YLÖS ALPEILLE.
Vastustamattomalla voimalla vetivät puoleensa alppien lumihuiput.
Miltähän mahtaisi tuo maailma läheltä näyttää, voittaisikohan se vai kadottaisi? ajattelin. Kun olisi aikaa enemmän, voisihan sinne yrittää! Kiipeisin niin kauas kuin pääsisin rinteitä myöten, metsäin läpi, kapuaisin kallioita ja paarustaisin loput lumessa. Kun ei tullut otetuksi suksia mukaan Suomesta lähtiessä!…
Mutta kun näistä mielihaluistani otin puhuakseni, sain kuulla, etten lumirajalle tullakseni tarvitsisi käyttää en jalkojani, en suksia enkä isosti aikaakaan. Sinne pääsee—rautatietä!
Oikeastaan minun kai olisi pitänyt ihastua siitä uutisesta, mutta kuinka olikaan, otin minä tiedon vastaan jotenkin välinpitämättömästi. Aippien lumirajalle nouseminen oli minusta aina ollut kuin vertauskuva pyrkimisestä ihanteita kohti, jossa pyrkimisessä emme voi luottaa muuhun kuin omiin voimiimme. Kiivetessä jyrkkiä rinteitä, kulkiessa kaitaisia vuoripolkuja, joiden kahden puolen pyörryttävät kuilut uhkaavat kuolemalla, täytyy tietää, mihin jalkansa asettaa, ei saa horjahtaa, ei kupeelleen katsahtaa, ei taakseen silmätä … ainoa apu, mikä on tarjona heikkouden hetkinä, on jonkun kokeneen kuljettajan ojennettu käsi ja hänen varoittava tai kehoittava huutonsa. Se on kuin kristityn vaellusta kaitaista tietä…
Ja nyt sinne ajetaankin rautatietä, niinkuin mitä muuta maailman leveää tietä tahansa.
Mutta olkoon menneeksi! ajattelin. Samahan tuo lienee, miten perille tullaan, kunhan kerran tullaan… Kerrotaanhan miehistä, jotka ovat tulisissa vaunuissa ajaneet ylemmäksikin…
Kulki siitä Clarensin hotellin oven editse sähköraitiovaunu, heilautin hattuani, vaunut pysähtyivät, ja hyppäsin sisään.
* * * * *
Territet'in pienessä kaupunkikylässä Genevejärven rannalla on rautatieasema niinkuin muutkin asemat. Siellä istutaan odotussalissa, ostetaan piletit, punnitaan tavarat ja astutaan vaunuihin. Vaunut ovat jotakuinkin avonaisten raitiovaunujen kaltaiset, se erotuksena vain, että lattia on viettävä tien kaltevuuden mukaan. Tie on tavallinen rautatie kiskoineen, se vain eroa, että kiskot kohoavat vuoren rinnettä melkein kohtisuoraan ylöspäin. Ja onhan muutakin eroa. Tämä rautatie tai oikeastaan nostokone ei kulje höyryn voimalla, mutta kyllä veden.
Kun meidän vaunumme täällä alhaalla alkaa nousta ylöspäin, niin näkyy tuolta korkeudesta radan päästä lähtevän samanlainen alas. Puolivälissä rataa on vaihde ja sivuuttavat junat toisensa siinä niinkuin ainakin. Kun toinen on joutunut ylös, niin on toinen alhaalla ja päinvastoin. Kummankin vaunun alla on säiliö, joka ylhäällä lasketaan vettä täyteen, samalla kuin alhaalla oleva tyhjennetään. Vesi painaa ylhäällä olevan alas ja nostaa alhaalla olevan ylös, ja otetaan vettä aina sen mukaan säiliöön, miten monta matkustajaa on. Painoa pannaan ylhäällä olevaan vain sen verran, että se hiljaista ja sopivata vauhtia liukuu alaspäin. Junat yhdistää toisiinsa paksu rautaköysi, joka yläpäässä kiertää vahvan rullan ympäri. Se on siis jonkinlaista »vinttaamista». Liikkeen järjestämistä varten sekä myöskin nuoran katkeamisen varalta on vaunuissa jarrulaitos.
Keksintö on siis hyvin yksinkertainen ja turvallinen, eikä siinä kuulu koskaan mitään tapaturmia tapahtuneen. Mutta en voi kieltää, ettei minua ensikertalaisena kuitenkin hiukan peloittanut.
Vähän siinä sentään on aikaa henkeään ajatella katsellessa sitä omituista näkyä, joka aukenee eteen. Ensin jää tuo pikku kaupunki huoneineen, kattoineen ja kirkontorneineen jalkojen alle. Sitten kohotaan jyrkkää vihreää rinnettä toiseen vuoren penkereellä olevaan kylään, joka sekin jää pian alle; sen jälkeen on metsää, on taas niittyä ja kukkaiskenttiä, on taas kylä huviloineen, kuljetaan poikki tien, joka mutkittelee loivissa poimuissa kilometrittäin vuoren rinnettä—ja yhä avartuu näköala järvelle ja sen rantakaistaleella olevien kylien ja kaupunkien yli. Pitää katsella sitä, mitä näkee, ihastus täyttää rinnan, yhä raitistuva ilma avartaa keuhkoja,—ja samalla ei kuitenkaan lähde mielestä pieni arkuus ja pelko … kunhan ei vain laitokset särkyisi ja katkeaisi köydet ja me mennä huristettaisi myötämäkeä murskaksi sen alle… Se on omituinen sekava tunne, jolla on oma viehätyksensä.
Tunnustaa täytyy kuitenkin, että pääsee helpotuksen huokaus rinnasta, kun ollaan viputien päässä ja pysähdytään ensimmäiselle asemalle. Se on kovin omituinen asema, rakennettu kuin pääskyn pesä räystään reunaan. Se on kokonaisen pikkukaupungin Glionin asema, jossa on vastassa hotellien ajopelejä niitä varten, jotka tahtovat tänne pysähtyä. Suuri osa matkustajista jääkin Glioniin. Me emme kuitenkaan sitä tee, sillä matka ylös vuoristoon on vasta alulla. Jos ajattelemme vuorta suureksi kirkoksi, niin olemme saapuneet vasta sen räystäälle, ja kun meidän on aikomus kiivetä ei ainoastaan harjalle, vaan sen tornin huippuunkin, niin on vielä suurin osa matkasta edessä.
Odottaessani junan lähtöä »ain' ylös mäkihin» käyn Glionin kaupunkia katselemaan. Löydän siellä jyrkän kuilunreunaa mutkittelevan kadun varrelta pienoisen ravintolan, istuudun sen edustalle tehtyyn lehtimajaan, tilaan viiniä ja iloitsen olemisestani. Se on vasta »Alppila» se! Eihän olla vielä erittäin ylhäällä, takana tuolla on vuoren rinnettä vielä kilometrittäin ylöspäin. Mutta jo näkyy tästäkin maailmaa tarpeeksi, näkyy melkein koko Genevejärvi tyynine pintoineen, jota laivat kyntävät, mutta näyttävät kyntävän niin hiljaa, että tuskin liikkuvat; näkyy äskeiset kaupungit, mutta huoneet ovat jo kuin pieniä mökkösiä; näkyy tuossa aivan edessä syvä laakson halkeama, jonka reunat ovat viljellyt kaikkialla, missä viljelijä vain on voinut saada jalansijaa; näkyy laakson toisella puolella viinimaita ja niiden keskellä kyliä tai linnoja ja edempänä aaltoileva vuoristo yhä yleten, kunnes viimein kaiken sen takana on lumihuipusto. Se nyt on yksi maailman ihanimpia ja suurenmoisimpia näköaloja, niin vaikuttava ja voimakas, että silmä miltei uupuu ja hakee vaistomaisesti jotakin yksitoikkoisuutta, voidakseen levähtää. Mutta turhaan se sitä hakee; mihin vain kääntyy, kaikkialla on jotakin, josta sen täytyy väkisinkin iloita.
* * * * *
Mutta asemakello soipi ja minä kiiruhdan junaan. Se on nyt oikea juna oikeine vetureineen ja vaunuineen. Ja rata on oikea rautatie, se tietysti erotuksena, että kiskojen välissä on kolmas kisko, hammaskisko, johon veturin hammaspyörä tarrautuu kiinni ja jytyyttää junaa ylös.
Vaikkei matka ylös alpeille tuommoisessa ajopelissä olekaan saman arvoinen kuin jos sen tekisi jalkaisin, niin tekee sen nyt sentään siinäkin ennemmin kuin on kokonaan tekemättä. Joskaan tässä ei saa sitä tyydytystä, minkä vastuksien omin voimin voittaminen tuottaa, niin voihan kuitenkin tuntea tyytyväisyyttä ja oikeutettua ylpeyttä siitä voitosta, minkä ihmisnero on saavuttanut lähtiessään valloittamaan luontoa sen vahvimmissa varustuksissa.
Ja kyllä se on ollutkin ankaraa valloitusta tämän vuorilinnan valloitus. Joka askeleella näkee, miten taistelu on tapahtunut.
Ensin ovat vakoilijat, sopivan ratasuunnan tutkijat, lähteneet liikkeelle. Ne ovat kierrelleet vuorien rinteitä, mitelleet välimatkoja kukkulalta toiselle, suunnitelleet siltoja kuilujen yli, joiden pohjassa äkäinen vuoripuro hampaitaan irvistää, laskeneet nousuja, lohkoneet ajatuksissaan kallioiden kielekkeitä, joista ei muuten pääse ohi, ja puskeneet vuoren seinän läpi, josta ei olisi päässyt yli eikä ympäri. Vihdoin he ovat saapuneet sinne, missä lumi suurimman osan vuotta peittää nietoksiinsa vuoren ylimmän harjan, ja siellä on tullut seisaus, ja siitä on täytynyt kääntyä takaisin, keskikesää odottamaan. Keskikesä tuli, lumi suli ja tiukkia koukeroita tehden saivat he linjan suunnatuksi sinne, mihin oli tarkoituksensa päästä. Heidän jäljestään tuli varsinainen sotaväki ja alkoi valloitustyönsä. Osan työstä suoritti jalkaväki: lapiomiehet, kirvesmiehet, käsin poraajat, ja tasoittivat tietä minkä voivat. Insinööri-osasto rakensi sillat, tykistö lohkoi kalliot, puhkoi tunnelit, ja viimein saapui ratsuväki höyryhevon selässä voittoa täydentämään, kisko kiskolta karkoittaen voitetun vuorenväen yhä edemmä, yhä ylemmä. Mutta vaikka voitto on saavutettu, on työ suuri yhä vieläkin sitä ylläpitäessä. Sillä ei ole antautunut vuoren ukko, ei rakentanut rauhaa, vaan aina uhkaa se maanvieremällä, vesitulvalla ja lumivyöryllä, ja aina täytyy olla säännöllinen vartiojoukko valloitettuja asemia puolustamassa.
Tuon tuostakin niitä näkee radan varrella, rotevia, tarmokkaita miehiä sitä tukemassa ja kuntoon panemassa, poistamassa radalta kaatuneita puita ja lunta luomassa niiltä paikoin, minne sitä on pyryttänyt.
* * * * *
Me lähdimme hiljaa nytkytellen Glionin asemalta liikkeelle. Mitä tuolla matkalla nyt näin? Ensin siellä oli ollut tuolla alhaalla lämmin, miltei tukehduttavan kuuma järvenrantalaakso, jossa ihmiset käyskentelivät keveissä kesäpuvuissaan, jossa kevään tuoksuvia kukkasia kaduilla myyskenneltiin ja jossa viiniköynnökset rehoittivat rinteillä. Se oli etelän kesä? Glionissa, johon vipurata päättyi ja josta tämä hammasrautatie alkoi, oli jo viileämpää, mutta kasvullisuus oli sielläkin etelämainen ja puut »ulkomaalaisia». Viiniköynnökset eivät enää viihtyneet, mutta puutarha- ja hedelmäviljelys oli vielä voimassa. Jonkin neljännestunnin noustua harvenivat ja pienenivät puutarhat ja etelän puut, siellä täällä vain jonkin talon edustalla oli omena- ja kirsimarjapuita. Oltiin arviolta noin Keski-Euroopassa. Kuljettiin hetki, kuljettiin kaksi, niin jopa hetkenä kolmantena—oli tultu Itämeren yli. Terve Suomi, oi terve Pohjola!—siinähän on koivu, tuossa petäjä, tässä kuusi! Pohjolan kesä ihanimmassa kukoistuksessaan, oikea suomalainen lehto, lehdon takana havupuita kasvava vuoren rinne, ja lehdon ja hongikon välisessä pikku laaksossa kukkiva niitty, jonka reunaa juna kulkee! Ihan niin kotoista kaikki, että tekisi mieli huutamaan: »hoi, Matti!» tuolle talonpojalle, joka reppu selässä astelee radan vieressä kulkevaa polkua johonkin vuorimajaansa. Sydänmaassa ollaan, asutut maat ovat jääneet jäljellepäin, siellä täällä vain pilkoittaa jokin karjakartano, joka näyttää autiolta, kun lehmät eivät vielä näin kesän alussa ole ehtineet tänne ylös.
Suomesta on lyhyt tie Lappiin, ja nyt ollaan Lapissa. Puut ovat pienenemistään pienenneet, koivut ovat muuttuneet vaivaiskoivuiksi, kuuset kurjiksi taimiksi, hongikko kanervikoksi. Vihreys on poissa, maa on ruskeaa ja likaista ja vesiperäistä. Totta tosiaan—siinä on suo, suon reunassa karuja kallioita ja kallioiden välissä näkyy ensimmäinen sulamaton, vettä itkevä lumikinos. Kuta ylemmä tullaan, sitä autiommaksi ja kolkommaksi käy maisema, ja viimein ollaan keskellä nietoksia. On siis tultu vähän päälle tunnissa läpi koko Euroopan, Välimeren rannalta—Inariin. On kuin mielikuvituksen siivillä lennetty ja nähty ja tunnettu kuin lyhennysotteissa kaikki eri vivahdukset, joita luonto ja ilmanala voi tarjota puolen maapallon puoliskon poikki kuljettaessa. Ja kun pysähdytään pienelle asemalle hankien keskeen, niin on vaikea uskoa aistimiensa todistusta siitä, että tämä kaikki ei kuitenkaan ole unta.
On tultu alppikirkon harjalle ja siihen hetkeksi pysähdytty. Jäljellä tuolla alhaalla on huimaavan pitkä, jyrkkä kattorinne, joka näyttää vievän suoraan Geneven järveen,—kaikki epätasaisuudet sulavat yhdeksi viettäväksi lakeudeksi,—ja edessä on vielä vaikein taival ylös kirkontorniin, vuoritemppelin näkötorniin.
Kolkko on kulku sinne. Niin pian kuin asemalta lähdetään liikkeelle, peittävät vuoret näköalan alaspäin. Kaiken maailman kauneus on kadonnut ja meitä ympäröi aavemainen, synkkä, peloittava vuoriston luonto. Päivä kyllä paistaa lämpimästi, mutta kohta, kun joudutaan varjoon tai pistäytään tunneliin, käy värisyttävä kylmyys läpi koko ruumiin. Tunnelit ovat tehdyt milloin vuoreen, milloin läpi lumikinoksien. Ei näy muuta kuin lunta ja paljaita, ruskean harmaita, keilamaisia vuorten huippuja. Luonto on täällä samanlaista kuin se samaan aikaan vuodesta on valokuvista päättäen—Huippuvuorilla. On sivuutettu Lappi ja Taka-Lappikin ja ollaan keskellä Jäämerta.
Ja kuitenkin, kuitenkin—ollaan keskellä sivistynyttä maailmaa. Sillä lumitunnelin puhkaistuaan ja viimeisen ponnistuksen tehtyään pysähtyy juna hotellin edustalle, joka on ainakin yhtä suuri ja komea kuin Seurahuoneen talo Helsingissä.
Suurin osa matkustajista rientää hotelliin, mutta minulla ei ole siihen aikaa. Näen tornin huipun muutamia satoja askelia ylempänä hotellista. Sinne vie loivaa rinnettä kohoava, paikoitellen lumen peittämä mutkitteleva polku, ja muutamain minuuttien kuluttua seison viisituhatta jalkaa meren pintaa ylempänä, vuoren kukkulalla, Rocher de Naye'n huipulla, keskellä alppimaisemaa, ikuisen lumen ympäröimien vuorenhuippujen keskellä…
Kerron toiste, miltä näyttää maisema ikuisten lumien—jos sinne joskus omin voimin nousen.