TULVA JA SEN TUHOT.
Eilen oli painostavan kuuma ilma edellisen päivän sateen jälkeen. Jyrkkien vuorten ympäröimässä kattilalaaksossa ei tehnyt mieli mihinkään liikkua, istuskella vain varjoisessa lehdossa, niityn alla, ruispellon pientaren laidassa, alppikosken rannalla, jonka jääkylmistä, suoraan jäätiköiltä tulevista kuohuista levisi viileä veto läheisimpään ympäristöön. Lehtikuuset ja muut kuuset antoivat siimestä. Mehiläiset surisivat kukasta kukkaan, ruista leikattiin, lyhteitä sidottiin ja pantiin kuhilaalle. Toisaalla tehtiin heinää. Kaikki tyynesti ja verkalleen, sillä eivät ole viljelykset täällä pienipeltoisessa vuorikylässä niin laajat, ettei niitä ehtisi hoitaa ilman rasitusta ja ponnistusta. Katse harhaili pitkin laaksoa, joka milloin avartuu, milloin kapenee, jakautuen ikäänkuin peräkkäin oleviksi eri huoneiksi, joiden lattioita peittävät heleän vihreät nurmimatot ja joiden seiniä verhoavat tummanvihreät metsäiset vuoriseinät. Maisema siinä on kuin hieno salonki, ja ruskeat ja valkoiset talot, kirkot ja huoneet ovat kuin huonekaluja salongissa. Ja kattona on heleän sininen taivas ja sen kannattimina häikäisevän valkoiset lumihuiput.
Onni, tyytyväisyys ja huoleton rauha täyttää luonnon, ja sen sydämen alla sykkii pidätetty riemu, joka vasta illan viileän tullen valloilleen remahtaa. Kussa on aurinko laskenut, niin siinä tuhannet heinäsirkat virittävät kiihkeät virtensä ja sytyttävät kiiltoperhoset taikalyhtynsä ja käyvät keijuistanssiinsa vainiolla. Ja hotellien verannoilla soi huiluja ja pillejä, ja kylän nuoriso panee toimeen katrilleja kaukomatkaisten vierasten viihdyttämiseksi.
Mutta auringon laskun jälkeen on lumihuippujen hartioille ilmaantunut harmaata huntua, joka on siitä kasvanut, laajentunut, alennut, kutoutunut tiheäksi koko taivaan yli ulottuvaksi pilveksi, ja myöhemmin illalla, puoliyön lähetessä huoahtaa luonto, liikahtaa ilma ja hiljainen sateen suhina oli vuoteelleen vaipuneiden tuutilaulu.
Satoi vielä aamullakin ja on satanut koko tämän päivän. Ja semmoista on sää ollut useampia päiviä. Yhtenä päivänä painostavan kuuma, toisena sitä seuraava lämmin sade runsaasti heruvista pilvistä.
On sangen salaperäistä tuommoisena sadepäivänä, kun kaikki se maailma, joka muulloin vuorten rinteiltä näkyy, kun kaikki se elämä ja vaihtelu, jota sieltä voipi seurata, on kokonaan kadonnut. Ei tiedä mitään, mitä yläilmoissa tapahtuu. Ja kuitenkin voi siellä tapahtua monenlaisia asioita. Silloin kun laaksossa sataa, voi siellä olla kirkas pouta yläpuolella pilvien, joko lämmin pouta tai kylmä pouta s.o. pakkanen, riippuen siitä, mistä päin tuulet käyvät. Mutta siellä voi myöskin sataa vettä ja olla lämmin samalla kuin laaksossakin. Sen tietää siitä, että silloin alppikosket paisuvat ja niiden viheriän sinertävä vesi muuttuu likaiseksi.
Niin, tänä aamuna siis satoi. Satoi lämmintä, leppoisata, kohtisuoraa sadetta. Asuntoni ohitse kuohuu toisella puolen iso, aina vaahtoava alppikoski, toisella puolella lirittää pienoinen puro, joka saa vetensä suuresta koskesta ja on johdettu niittyjen, vainioiden ja metsikköjen halki talosta taloon, kylästä kylään antamaan liikevoimaa myllyille, pienille tehtaille ja muille laitoksille. Iso koski ei näy ikkunaani syvästä uomastaan, vaikkakin sen kohina aina kuuluu sisään. Pieni puro sen sijaan näkyy, ja oli sen vesi nyt ruskean keltaista—todistus siitä, että yläilmoissa oli vietetty levoton yö, oltu pahalla tuulella. Ne ovat muuten usein pahalla tuulella nuo vuorten jättiläiset, mutta yhtä pian ne taas mielensä muuttavat ja illalla voi puro taas olla kirkas. Mutta tällä kertaa se ei tapahtunut.
Kun istuin ikkunassani ja tuon tuostakin katsahdin ulos, niin sattui silmääni jotakin vilkkuvaa valkeata puitten lomitse. Joku siellä kosken rannalla juoksee.—Mutta mitä ne siellä taas juoksevat ja yhä vilkuttavat? Eikö totta niin se olekin kosken vaahtoa, joka siellä pärskyy! Se on siis noussut syvästä uomastaan niin korkealle! Kiiruhdan katsomaan, ja kun tulen Tsillerkosken rannalle, joka on vain kivenheittämän päässä asunnostani, niin kohtaa minua siellä mahtavan kamala näky. Tsiller on paisunut ja täydellisesti muuttanut muotonsa. Sen sinisen vihreä, läpikuultava vesi on, samoin kuin pikku purokin, ruskean keltaista, paksua kuin uunintekijän kaukalossa. Olen seisonut tuskin viittä minuuttia rantakivellä, kun vesi jo kastelee jalkojani ja pakottaa väistymään. Se pauhaa aivan vimmatusti ja vähän väliä kuuluu kuohujen sisästä kuin kumeita laukauksia, jolloin maa vavahtaa. Ne ovat veden mukanansa kiidättämät kivet, jotka iskevät toisia kiviä vastaan ja laskevat kolinkolia alas.
Se on komeaa—minusta!
Mutta rannalla seisoo vanha leskivaimo, emäntämme, jonka talossa asumme. Hänestä se ei ole komeaa. Hänen kasvoillaan ilmenee huoli, ilme, joka tyynen talonpoikaisnaisen mielen mittarissa jo merkitsee— hätää! En sitä vielä silloin siksi käsitä, mutta kyllä kohta. Sillä kun käymme metsikön läpi vähän matkaa ylöspäin kosken rantaa, on vesi siellä jo melkein rannan tasalla. Kaksikymmentäviisi vuotta sitten se oli murtautunut yli juuri siitä paikasta ja hävittänyt puut ja hävittänyt pellon.
Kun nousen takaisin rannasta, näen väkeä juoksujalassa rientävän kylän tietä koskelle päin ja kuulen kirkonkellon antavan hätämerkkejä. Kaikki kiiruhtavat sillalle päin, joka toisessa päässä kylää vie kosken poikki. Siellä vasta huomaan, että onkin kysymyksessä totisin tosi. Kulku sillan poikki on jo kielletty, sillä vesi uurtaa maata sen ranta-arkkujen alta. Silta on puinen riippusilta, jota kannattaa vain kaksi kivistä kyhättyä arkkua, toinen toisella rannalla.
Sillan yläpuolella uurtaa vesi jo minkä kerkiää rantaäyräitä, ja tuon tuostakin, yhä enenevällä nopeudella, putoaa siitä kiviä ja soraa, vieden niiden päältä pala palalta viheriää niittyä. Kivet paukkavat kuin tulinuijat mennessään pohjaa myöten veden viskeleminä. Siellä on toisella rannalla talo vain muutamia metriä rannasta. Jos vesi saa tehdä työtään eikä tule kovempaa maata vastaan, ei ole kestävä kauan, ennenkuin talo suistuu koskeen. Onneksi on sillä suojanaan muutamia puita, joiden juuret pidättävät maan vyörymistä, ja vähän päästä tuleekin vastaan kalliopohja, joka pelastaa sen talon.
Mutta toinen talo sillä puolen, missä seisomme, on enemmän uhattu. Jos silta menee, repäisee se mennessään maantien, joka on vähän korkeammalla muuta maata, ja silloin menee ei ainoastaan sillan alapuolella oleva iso talo, kaksi komeaa isoa taloa—vaan myöskin niitä vastapäätä sillan yläpuolella oleva sahalaitos.
Jo huojuukin sillan päässä seisova, veden rajaan pystytetty sähköjohtopylväs, huojuu ja kaatuu, jääden riippumaan lankainsa varaan, kunnes ne katkaistaan. Aivan viimeisessä hetkessä saadaan kuitenkin sillan pää estetyksi vyörymästä, kun hevosten ja miesten vetäminä saapuu suuria kuusia, jotka oksineen päivineen pyöräytetään äyräältä alas ja rautaketjuilla ja sähköjohtolangoilla kiinnitetään maahan lyötyihin paaluihin. Puut hiljentävät veden vauhtia ja voimaa lähinnä rantaa, maan vyöryntä lakkaa ja talot ovat pelastetut. On pelastettu myöskin sillan korvaan rakennettu madonnan maja, jossa hänen kuvansa edessä palaa vahakynttilöitä ja jossa pienet vestanneidot uhatuista taloista ovat näitä uhritulia ylläpitäneet. Leppeältä, ystävälliseltä näyttää pyhä äiti lapsi sylissään, ja jos hän voisi sitä estää, ei maailmassa varmaankaan mitään tuhoja tapahtuisi. Ja jos auttaisivat vahakynttilät ja muut uhrit ja anomukset, joita heikot ja halvat voimattomat taivaallisten ja maallisten mahtien edessä suitsuttavat toiveittensa täyttämisen toivossa—!
Kun ei »näytelmä» tällä paikalla enää tarjoo tarpeellista jännitystä, niin siirtyy katsojain joukko—etupäässä müncheniläisiä, berliiniläisiä ja wieniläisiä matkailijoita—toiseen paikkaan hiukan alemmaksi.
Mitä ovat näyttämön tragediat siihen verraten, mitä tuossa edessämme tapahtuu! Musta vuorenseinä taka-alalla taivas maan tasalla, sen katto ikäänkuin sisään romahtamaisillaan; vettä tulee kuin saavista kaataen. Keskellä näyttämöä jyryävä koski, joka parhaillaan patoaa kivistä ja puista saarta keskelle väyläänsä, tukahduttaen oman kulkunsa ja viskaten kaiken voimansa vastaiselle rannalle, jossa seisoo vasta rakennettu köyhän miehen talo. Talon ja kosken välissä on puutarha mitä kauneimmillaan, mitä kukkeimmillaan.
Väylänsä muuttanut koski on yhtäkkiä kääntänyt kaiken vihansa tätä taloa vastaan. Selkä kyömyssä se aina uudistuvissa hyökkäyksissä ryntäilee talon rantaa vastaan sekä veden että kivien voimalla ja saa pian kiveyksen rikotuksi. Maa vyöryy nyt kuin hiekka, lohkeilee suurissa paakuissa, ja puutarha omenapuineen, ruusuineen, vihanneksineen, perunamaineen ja äsken siinä kimmeltävine punaisine, sinisine ja hopeisine lasipalloineen katoaa koskeen.
Vaikuttavimmissa kohdissa ylärivin yleisö, s.o. seudun talonpoikaisnaiset, nyyhkyttävät ja huoahtelevat. Saksalaiset herrasväet—müncheniläiset, wieniläiset ja berliiniläiset— huudahtelevat vain: »kollossal!» »gollossal!» Koettavat kyllä saada kasvoihinsa säälivän surkuttelevan ilmeen, mutta ihailevat etupäässä jättiläisen voimaa. Erityisen liikuttava kohtaus on, kun oven edessä oleva penkki, jossa talon väki illoin istui ylös alpeille katsellen, vyörähtää veteen. Eikä oikeassa draamassa saa puuttua koomillisiakaan kohtia: yht'äkkiä puhkee kivijalka ja talon kaikki roskatavara—vanhoja vaatteita, rikkinäisiä astioita ja sen semmoista—pullahtaa ulos ja sukeltaa jokeen. Kaikki muut tavarat, yksin ikkunat seiniltäkin, ovat kannetut pois ja kasatut korkeampaan paikkaan. Mutta kohta romahtaa alas huoneen alikerran kivinen päätyseinä—ja se ei enää ketään naurata. Talo on pilalla, sillä vaikka se ei kokonaisuudessaan sortunutkaan, kun taaskin tuli vastaan kalliopohja, niin on pieninkin, vähän kovempi tuulen puuska päättävä sen päivät.
Liekö koski nyt katsonut siinä paikassa tehtävänsä päättyneeksi—se jättää sen rauhaan ja suuntaa voimansa toisaanne, vastaiselle rannalle, meidän rannallemme.
Lehto, jossa kuuman päivän siimestä pidin, on veden alla. Puut huojuu ja puut kaatuu, piennarheinä katoo likaisen mudan alle, keltaista rukiin sänkeä näkyy vielä vähäsen, mutta kohta katoo sekin, kuhilaat keikahtavat kumoon ja menevät menojaan. Ruokamulta, jota siihen on viidenkolmatta vuoden kuluessa käsin kannettu kivien päälle, valahtaa kosken alle kuin liina lattialle. Siinä meni hernemaa, perunamaa, niittymaa, ja vanha köyhä leski seisoo rannalla huojutellen ruumistaan. Tuolla köyhältä talo, täällä köyhältä pelto!
Eihän voi luonnon voimia vihata, eihän saa sallimusta vastaan kiukutella, mutta tuo likainen vesi, tuo raaka voima, joka ei kysy muuta kuin mistä itse parhaiten yli pääsisi, joka vaatii kaikki väistymään, kaikki sortumaan ja joka aina—niin aina!—käy köyhiin käsiksi, karkaa aina kurjien niskaan, repii repaleita, raastaa raukkoja—se on susi sukuansa, se on koira tapojansa.
Mutta ei saa vedenkään väkivalta ikipäivin valtoineen riehua! Pelastustyö, joka on tähän saakka ollut hajanaista—yksi siellä, toinen täällä, kukin omaa rantaansa lujittamassa, omia tavaroitaan kantamassa —keskittyy yht'äkkiä tähän yhteen ainoaan paikkaan. Vanhalla leskellä on ainoa niittynsä vähän ylempänä sitä peltoa, minkä virta vei. Pitkin pituuttaan on pellon reuna kivetty, mutta kohta alkavat kivet irtautua kaivavan ja kaatavan veden voimasta. Silloin kylän parhaat pojat, sen reippaimmat nuoret miehet rientävät hätään, kaatavat puita paikasta, joka ei ole uhattu, laahaavat ne veteen, kytkevät ne paaluihin kiinni, ja voimatonna väistyy taaskin kosken kiukku vastustavien ja suojaavien oksien tieltä.
Vanhan vaimon niitty on pelastettu, paras osa hänen omaisuudestaan riistetty hurtan hampaista, juuri kun se oli sen nielemäisillään. Jos siinä toimettomina seistiin, ei mitään koetettu, ei mitään uskallettu eikä mihinkään uskottu, niin toivottomalta kuin kaikki näyttikin, niin siinä meni kaikki köyhältä. Ja jos olisi sama temppu tehty toisellakin rannalla, muissakin uhatuissa paikoissa, jos ei olisi vitkasteltu ja epäröity, jos ei olisi johtoa puuttunut, niinkuin sitä aina hätätilaisuudessa puuttuu—ja jos ennen kaikkea olisi ajoissa tarkastettu patoja ja rantavalleja eikä luotettu niiden kestävyyteen, silloin olisi Tsillerjoki luultavasti saanut laulaa soloansa omassa uomassaan.
Oli kamala se yö, joka pian seurasi tuhon päivää, sillä vasta iltapuolella oli koski alkanut paisua ja pimeä yllätti. Nyt oli pantu toimeen täydellinen järjestetty vartioimis- ja tulvan vastustamistyö. Kylän miehet olivat alinomaa liikkeessä rientäen paikasta toiseen tukkeamaan aukkoja ja niihin kiviä ja puita kasaamaan. Sillan molemmissa päissä paloi suuri nuotio ja liikkeessä olevilla miehillä oli suuret tulisoihdut käsissään, joiden valossa he työtään tekivät. Yhä kuului kohinata ja pauketta kuin maanalaista ampumista. Suurella voimalla ja kiiruulla saatiin tuketuksi pienen puron suu, johon kerran päästyään vesi olisi laskenut alleen toisen alempana olevan kylän.
Mutta joskin saatiin paljon varjelluksi, niin paljon ehti vesi vahinkoakin tehdä. Tuo nähtiin seuraavana aamuna, kun käytiin tulvan tuhoja tarkastamassa.
Kaamea on tulipalon jälki, kun harmaa tuhka ja musta hiili peittävät paikan, missä äsken seisoi täysinäinen talo, katkeroittava on savun kitkerä katku palaneella tontilla. Mutta vielä kaameampi on kiviröykkiöksi, hietapenkereeksi ja likalätäköksi muuttunut puutarha, pelto, niitty, jossa vesi vielä tirskuu jalan alla ja jossa märkä savi ja veden nylkemät puitten juuret epätoivoisesti toisiaan kouristavat… Lepäsit tuossa taannoin pehmoisella nurmikolla puitten siimeksessä, suojassa tuulilta, suojassa helteeltä; istut nyt kovalla kivellä, ja kuuma aurinko polttaa selkääsi. Lapset siinä pientarella eilen marjoja poimivat, tänään penkovat kivien lomista kuolleita kaloja—ja ovat yhtä ihastuneita.
Koko kylän väki ja kaikki sen vieraat—müncheniläiset, wieniläiset, berliiniläiset—kulkevat vahinkopaikalta toiselle. Nämä eivät puhu mitään, päätään vain pudistelevat, noista toisista on se yhä »gollossal!» Ja sitä se kyllä onkin.
Sillä veden vahingot ovat toistaiseksi korvaamattomat. Kymmeniä tuhansia kysyy uusien rantavallien rakentaminen. Ja ne ovat välttämättä rakennettavat, sillä muuten voi koko laakso jonakin päivänä pian muuttua kiviraunioksi. Se rasittaa kyllä pienen yhteiskunnan voimia. Mutta suurempi on yksityisten tappio. Saha, joka sillan korvassa aamusta varhain iltaan myöhään surisi ja sähisi, seisoo ja saanee seisoa kuukausia, sillä vesi vei maan, jota myöten kulkevasta ojasta se sai liikevoimansa. Sama oja pyöritti puusepäntehdasta vähän alempana. Yhä alempana oli mylly, jonka ohi kulki herttainen polku vesirännin kuvetta. Nyt ei ole polkua, ei ole ränniä eikä myllyäkään. Ne menivät yhdellä pyyhkäisyllä eivätkä tule takaisin. Seisoo vielä sitäkin alempana suuri vasta rakennettu toinen puusepäntehdas ja monta muuta pienempää kojetta ja laitosta, kun melkein joka talossa on ratas jotakin pyörittämässä. Kylän varallisuuden valtasuoni on leikattu poikki ja kylän ruumis sairastaa veren vähyyttä.
No niin, haavat paranee, apua kerätään ja apua annetaan, jäseniä ponnistetaan, tehdään työtä kahta kovemmin. Ja semmoistahan on maailman meno. Mutta en saa minä päähäni mahtumaan, en saa, miksi luonto tällä tavalla yht'äkkiä syyttä suotta viskaa vihansa vuorilta alas, miksi se ei pysy tasapainossaan, ja miksi väkevistä väkevin aina—niin aina!— heikoista heikoimpain kimppuun käy. Omituisia ovat ne luonnon »lait», joiden mukaan tällä tavalla oikeutta jaetaan. Sokea on oikeuden jumalatar, liikkuipa tuo sitten taivaassa tai maassa.
Mutta niin mahtava kuin olikin, niin voittamattomalta kuin näyttikin veden valta, niin hirmuinen ja hävittävä kuin olikin sen ryntäys—ei tarvittu kuin pieni pienoinen seikka sitä pysäyttämään. Ei muuta kuin muutaman asteen vaihdos ilman lämpömäärässä.—Juuri kun veden pauhu oli korkeimmillaan ja kuohut paisuivat ylimmilleen, tapahtui pieni keikaus ilmakehässä, muutamain asteiden alennus ilmapuntarissa—ja sade ylhäällä muuttui lumeksi, lumi pysähtyi jäätiköilie ja tarttui huippuihin kiinni ja tulva lakkasi laaksossa. Ja sitä, parin asteen vaihdosta pilvien pitäjäin mielentilassa, saavat laaksot ja vainiot, kylät ja kaupungit kaukana tasangoilla, jonne ei alppeja näy ja jossa tuskin tiedetään, että näitä vuoria ja näitä virtoja on olemassakaan— sitä saavat he kiittää siitä, että säilyivät häviöstä.
Ja me matkailijat—me saamme kiittää sitä ihanimmasta näystä, minkä maailmassa yleensä voi nähdä: tuoreen, vasta sataneen lumen hohteesta alppien rinteillä. Nekin huiput, jotka näin kesällä ovat lumettomat, ovat hartioitaan myöten jauhon valkeina. Paikoitellen tuota valkeaa on seulottu puurajaa alemma, ja jos ehtisimme sinne, ennenkuin lumi sulaa, niin saisimme keskellä kesää käyskennellä huurteisessa metsässä.
Niin me, vaan ei huvita vanhaa leskeä ylös alpeille katsoa. Hänellä on muuta tekemistä. On vesi kuitenkin säästänyt pienen palan hänen potattipeltoaan, muutamia katkenneita penkkejä. Ei ole niille muuta tehnyt siinä kuin varret maahan kaatanut. Noita katkenneita penkkejään, noita raajarikkoja invaliidejaan hän nyt hoitaa ja koettaa elämään pelastaa kantamalla kuohkeata maata varsien päälle. Siinä on nyt hänen vastainen vaikutusalansa pellon viljelijänä. Ei sano hän enää jaksavansa veden aukaisemaa väylää uudelleen täyttää. »Tehkööt sen tulevat polvet.»
Taivaita ei eukko syytä onnettomuudesta, ei käy kohtaloa kiroomaan. Hän laskee koko vahingon huolettomuuden lukuun, niiden, jotka eivät aikanaan rantavallia tarkastaneet ja lujittaneet ja jotka eivät ajoissa ja miehissä apuun rientäneet ja vaarallisia paikkoja vartioineet.