HENRIK IBSEN JA ME SUOMALAISET.
Kun suuri mies tulee jossakin maassa niin kuuluisaksi, että muidenkin maiden alkaa sopia ylpeillä hänestä, esiintyy kohta elämäkertain kirjoittajia, jotka koettavat todistaa, että hän joko omaan tai vanhempainsa sukuperään katsoen oikeastaan onkin heidän omansa. Ja jos ei häntä tällä tavalla saada anastetuksi, koetetaan hänet keinotella omaksi hänen saamansa kasvatuksen ja sivistyksen tai ainakin hänen heille osoittamansa myötätunnon nojalla.
Niin kävi aikain kuluessa Homerokselle ja niin on käynyt monelle muulle hänen jälkeläiselleen.
Eihän tämä ole muuta kuin jaloa kilpailua, ilahuttava todistus siitä, että suuret miehet oikeastaan ovat kaikkien kansojen omia.
Vaikkei nyt voitaisikaan kieltää norjalaisilta sitä kunniaa, että Ibsen on Norjassa syntynyt ja että hänen vanhempansa olivat puhdasrotuisia norjalaisia, ei se kuitenkaan estä tanskalaisia ylpeilemästä siitä, että hän on saanut ensimmäisen kirjallisen sivistyksensä heidän kauttansa. Saksalaiset väittävät, että hän heidän keskessään on elänyt miehuutensa parhaat päivät, omistanut heidän kulttuurinsa ja heidän maassaan oleskellessaan kirjoittanut suurimmat mestariteoksensa. Ranskalaiset eivät ole hänestä ottaneet omakseen muuta kuin sen, minkä hän muka on heiltä ottanut: mainion tekniikkansa ja repliikkinsä terävyyden. Ja luultavasti keksivät ruotsalaisetkin jotakin, josta Ibsenin on heitä kiittäminen. Ovathan kaikki skandinaavit serkuksia keskenään ja pikkuserkuksia germaanien kanssa.
Entä me suomalaiset!
Meille tulee usein se kunnia, että meidät luetaan skandinaaveihin. Kun ulkona maailmassa tulee puhe Ibsenistä, Björnsonista, Liestä, Strindbergistä y.m., sanotaan meille heidän johdostaan kohteliaisuuksia niinkuin omista miehistämme, ja kun huudahdetaan: la lumière vient du Nord! (valo tulee pohjolasta), saamme mekin olla kannoilla mukana.
Välistä saamme olla toisillakin kannoilla mukana. Kun ranskalainen tahtoo mielitellä meitä oikein hienosti, puhuu hän ensin hyvin kauniisti Tolstoista ja Turgenjevista ja Dostojevskista ja lisää sitten suojelevasti: vous etes russes, n'est-ce pas! (tehän olette venäläisiä tekin!) Me nyt emme kuitenkaan ole skandinaaveja emmekä venäläisiä. Mutta eihän olisi niin tuiki ihmeellistä, jos me kaiken tämän jälkeen ylpistyisimme niin, että koettaisimme hankkia itsellemme oikeuden Ibseniinkin.
Ja miksikä ei!
Tiedetäänhän, että suomalaista verta juoksee virtanaan norjalaisten suonissa ja kuka tietää, eikö Ibsen, samoinkuin Lie, ole saanut siitä osaansa. Olen ollut huomaavinani, että kun norjalaiset kirjailijat kuvaavat jotakin oikein kamalaa ja puistattavaa ja onttosilmäistä jossakin henkilössään, hakevat he siihen selityksen siitä, että hänen suonissaan vuotaa—»finnblod» (suomalaista verta). »Merentyttäressä» sanotaan tuosta »mystillisestä, vieraasta miehestä», että hän oli »födt over i Finland» (syntynyt Suomessa). Ja novellissaan »Den fremsynte» (Näkijä) koettaa Lie todistaa, että norjalaiset ovat saaneet parhaat kansalliset ominaisuutensa—suomalaisilta!
Ajatelkaas, jos se olisi ollut atavismia Ibsenissä, joka loihti esille tuon oudon, salaperäisen puolen hänen mielikuvituksessaan! Entä jos se oli suomalainen noita, joka noin purkihe esiin! Noita!
Niin, mutta sehän hän oikeastaan onkin, suomalainen noita runoilijaluonteeltaan: itseensä sulkeutunut, harvasanainen, synkkämielinen, ihmispelko, joka yksinäisyydessään hautoo elämän syntyjä syviä ja silloin tällöin pitkäin väliaikain kuluttua lausuu salaperäisen viisauden sanansa.
Eihän meiltä suomalaisiltakaan siis puutu syytä ottaa osaa kilpailuun
Ibsenin omistamisesta.
Mutta me voimme kuitenkin luopua tästä kilpailusta, koska on muita aloja, joilla voimme kilpailla hänestä paljoa suuremmalla menestyksellä. Me voimme kilpailla siitä vaikutuksesta, joka hänellä on ollut meihin ja joka—suotakoon ainakin meidän itsemme uskoa se—on ollut yhtä suuri meillä kuin missään muussa maassa.
Ibsenillä ei meidän maassamme ole paikkaansa toisten suurten kirjailijain rinnalla, niinkuin hänellä omassa maassaan on paikkansa Björnsonin, Lien y.m. rinnalla. Hän täytti meillä tyhjän paikan. Eikä ainoastaan niin, että hänen draamansa olisivat olleet kirjallisia merkkitapauksia, ne olivat samalla uusien aatteiden juhlia, joiden loistoa eivät mitkään kotimaiset kirjalliset muistopäivät himmentäneet. Vanhemmat runoilijamme olivat joko menneet manalle tai asettuneet talviteloilleen ja uusia ei ollut vielä ilmaantunut; kaikkien huomio oli suuremmassa määrässä kuin koskaan ennen suuntautunut länteen, etupäässä Ruotsiin, josta me niin usein olimme tottuneet vastaanottamaan kirjallisia ja muita herätyksiä. Herättäjä, aatteiden antaja, taidemuotojen uudistaja ei tullut tällä kertaa Ruotsista, tuli vuorien takaa, »over de höje Fjelde», maasta, josta me siihen saakka olimme tuskin mitään tienneet ja jonka kirjailijat olivat meille vielä vähemmän tunnetut. Mutta me omistimme hänet heti, sillä hänessä oli jotakin, jota meillä oli kaikki edellytykset ymmärtää. Hänessä oli sitä totisuutta, raskasmielisyyttä ja pessimismiä, jota pienet olot, vuosisatain sorto vieraiden valtain alla ja kansan pietistinen kasvatus ovat omansa synnyttämään. Mutta sen lisäksi oli hänessä jotakin muutakin, oli ennakkoluuloista vapauttavaa voimaa, vastustusta ja vihaista mieltä olevia oloja vastaan, joka ei kenessäkään omista kirjailijoistamme ollut puhjennut ilmi niinkuin hänessä.
Tietysti oli Ibsenin vaikutus samanlainen muissakin maissa, mutta muualla oli kuultu vapauttavia sanoja muiltakin huulilta, oli kuultu ruoskan vinkuvan muissakin käsissä. Muualla elettiin verrattain valoisemmissa oloissa yleensä ja paljoa vapaammissa paino-oloissa erittäin. Sentähden tervehti häntä meillä se yleisö, joka kykeni vastaanottamaan uusia vaikutuksia, innostuksella, jota ei ole tullut kenenkään muun osaksi.
Tuossa tuokiossa opimme me norjankieltä lukemaan. Olin juuri tullut ylioppilaaksi (v. 1880), kun ensi kerran kuulin puhuttavan Ibsenistä. Ostin hänen runonsa ja aloin niitä tavailla. Puolet sanoista olivat minulle tuntemattomia tai ymmärsin minä ne väärin, selittäessäni ne ruotsin mukaan, mutta siitä huolimatta opin minä niistä ulkoa useita niinkuin: »Bergvaeg brist med drön og brag for mitt tunge hammerslag»— »Agnes, min dejlige sommerfugl».—Ihmeellinen oli noiden voimakkaiden säkeiden vaikutus meihin, jotka olimme tottuneet Runebergin, Topeliuksen ja suomalaisen kansanrunouden lempeämpään lyriikkaan.
Kun ovi kerran oli auennut, astuimme me sitten Ibsenin draamallisten henkilöiden pylvästöön, tutustuen ensiksi niihin taideteoksiin, jotka hän aikaisemmin oli luonut, ja sitten niihin uudempiin, joita hän aina säännöllisten väliaikain kuluttua pystytti eteemme. Suomalainen Teatteri piti huolta siitä, että Ibsenin henkilöt asetettiin ilmielävinä eteemme, ja on meillä ilo omistaa sellainen hänen naisluonteittensa esittäjä kuin Iida Aalberg, jonka asetamme siinä kohden yläpuolelle kaikkia muita. Noran luonteen tulkitsijana ei hänellä lienekään vertaistaan, ei ainakaan monta.
»Noran» jälkeen tulivat Ibsenin muut draamat kukin vuorollaan, joista jokainen on meillä esitetty ja jotka melkein kaikki ovat herättäneet vilkasta keskustelua ja ylläpitäneet kirjallista harrastusta, jommoista emme ennen olleet nähneet. Kävihän kahden vuoden väliaika välistä pitkäksi, mutta siitä huolimatta jaoimme me kuitenkin aikamme näiden kirjallisten merkkipäiväin mukaan. Viime vuonna ei ollut »Ibsen-vuosi», mutta tänä vuonna se taas on ja me odotamme joulua jännityksellä ja samalla luottamuksella, varmoina siitä nautinnosta, jota »uusi Ibsen» on meille taas tuottava.
Ibsenin merkitys meillä on vielä siinäkin, että hän, kulkien loistavana pyrstötähtenä harmaalla kirjallisella taivaallamme, toi tullessaan koko sikermän muitakin tähtiä, jotka valaisivat meitä niinä väliaikoina, jolloin hän itse oli piilossa. Virinnyt myötätuntoisuutemme Ibseniin sai meidät tutustumaan Björnsoniin, Liehin, Kiellandiin ja Garborgiin. Norjalainen kirjallisuus kävi meille yhtä rakkaaksi kuin omamme ja syrjäytti osaksi ruotsalaisen. Norjankieli tuli meille kulttuurikieleksi ja kärsivällisesti tavailimme me outoa kansanmurrettakin Garborgin kirjoissa. Tällä kielellä, jota me tunnemme vain kirjallisuudesta, on meidän korvissamme omituinen, juhlallisen voimakas kaikunsa, sen sanoilla on meille tuoreempi ja kuvaavampi merkitys kuin niille, jotka käyttävät sitä jokapäiväisenä kielenään. Jos sitä sitten kuulemme jonkun norjalaisen huulilta, niin nostaa se puhujan meidän silmissämme jonkinlaiseen tenhopiiriin ja tekee tavallisesta merimiehestä tai jonkin sahalaitoksen konttoristista— ibseniläisen henkilön. Se tekee meihin samanlaisen vaikutuksen kuin esim. italiankielessä käytetyt tunnetut latinalaiset sanat, joita luulimme voitavan käyttää vain vanhassa klassillisessa runoudessa.
Mutta minä huomaan alkavani käydä juhlalliseksi! Niin käy aina, kun on kysymys Ibsenistä. Käy niinkuin jotakin vanhaa duomoa katsellessa, jota aikoi tarkastaa vain ohimennen, mutta jonka juureen kuitenkin pysähtyy tuijottamaan, kunnes niskaa alkaa pakottaa ja päätä huimata. On siis aika lopettaa. Tiedänhän, että me suomalaiset, kun on kysymys Ibsenin ihailemisesta, kuitenkin viemme voiton kilpailussa kenen kanssa hyvänsä.
»Uusi Kuvalehti», maalisk. 15 p:nä 1898, ja eräs Ibsenin kunniaksi toimitettu norjalainen juhlajulkaisu, hänen täyttäessään 70 vuotta.