—Vapa pystyyn! huusin minä.

Jos se ei ollut pohjassa kiinni, niin oli siinä vavan kaaresta päättäen iso kala. Se ei ollut pohjassa. Siimaa veti alaspäin ja silloin siinä täytyi olla kala, niin uskomattomalta kuin se tuntuikin, koska he juuri äsken olivat samaa vettä sotkeneet. Siima kulki kuin heiluri, ensin oikeaan, sitten vasempaan, ja asettui sitten kosken suuntaan, samalla painautuen painautumistaan alaspäin.

—Se pyrkii alas, mennään maihin, kuulin toverini ehdottavan.

—Ei mennä vielä, odotetaan, ehkä se rupeaa nousemaan.

—Se painaa niin pirusti … kyllä se menee alas.

—Jos menee, niin menköön, päästäänhän me perässä.

Mylläri oli puoltanut veneensä lähemmä rantaa, jossa virta oli heikompi. Suodakseni soutajalle tilaisuutta levähtämään astuin kivelle, josta ulotuin tarttumaan veneen kokkaan. Tässä oli kaikesta päättäen tulossa pitkällinen ottelu. Kala oli yht'äkkiä lakannut laskeutumasta ja siima seisoi nyt viistossa veneestä, mutta se oli kuitenkin jo siksi alhaalla, että se tuskin enää tulisi nousemaan ainakaan niin ylös, että sen saisimme niskasta. Ja kun suuri kala kerran lähtee alas, niin se tavallisesti pakottaa laskemaan mukanaan koko kosken, tai ainakin suvantoon saakka. Sen tapahtuman varalta, että se laskeutuessaan rantautuisi, sovittiin, että minä otan haavin ja koetan saada kalan maihin, jos siihen ilmaantuu tilaisuutta.

—Siihenkö lippaan se otti?

—Siihen! kehahti mylläri, pää ylpeästi pyörähtäen.

—Vaan jos se on perhossa?

—Ei ole perhossa.

Annoin hänen jäädä siihen uskoonsa, vaikka minusta ainakin ylimmän perhon ja osan heittosiimaa olisi pitänyt olla näkyvissä, jos kala oli lipassa kiinni. Siima seisoi yhä samassa paikassa. Vapa kyllä huojahteli, mutta kun minulla oli hiukan vanhaa kokemusta siitä, että pohjahakokin voi käydä lohesta, uskalsin esittää arvelun, että jokin monista perhosista mahdollisesti oli tarttunut pohjaan ja kala silloin reväissyt itsensä irti, sen tuntumatta vavassa. Mutta jo pelkkä sellainen olettaminenkin näytti harmittavan toveriani.

—Se on seikka, josta pian päästään selvyyteen, sanoi hän ja kiristi siimaa.

Olin ollut sittenkin väärässä. Siima irtautui, mutta vapa ei oijennut. Kyllä siinä oli kala ja iso olikin, veden väristä päättäen. Kala teki heti taas kaaren virran suuntaan ja rulla rupesi soimaan riivatusti.

—Näittekö sen pyrstön, leveän kuin melan kärjen!

—Herra päästää irti veneen! huusi mylläri ja tarttui taas airoihinsa.

Kala oli jo jänteen alapuolella ja kiinnitti siimaa niin rajusti, että veneen ei auttanut muuta kuin seurata mukana. Se joutui pian näkyvistäni mutkan taa ja haavi kädessä minä riensin jälkeen. Kun hetken päästä pääsin ulos lepikosta, näin, että kalastajat olivat jo suvannossa ja että kala oli yhä kiinni.

Teoriani hienojen pyydysten välttämättömyydestä oli siis mennyt myttyyn. Ja niskassa siis sittenkin otti! Siitä huolimatta iloitsin kuitenkin toverini puolesta vilpittömästi siitä, että hän nyt vihdoinkin oli saamassa suuren ja parhaallaan sai tuntea kaikkea sitä jännitystä, minkä ottelu ison kalan kanssa tarjoo. Ellei jotakin aivan erikoista tule väliin, on kala hänen, sillä eivät ainakaan vehkeet petä—hänen paasillaan vetäisi maihin vaikka hylkeen.

Kala näytti rauhoittuneen suvantoon. Se oli kaikesta päättäen siivo kala, joka ei hyppinyt eikä temponut eikä riidellyt itselleen siimaakaan suuremmalla voimalla, vaan uiskenteli koko ajan pääuomassa, seuraten, niinkuin minusta näytti, syvintä vettä. Yksi vaarallinen taktiikka sillä kuitenkin oli. Tyyneydestään huolimatta se itsepintaisesti, tuuma tuumalta pyrki alas. Jos se jossakin akanvirrassa nousi, niin se siitä päästyään taas laski. Tuollainen järjestelmällisesti alaspäin kaivautuva kala on usein kaikista vaarallisin, sillä säästäen voimiaan viimeiseen nykäykseen se saattaa yht'äkkiä heittäytyä menemään omaa painoaan kuin halko, pysähtymättä ennen kuin vasta tyynessä vedessä.

Istahdin rannalle seuraamaan taistelun kehittymistä. Tilanteen totisuus oli saanut toverini kokonaan valtaansa ja painanut häneen leimansa. Sillä miehellä oli suuret asiat, hänellä oli sahoja, tehtaita, satoja työmiehiä—nyt oli sota, kaikki maailmassa oli mullin mallin, kuka ties mitkä vaarat uhkasivat hänen monia liikkeitään—mutta aivan varmaan ei hänellä, enemmän kuin minullakaan eilen samanlaisessa tilassa, ollut ajatustakaan muusta kuin siitä, miten hän oli suoriutuva ottelustaan lohen kanssa. Hän istui alahankain tuhdolla, selin soutajaan, päin kalaan, liikkumatonna, niinkuin olisi istunut lohenottajan kuvapatsasta muovailevan kuvanveistäjän mallina: toinen jalka veneen kaaresta ponnistaen, toinen koukussa tuhdon alla, vavan tyvi nojaten reittä vasten sen ja vatsan pullean painanteessa; toinen käsi puristaen vapaa rullan yläpuolelta, toinen rullan kammissa kiinni milloin vähän päästäen, milloin vähän kiristäen, rullan päristimen ilmaistessa toisen kerran pidätettyä kiihkoa, toisen kerran hillittyä varuillaanoloa: »Älä luule … tule … tule!—Mene, mene … kyllä minä … et minua petä…» Suupielessä oli hänellä yhä vielä sytyttämättä sikari, joka oli jäänyt siihen niskassa, lähdön kiireessä. Otsa oli rypyssä, katse synkkä ja syvä. Leikki oli kaukana…

Mylläri oli yhtä totinen kuin hänen herransa. Hänellä, pienellä kääkkyrällä, olikin muuten täysi työ soutaessaan raskasta miestä, kun veden kulku suvannossa kävi sitä voimakkaammaksi kuta lähemmä jännettä kala pakotti laskeutumaan.

—Ottakaa väkisin, ennenkuin se menee alas! huusin minä heidän lähetessään minun puolelleni. Olisi näet mielestäni ollut viisainta ennemmin uskaltaa lopullinen kiristys kuin lähteä kalan jäljessä suureen koskeen, jossa monet vaarat uhkasivat.

—Ei pidä ottaa väkisin! iski mylläri kiihkeästi, ja äsähti sitten minulle:

—Ettehän te itsekään ota väkisin, miksi sitten toista siihen neuvotte?

—Jos uuvutte?

—Enkä uuvu.

—Jos se taas menee alas.

—Jos menee, niin antaa mennä.

Vene kävi toisella rannalla ja palasi taas minun puolelleni.

—On se sentään kumma kala.

—Mitenkä niin kumma kala? … heittäkää se haavi tänne! … mitenkä niin kumma kala?

—Se kun seuraa venheen mukana, niinkuin olisi puu, mutta ei koskaan nouse…

—Niskassa te sanoitte, että se oli pohjassa, ja nyt te luulette, että se on puu … ei pidä puhua pötyä… On niitä siksi monta soudettu … Ja hän käänsi kiivaasti venheensä taas toista rantaa kohti.

Mylläri alkoi nähtävästi hermostua, eikä se ollutkaan ihme, sillä vanhana kalamiehenä hän kyllä jo käsitti, että hänen pian oli laskettava koski, ja silloin oli olemassa kymmenen mahdollisuutta yhtä vastaan, että kala pääsee karkuun. Toverini ei ollut koko aikana suvannossa ollessaan hiiskunut sanaakaan. Karvan rävähtämättä hän hoiti kampiaan, koettaen kyllä jarruttaa, mutta samalla hellittäen hellittämistään, johon hänellä soutajansa varoituksista huolimatta oli pakko, sillä vapa oli pahasti luokilla ja kala yhä suuremmalla voimalla menossa alas. Hetki vain ja heidän oli soudettava mukana.

Olisin kovin kernaasti suonut toverilleni hänen kalansa, jonka saaminen olisi korvannut kaikki matkan vaivat tänne pohjan perille, eikä olisi loppunut puheenaihe Helsingin Kämpissä talvi-iltaisessa tarinapöydässä. jotavastoin, jos kala pääsee…

—Voi kova onni, mikä vahinko piti tulla! kuulin yht'äkkiä takaani. Sieltä tuli myllärin piika pyykkivasu olallaan korennossa. Hän oli vähän semmoinen hölö hömsyttäjä, mutta riski ja topakka toimissaan.

—Voi kovan onnen kolaus, kun piti mennä myllärin kirkkohousut koskeen! Ettekö te ole nähneet niitä? En minä ymmärrä, mitenkä ne pääsivät siitä luiskahtamaan liukkaalta laudalta … eikö noita liene kalamiehet itse pudottaneet siinä veneeseen kompuroidessaan, mutta minun syyksi se pannaan.

—On ne saattaneet Kaisalta itseltäänkin pudota, niinkuin viime kesänä oma hameenne.

—Se toki löytyi myllyrännin häkistä … ovat voineet housutkin mennä sinne … minäpä juoksen katsomaan … kyllä kai se tuo vasu tuossa sillä aikaa säilyy … kyllä se ne minulla maksattaa, mutta milläpä minä ne maksan… Voi kova onni sentään, kun sen olisi pitänyt saada ne huomiseksi jalkaansa … olisin minä ennättänyt saada ne saunan orrella yön aikaan kuiviksi. No, nyt ne meni koskeen!

Todellakin—suvanto oli tyhjä ja veneen kokka keikkui kuohuissa. Vapa huiskahti vielä kerran rantalepikon latvojen yli ja sitten katosi sekin.

Riensin juoksujalassa kosken rantaa alas, niin pian kuin pääsin kivikolta, ja sitten ylös ahdetta pihaan, josta kautta oli suorin tie alasuvantoon. Tahdoin olla mukana vielä viimeisessä ottelussa, siellä, missä taistelu oli oleva kuumin.

Pihaan tultuani näin kuitenkin heti, että minulla ei enää ollut asiaa edemmä. Kala oli päässyt. Mylläri veti parhaallaan venettä maihin ja tukkukauppias tuli jo pihaan. Jos kala olisi ollut veneessä, olisi myllärin liikkeissä ollut toinen ryhti. Hän seisoi hetken ja pyyhki otsaansa. Sitten hän kumartui ja kokosi kompeensa, alkaen uupunein askelin ja haluttomin elein laahustaa jäljestä.

Kun omasta kokemuksestani tiesin, että kalamies suuren kalan menetettyään mieluimmin on jonkin aikaa yksin, katsoin, että läsnäoloni oli tarpeeton. Osanottoni onnettomuuteen olisi vain lisännyt kiveä kuorman päälle. Jonnekin poistuakseni menin myllyyn. Kaisa tuli juuri rännin niskasta, jossa oli turhaan seipäällä haronut myllärin housuja.

—Kyllä teidät nyt paha perii, kun niiltä vielä pääsi kala.

—Voi kova onni sentään! Nyt se kerrassa pieksää minut!

—Kävisitte vielä katselemassa suvannon rantoja … jos ne olisivat jonnekin sinne ajautuneet. Juoskaa joutuin tähystämään.

—No, minä juoksen!

Käyskentelin minkä missäkin, pistäysin puodissa ostamassa tupakkaa ja karamelleja ja virkailin siellä täällä. Kun palasin pihaan, juosta huohotti Kaisa minua vastaan portille.

—Sielläpähän ne oli … Yläpihan Eetun lohiverkossa alakarilla! Ei puhuta mitään kellekään koko asiasta! Minä vein ne saunaan kuivamaan. Voi hyvä onni sentään! Huomenna se saa ne jalkaansa. Kyllä minun on nyt hyvä olla!

Myllärillä sitävastoin ei näkynyt olevan hyvä olla. Hän makasi tuvan sängyssä selällään, tylsästi kattoon tuijottaen, päätään kääntämättä, mistään välittämättä. Olisi tehnyt mieleni tietää, kuinka kala oikein oli päässyt, mutta ajattelin, että oli hienotunteisempaa puhua ilmasta.

—Näyttää siltä kuin rupeisi yöksi satamaan.

—Ruvetkoon! ärähti ukko.

Koska oli se ääni kellossa, niin ei tarvinnut minunkaan hemmoitella, ja kysyin siis säälimättä:

—Mitenkä se oikein pääsi?

—En tiedä. Kun tultiin suvantoon, oli poissa.

—Veikö se vehkeet mennessään?

—Kaikki oli tallella, yhtä ylintä perhoa vaille. Voi kova onni sentään … semmoisen soutamisen jälkeen semmoinen kala—vähintäin kymmenkiloinen… pthyi kuitenkin!

—Jäi teiltä nyt tapporaha saamatta.

—Vähät minä siitä, vaikka eihän minun syyni ollut, koska kerran tarttui ja alas asti toin, mutta kun herran mieli meni niin pahaksi, että näkyy lähtöään laittavan.

Olivatko asiat niin hullusti?

Menin kammariin. Toverillani oli siellä jo kampsunsa koossa.

Aikoiko hän todella lähteä?

Hänen täytyi. Asiat vaativat. Olisi oikeastaan pitänyt lähteä jo eilen.

—Yön selkäänkö?

—Yöllä on rauhallisempi ajaa.

—Jahah, jahah, minä kai vielä jään.

—Jää sinä vain.

—Oli se nyt harmin paikka.

—Noo, mitäs siitä, sanoi hän pakotetun tyynesti. Sama se, kunhan sai otella. Sehän on pääasia.

Kalamies sanoo aina niin, mutta kalamies aina valehtelee sekä itselleen että muille, uskotellessaan, että on muka samantekevä, saako vai ei, että on muka pääasia, että saa »otella»—ja kuta suurempi kala on ja kuta kauemmin se on ollut kiinni, sitä vaikeampi on sen menettäminen … en sanoisi, jos en itsestäni tietäisi. Sillä kalan menettäminen on persoonallinen tappio. Se on nöyryytys, häpeä, taitamattomuuden todistus niinkuin harhalaukaus, jota tavallisesti ei voi antaa itselleen anteeksi. Kun kala pääsee, silloin on—ainakin minulla— selkäpiissä sama tunne kuin näyttää olevan kissalla, joka tiepuolessa kauan vaanittuaan vihdoin tekee hypyn, mutta hyppää harhaan ja selkä köyryssä ja häntä nolona luikkii häveten piiloon.

Hetken kuluttua puhalsi auto pihasta, painaakseen yötä päivää yli soiden ja nevojen, poikki vaarain, ohi kylien ja kirkkojen ja läpi kaupunkien etelää kohti, ryypäten vain siellä täällä kiireen kautta bentsiiniä janoonsa.

* * * * *

Seuraava päivä oli sunnuntai. Istuin pihanurmikolla päivänpaisteessa ottamassa aurinkokylpyä. Edessäni loikoi mylläri vatsallaan. Hänellä oli yllään vain paita ja housut. Housut, ruskeat, puolivillaiset, puhtaat ja vasta silitetyt olivat nähtävästi ne, jotka eilen olivat olleet koskessa. Tuijotin niihin, kun ei ollut muutakaan tuijottamista. Siinä paikassa, joka on hiukan alapuolella housunkaulusremmin, näin jotakin mustaa ja punaista. Pääsin vähitellen varmuuteen siitä, että se oli zulu, s.o. musta forelliperho, jossa on hiukan punaista mustien villojen alla, lähempänä kärkeä. Se on saanut nimensä samannimisestä neekeristä, hänen villavasta tukastaan ja punaisista huulistaan.

—Mistä mylläri on saanut tämän perhosen takapuoleensa?

—Mitä? Minkä perhosen?

—Olkaahan siinä, että saan irti.

Nyhtäisen irti koukun ja mylläri pääsee istumaan.

—Näyttäkääpäs…

—Eikös teillä ollut juuri tämmöinen … juuri tämä perho ylinnä perhossiimassanne?

—Tämmöinenkö … tämäkö? … mutta mitenkä se olisi joutunut minun housuihini?

Minä olin ollut siitä heti selvillä, ja pian oli siitä selvillä myllärikin, kuultuaan, kuinka ja milloin hänen housunsa eilen olivat joutuneet koskeen, vähää ennen kuin otti se suuri lohi niskassa, ja kuinka ja mistä ne olivat löytyneet vähän sen jälkeen kuin pääsi se suuri lohi alasuvannossa.

—Ettäkö tuota…?—Eihän…! Kala se oli…

Mylläri vetosi takaraivonsa tuuheaan tukkaan, mutta tukka ei antanut tukea millekään muulle selitykselle kuin sille, että hän kaksi tuntia oli suurena lohena soutanut omia housujaan.

—Voi sen täyteisen täyteinen!

—Mylläri kehuu aina lippojaan, ja halveksii perhosia, mutta perhoonpas se sittenkin otti eikä lippaan … eivät edes omat housunne huolineet lippaa.

—Voi täyteisen täyteinen…! Mutta ilmankos se ei kertaakaan hypännyt eikä pyrkinyt vastavirtaankaan.

Tahdoin vajuuttaa vähän kiviä kuormasta ja kerroin, miten minä kerran olin seisonut erään toisen kosken rannalla kolme tuntia ottamassa lohta, joka sitten osoittautui olevansa pohjahako, ja kuinka toisen kerran eräs tuttavani oli pilkkosen pimeänä, sateisena yönä istunut ja soudattanut itseään kuinka kauan lieneekään tavattomassa jännityksessä, joka laukesi vasta sitten, kun soutaja huomasi, että herran perho olikin kiinni hänen karvareuhkassaan.

—Millä hatussa, millä housuissa … sattuuhan semmoisia.

En tiedä, missä myllärin ajatukset askartelivat ja mitä hän mietti raapiessaan karvaista rintaansa. Hetken päästä hän sanoi:

—Kuulkaahan, tästä ei saa hiiskua sanaakaan tukkukauppiaalle.

Se oli minusta hienosti ajateltu ja hienosti tunnettu. Ja minä lupasin täyttää hänen pyyntönsä enkä olekaan vielä tähän päivään hiiskunut hänelle asiasta halaistua sanaa.