I.
»Björnson on tullut!»
Helsinki, 4 p:nä toukok. 1888.
Ellen suuresti erehdy, en ole ainoa sanomalehtimies, joka juuri tällä hetkellä istuu pöytänsä ääressä ja ihailee tuota mielestään kuvaavaa otsaketta siihen uutiseen, jossa ilmoitetaan, että Björnson on saapunut Suomeen.
»Björnson on tullut!»… »Björnson on tullut!»—Eikä mikään muu paremmin kuvaakaan sitä hommaa ja sitä hätiköimistä, joka aina vallitsee Helsingissä, silloinkun joku suuri mies muualta maailmasta saapuu tänne.
Olisittepa nähneet sitä hyökkäilemistä, joka oli junalla tänä iltana. Tiedettiin, että tuo suuri norjalainen kirjailija sillä saapuu. Ja häntä tietysti kaikki katsomaan. Mustanaan vilisi katuja pitkin väkeä asemalle, ja minä otaksun, että ne enimmäkseen olivat niitä, jotka »vaativat mieheltä samaa siveellisyyttä kuin naiselta»—eikä päinvastoin. Varsinkin oli naisia epälukuisin ja minun silmääni sattui leikkotukkia tukuttain.
Mistä ovesta hän tulee? Jos hän tulee sieltä? Mutta ehkä hän tulee täältä? Seisotaan tässä! Mennään tuonne!
Suurin osa riensi kuitenkin toisen luokan odotussaliin, jossa valkotakkiset ylioppilaat odottivat laulullaan.
Ja ne, jotka sinne menivät, ne olivat oikean paikan valinneet. Tähdättiin ovea kohti ja kohta tulikin hän ovesta. Mies roteva ja juhlallinen. Harmahtava tukka, tuuheat kulmakarvat. Astui sisään kuin kuningas, joka on tottunut kunnioitukseen. Käsipuolessa pienoinen nainen, kainaloon asti, hänen puolisonsa.
»Ja vi elsker dette landet»—helähti, ja suurella liikkeellä paljasti sankari päänsä. Seisoi ja kuunteli ja katseli ympärilleen.
»Eläköön Björnstjerne Björnson!» yllytti laulun loputtua laulajien johtaja. Ja »eläköön» kajahti kymmenkertaisesti kaikilta tahoilta. Jotkut uusmaalaiset koettivat kiilata »hurraataan» väliin, mutta se haihtui kuin rantasipin papatus meren kohinaan.
Toivottiin tietysti pienoista puhetta ja se saatiinkin. Puhe siitä, ettei tässä ole tilaisuus pitkältä puhua, mutta ehkä vasta sitä enemmän. »Antakaa minun kuitenkin kuulla, miten te huudatte eläköön-huudon Suomelle.»
Sen hän sai ja vielä »Savolaisen laulun» lisäksi. Jonka jälkeen lähti menemään, kädessä kukkaskimppu, ja kainalossaan nuori neitonen. Kahden puolen jakausi yleisö ja hattuaan nostaen kiiruhti hän heidän ohitsensa.
Kun oli jo ovesta ulos menemäisillään, viilsi vielä ilmaa kimakka naisen »eläköön». Runoniekka nosti lakkiaan ja näkyi hymähtävän. Ja sitten hän katosi kadulle.
Huomenna on hänen ensimmäinen luentonsa yliopiston juhlasalissa. Ihmiset tietysti rikkovat jäsenet itseltään ja muilta tapellessaan pileteistä. Monet perheet ja hyvät ystävät riitaantuvat ikuisiksi ajoiksi siitä, kuka saa pitää suurelle miehelle kutsut silloin ja kuka silloin.
Ja naiset! He ovat viskanneet viuhkansa loukkoon ja tarttuneet kahden käden »hansikkaihinsa». Jos niillä vain löyhyttelisivät! Mutta minä pelkään pahoin, että he läiskyttelevätkin.