KORKEUDESSA.
Ahornspitze eli Ahorninhuippu on liki kolmetuhatta metriä merenpintaa ylempänä oleva yksinäinen huippu lähellä Mayrhofenia. Se kohoo Tsillerlaakson pohjasta melkein niin jyrkästi kuin maa voi maasta kohota ja kasaantua. Sinne tullakseen ei tarvitse päiväkausia kävellä laaksoja myöten, vaan alkaa nousu kohta omista nurkista. Matka huipulle kestää kuitenkin seitsemisen tuntia. Ahorn ei ole merkillisimpiä eikä korkeimpia huippuja Tyrolissa, ja varsinaiset huipputaiteilijat, jotka hakevat huimaavia korkeuksia yläpuolelta jäätiköiden, sitä halveksivat. Se on kuitenkin vuoristossa vaeltavien dilettanttien suuri suosikki sen vuoksi, että vähemmänkin tottunut kiipeilijä voi sen jotakuinkin helposti valloittaa, tarvitsematta turvautua oppaiden apuun. Samalla se kuitenkin antaa ainakin aavistuksen siitä, mitä on ylemmille huipuille nousu ja tarjoo siitä johtuvan tyydytyksen. Sillä vaikkei sen laella asukaan ikuinen jää, niin viipyvät sen rinteillä kuitenkin kinokset aina elokuuhun saakka, ja jos sinne tahtoo sitä ennen nousta, saa sitä tehdessä tuntea jalkainsa alla vuoriston hankiaisenkin narinan jonakin kylmänä aamuna. Näköala sieltä sanotaan olevan Tyrolin avarimpia ja suurenmoisimpia, enkä ainakaan minä puolestani sen parempaa kaivannut.
Minulle on Ahornille nousu siitä muistettava, että tein sen yksin—mikä aina lisää nousun ja vuorella viipymisen juhlatunnetta—ja että sain siellä uudistaa Rocher du Naye'lla tekemääni ensimmäistä tuttavuutta lumihuippumaailman näkyjen kanssa. Siellä myös heitin hyvästini, ehkäpä ainaisen Tyrolille, sillä pian sen jälkeen lähdimme.
* * * * *
Laakso, kaikkein kauneinkin, lopulta ahdistaa ja kiusaa, kun ei saa nähdä päivän nousua eikä sen laskua, ennenkuin tuossa kahden puolen aina kohoava vuoren seinä sen sallii. Tulee sama ikävä aurinkoa kuin pohjois-suomalaiselle tulee Etelä-Suomessa valoisia kesäöitä. Useita viikkoja se oli minua houkutellut, mutta en tullut lähteneeksi liikkeelle. Mutta lopulta kävi sen vetovoima niin suureksi, että täytyi sitoani naulapohjakengät jalkaan, heittää reppu selkään ja tarttua alppisauvaan. Ahornin ainainen näkeminen kiehtoi silmää, imi rintaa, puristi sydäntä. Se veti puoleensa niinkuin etäisin meren kari vetää sisäsaaristossa asuvata, jolle ainakin kerta kesässä tulee se pakottava päivä, että hänen täytyy soutaa sinne noustakseen maihin ja nähdäkseen kaikkein aavimman meren.
Sattuu kuitenkin usein, että maininki meren karin ympärillä kerta toisensa perästä estää maallenousun. Ja alppihuippu, pienempikin ja vähemmänkin vaarallinen ja vaivalloinen, ei ole kiivettävissä kaikilla ilmoilla. On odotettava, kunnes se itse sen sallii. Uhmailu tuottaa melkein aina vahingon. Siellä ylhäällä voi yht'äkkiä puhjeta pyry, joka peittää polun, huippu voi muutamissa minuuteissa kietoutua sateeseen ja sumuun, niin ettei sieltä mitään näy, ja koko yritys on mennyt hukkaan. Selkeälläkin ilmalla ja vaikka alhaalla laaksossa on tyven, saattavat siellä viskelehtiä vihurit, joiden voima ei ole kenenkään vastustettavissa.
Niin kävi minullekin ensi koetuksella, aikoessani pyrkiä Ahornin huipulle.
Olin yöpynyt majaan, joka on rakennettu noin tunnin verran vuoren huippua alemma. Varhain aamulla olin lähtenyt liikkeelle välittämättä tuulesta, joka koko yön oli raskaasti kuin kotoinen syystuuli huoahdellut nurkissa ja yhä vain tuntui kiihtyvän. Tie kulki alussa harjanteiden kuvetta painanteessa, jossa tuuli tuntui vähemmin. Mutta kun tie nousi ja harjanteet painuivat, silloin alkoi viskellä venettä. Luotin painolastiini ja ponnistin ylemmä polkua, joka kulki milloin kovaksi iskeytynyttä kinosta, milloin sulaa maata.
Mutta kuta ylemmäksi pääsin, sitä alemmaksi täytyi painua pään ja sitä köyrymmäksi nöyrtyä selän. Tuuli siellä piti verrattain vähän melua itsestään, sillä kun ei ollut puita eikä pensaita, joihin se olisi voinut säveleitään soittaa. Ei ollut vaatteissanikaan paljon irti revittävää eikä se sitä koettanutkaan. Sillä oli toinen taktiikka. Tultuani kokonaan pois selänteiden suojasta se aikoi tehdä tehtävänsä sen enemmittä mutkitta. Sen tarkoituksena oli nähtävästi sopivan tilaisuuden tullessa temmata syliinsä koko mies ja heittää koppinsa alas. Tuuliaispäät siellä ylhäällä ovat tottuneet kiviäkin liikuttelemaan niinkuin heinätukkoja. Jos se olisi onnistunut, niin olisin juuri saapuessani sen selänteen päälle, josta alkoi nousu itse huipulle, lentänyt sen yli ja samaa tietä tuhansia metrejä suin päin soraisia ja lumisia rinteitä alas aina Tsillerlaaksoon. Minulla oli kuitenkin hiukan verran enemmän painokiloja kuin tuulella voimakiloja. Sen huomattuaan se otti vauhtia ylhäältä päin, ryntäsi alas huipun kuvetta ja nujerti niskasta. Ei ollut yrittämistäkään ylemmä, ja mitäpä sinne juhlimaan, kun oli tämmöistä vieraan vastaanotto.
Olin tuulen painosta lyykähtänyt huipun juurelle nelinkontin polvilleni kuin pelästynyt pakana epäjumalansa jalkain juureen. Ahornin jyrkkä keila seisoi harmaan ruskeana ja synkkänä hiukan ylempänä. Ymmärsin siinä kaikkien alku-uskontojen synnyn, luonnonvoimien palvelemisen salaisuus oli minulle selvinnyt vuosituhansien takaisten sukuni perinnäismuistojen peitosta. Tuntien omien voimieni täydellisimmän avuttomuuden minua väkevämpien voimien rinnalla valtasi minut kyyristyvä kunnioitus, pelko ja kammo, jommoista en sillä tavalla ollut missään tilaisuudessa ennen kokenut. Ymmärsin pelon ja kammon alku-uskontojen yksinkertaiset opit, jotka vaativat suin päin maahan heittäytymään suuremman edessä. Samalla oli kuin olisi pitänyt alkaa hokea jotakin, ei rukousta, vaan lepytysloihtua: »suostuos suuri jumala, viihtyös vihainen valta…» tai jotakin semmoista.—Kun tulin järkiini, tahdoin potkia tutkainta vastaan, hivuttautua kuin varkain istualleni ja jäädä katselemaan ympärilleni, saadakseni viedä edes jotakin muistoa. Mutta silloin Hän—jumal-jättiläinen tuossa ylempänä kietaisi hartioilleen pilven. Ja silloin minä lähdin, lähdin taakseni katsomatta ja kasvoni verhoten.
Kun tulin alas majaan, sanoi tarjoilijaneiti: »Hän on paha tänään.» Se oli siis heillekin »hän»!—olento, kuinka korkea sitten lienee ollut, en tullut kysyneeksi, mutta sen olen aina huomannut, että vuoristolaiset varsinkin jonkin onnettomuuden yhteydessä puhuvat korkeista huipuista yhtä suurella kunnioituksella kuin Jumalasta ja paljon suuremmalla kuin paavista.
* * * * *
Mutta toisen kerran oli »Hän» paremmalla päällä. Lähdin uudestaan liikkeelle laaksostani noin kuukauden päästä, varasin tyynen elokuun päivän, ja sen kaikkein tyynimpänä iltana pääsin kuin pääsinkin Ahornin korkeimmalle huipulle. Ihan ilman vaivaa ja vavistusta se ei kuitenkaan tälläkään kertaa käynyt. Vaikka ottikin luokseen ja salli olalleen istua ja otsaansa silittää antoi kivisfinksi kuitenkin aikaa tuta, kuka hän oli ja kuka minä kuolevainen.
Olin illan suussa vähän ennen auringon laskua tullut samalle paikalle, mistä viimeksi olin saanut kääntyä. Kaitainen jyrkkä ura lähti viemään viistoon ylöspäin keilan kuvetta. Toisella puolen oli melkein kohtisuora kallioseinä, toisella niin äkkijyrkkä sorainen rinne, että jalan koskettamat kivet kohta rapisivat alas ja menivät menojaan syvyyteen. Jos päätä huimasi tai askel petti, alas menit samaa tietä. Vapisutti nousta, mutta oli myöhäistä kääntyäkin. En oikein tiedä, kuinka tulin pahimmista paikoista yli … taisin taas olla nelinkontin, tehdä lupauksen, että jos tämän kerran hengissä päästät, en toista kertaa yritä. Sekö lie auttanut, sillä kun taas seisoin jaloillani, huomasin olevani turvallisessa paikassa, kasaantuneiden kalliomöhkäleiden välissä, jossa kivet jalkaini alla eivät enää liukuneet.
En näe tästä vielä mitään siitä, mitä olin tullut katsomaan. Ei tee mieleni vielä katsellakaan ympärilleni. Minulla ei ole muuta tietoisuutta kuin se yksi ja ainoa ajatus: kuinka olen pääsevä takaisin samaa tietä, jota olin tullut, ja jota on oleva monta vertaa vaikeampi laskeutua kuin oli ollut nousta?… Silloin kohahtaa korvaani kosken ääni ja sen seasta junan vihellys hyvin heikosti ja hyvin kaukaa. Se kuuluu kuin suuren näkinkengän sisästä, sikinsokisten kallioiden aukosta. Kuulohäiriötä seuraa näköhäiriö. Nousen askeleen ylemmä, ja silloin on kuin olisivat taivaan pilvet yhtyneet ympärilleni kehään ja katselisivat minua ensin uteliaina ja kummastellen, sitten kuin hymyillen ja kehoitellen nousemaan ja tulemaan. Ne ovat Tyrolin lumisia huippuja, jotka vetinen himmentynyt silmä oli vetänyt siihen ihan eteensä penikulmain päästä, ja jotka se samassa selvinneenä siirtää oikeihin paikkoihinsa, yhdet ihan lähelle, toiset häivenevään kaukaisuuteen taivaan rannimmaisille rajoille.
Astuin viimeiset askeleet ja istahdin Ahornin ylimmälle kivelle, jota ylempänä en ole ollut enkä taida enää omin voimineni tullakaan. Eikä se taida olla juuri tarpeellistakaan, sillä tuskinpa tästä nähty maisema enää muuttuisi, vaikka sen saisi nähdä vielä jotakin tuhatta metriä ylempääkin. Meri on sama meri, katsoipa sitä komentokannelta tai maston huipusta.
Meri, niin! Siinä on nyt koko Tyrolin vuoristo tai ainakin paras osa siitä—vuoristo, kaiken meren vastakohta. Ja kuitenkin täytyy sen vaikutusta kuvatakseen turvautua vertaukseen merestä, niinkuin antaessaan valtameren aallosta oikeaa käsitystä on sanottava sitä »korkeaksi kuin vuori». Minusta siis tuntui tässä siltä, kuin minut olisi valtameren aallon pohjasta heitetty sen harjalle, ja niinkuin silmäni samalla kantaisi yli lukemattomien toisten aaltojen; niinkuin tämä aallokko yht'äkkiä olisi hurjimmassa mylläkässään jähmettynyt jääksi ja sen vaahtopäät hyrskyt muuttuneet lumeksi. Vertaus on ikivanha, mutta miksi etsisin uusia, kun vanha on hyvä ja kaikin puolin kuvaava? Siellä on loivia, sileäpintaisia laineita, on jyrkkiä, lyhyviä ja kesken katkenneita, on korkeita yksinäisiä suippiloita kuin ristiaallokon nostamia.
On aivan tyven tällä myrskyisellä merellä, on niin tyven, että jos tässä olisi haapa, ei liikahtaisi sen lehti.
Päätunne on rauhan ja hiljaisuuden tunne. On hiljaista ja sävyisää. Tuo jähmettynyt ulappa ei pauhaa eikä liiku. Toinen on puhtaimman valon ja kirkkauden tunne. Ilma on lämmin ja herttainen. Kaikki on punertavan hienon iltavalaistuksen verhossa. Köyristyneet niskat, pystyt päät eivät uhkaa. Kun alhaalta laaksosta katsoo huippuihin, on niissä aina jotakin ylpeätä, tylyä ja kylmää. Kaikkein korkeimmilla on kyllä tästäkin katsoen sama ryhtinsä, ne ovat leijonia, jotka painavat alempiansa hiiriksi maahan. Mutta nuo hiukan matalammat ne ovat kuin kesytettyjä. Ne ovat—vaihtaakseni kuvia niinkuin ne siinä katsoessa vaihtuvat—kuin talvisen kaupungin kattoja, kirkon tornista katsottuja. Ne ikäänkuin kutsuvat käyskentelyyn harjojansa pitkin, laskemaan luisua rinteillään, hyppäämään alppisauvan avulla räystäältä toiselle kapean sivukadun poikki. Lapsellinen, luottava tunne täyttää rinnan. Unohtaa olevansa jalopeurain luolassa ja silittää yhden päälakea.
Sillä petoja ne sittenkin ovat. Niillä on jokaisella huipulla, suuremmalla ja pienemmällä, melkeinpä jokaisella harjulla ja rinteellä, ainakin joku surma omallatunnollaan, ne aina sitä vaanivat ja ne ovat valmiita siihen milloin tahansa… Alkaa pimetä, kaukaisuus samenee, synkät varjot hiipivät mustina täplinä kupeita ylös. Ne ovat hirviöitä, jotka säälittä nielevät jäätikköjensä kitoihin tai murskaavat louhujensa leukain välissä innokkaimmat ihailijansa ja uskollisimmatkin ystävänsä. Lukemattomat ovat ne luonnon palvelijat, joita huiput heleimmällä loistollaan ovat kaukaa tasangoilta ensin houkutelleet luokseen, itseään syleilemään, ja sitten säälittä heittäneet alas tai iskeneet kivellä päähän tai palelluttaneet kuoliaaksi hyisessä syleilyssä. Tämä jäätynyt meri on siinäkin suhteessa meri, jäämeri, että jokainen sen huippu on pohjoisnapa pienoiskokoa, joka on vaatinut ja yhä vaatii etsijäinsä uusia uhreja.
Ne uhrit eivät nekään, yhtä vähän kuin naparetkeilijät, ole voitonpyyntinsä, vaan aatteidensa, ihanteidensa, ylöspäin-pyrkimisensä uhreja. Ne, jotka nousevat ylimmille jäätiköille ja kiipeävät ikuisille lumille, tekevät sen ainoastaan tyydyttääkseen selittämätöntä tarvettaan nousta ja päästä ja joinakin tämän uskonsa suurina juhlina nähdä yli sen, mikä arkioloissa heidän näköpiirinsä sulkee. Se on sielullinen, henkinen tarve, joka useimmat alpeille ajaa, tarve hengittää suuruutta, tuntea hartautta ja riemua siitä, että on voimainsa viimeisillä ponnistuksilla saavuttanut jotakin ja voittanut jotakin, jolla aineellisesti ei ole heille mitään merkitystä. Se on jonkinlaista uskontoa, sillä uskonnolla on pappinsa, uskonsankarinsa, teologinsa, jotka sen oppeja tulkitsevat ja selventävät, sillä on lukemattomat hartaat tunnustajansa ja palvelijansa, jopa marttyyrinsäkin. Vuortenpalvelijain lahko on levinnyt ympäri maailmaa. Heillä on Mekkansa, Roomansa, Jerusaleminsa ja monet muut pyhät paikkansa—tämä Ahornin huippu on vain yksi niitä pienimpiä. Se kerää ja käyttää suunnattomia summia pyhiinvaellusten järjestämiseksi ja helpottamiseksi. Lukemattomat »Alpenvereinit», Saksan ja Itävallan tasankokaupungeissa rakentavat teitä, polkuja ja suojamajoja ja ylläpitävät niitä, palkkaavat oppaita ja järjestävät ja tarkastavat niiden toimintaa. Näiden yhdistysten toimesta ilmestyy kirjallisuutta, matka-oppaita ja karttoja pienimmistäkin poluista, ne julkaisevat aikakauskirjoja, jopa sanomalehtiäkin, joissa vaihdetaan mielipiteitä, annetaan opetuksia, tehdään innokasta lähetystyötä, sanalla sanoen ylläpidetään alinomaista yhteyttä seurakunnan jäsenten kesken.
Niitä saan minäkin kiittää siitä, että minulle tottumattomalle oli tie tänne saakka tehty niin tasaiseksi kuin suinkin on mahdollista, ja että tuolla alempana minua odottaa mukava maja, jota ilman olisi täytynyt yöpyä kivien keskeen, kenties lumihankeenkin, ja jota ilman en ehkä olisi koskaan tänne tullut.
* * * * *
Olisinkohan menettänyt mitään, jos en olisi tänne tullut? Eihän koskaan tiedä, mitä vailla on ollut eikä, mitä vaille täällä viimein jää. Mutta kun ilta on kulunut, laskeneen päivän vuorille valama puna sammumistaan sammunut ja hämäryyden huntu verhonnut lähimmätkin huiput, niin laskeutuessani alas Ahornilta ymmärrän itseni jotenkuten paremmin kuin ennen, ja myöskin kaikki ne, joita heidän sydämensä pakko vaatii—edes jollakin lailla—pois matoisesta maasta, edes joksikin hetkeksi avaruuksien hiljaisuuteen. Rinnan tunteessa on sanatonta ihastusta jo ainoastaan siitä, että on täällä, ja kun on lähtenyt, siitä, että on ollut. Se milloin ylentää ja avartaa, milloin masentaa ja herättää kunnioitusta kaikkeen, mikä on ylempänä ja näyttää olevan parempaa, se antaa—aiheettomasti ja selittämättömästi—uskoa ja luottamusta omaan entisyyteen ja omaan tulevaisuuteen, omaan ja muiden. On niinkuin oli hyvin kauan, kauan sitten, kun kesäisenä lauantai-iltana palasi vakavain, hyväin ja hartaiden ihmisten kanssa rinnettä alas iltakirkosta, jossa isä oli selitellyt sanaa niin, että sen lapsikin ymmärsi. On niinkuin joskus, hyvin harvoin oli ollut, kun oli nähnyt kaikkein parasta taidetta tai kuullut puhtainta soittoa, suurta sinfoniaa, joka toistamistaan toistaa: »Kaikk' on vielä veljet kerran…»
Vuoren huippu on jo takana, ylhäällä, tummana, synkkämielisenä. Se taas hetkeksi vavahduttaa niinkuin lasta kivikirkko hautuumaan keskellä. Mutta taivaalla selänteiden synkkien harjujen takana on syttynyt tähtiä, alppirinteeltä jostakin kilahtaa vuohen kello ja ohitse kulkee tuulen henkäys: huoahtaen tulee ja huoahtaen menee.