IV

Söderling ja Söderlingska astuivat yhä vakoaan, toinen vetäen, toinen työntäen. Molempia heitä jo uuvutti ja olisi tehnyt mieli huoata, mutta kun toinen ei sitä esittänyt, niin ei toinenkaan.

Äijä oli kompuroinut huoneestaan tuvan nurkalle eikä näyttänyt tietävän, mihin ryhtyisi. Hän seisoi kädet taskussa, polvet koukussa, selkä köyryssä ja naama happamena, ja oli juuri tirskahuttanut kaikkein halveksivimman sylkäisynsä kaikkein halveksivimmilta huulilta, kun näki Helgan viittovan leppäkalliolta.

--Mitä se tyttö siellä huitoo?

Samassa näki sen Söderlingskakin ja painalti auran kären multaan, niin että vetäjä oli lentää selälleen.

--Mitä Helga siellä huitoo? Onko se nähnyt meressä jotain?--Jo nähdään!-- Tullaan! Tullaan!--Lakkaahan jo!

Hän teki kädellään kieltävän liikkeen, viitaten kiukkuisesti Korsuun päin. Helga näytti ymmärtävän, koska samassa katosi.

--Se on varmaan nähnyt meressä jotain. Miksei se tule itse sanomaan? Tarvitseeko koko maailman saada tietää, jos siellä nyt onkin joku laudanpätkä. Aina se on niin malttamaton.

--Luultavasti siellä on lahnoja Kalliolahdessa, sanoi Söderling.

--Mene ja ota riimuverkot aitasta.--Hanna, mitä sinä juokset?--Onko se hullu?

Mutta Hanna, joka hänkin oli nähnyt Helgan, meni jo täyttä karkua kannaksella, hameet polvissa hulmuten.

Muut olivat, verkot selässään, ehtineet juuri Käärmesaaren kannaksen yli, kun Hanna jo juoksi heitä vastaan Kalliolahdesta päin, posket hehkuen, silmät palaen.

--Siellä on meren saalista ... meren saalista!

--Mitä saalista ... missä?

--Kalliolahdessa ... Helga näki ... minä näin....

--Mitä te näitte ... missä Helga on?

Ne koettivat olla tyyniä ja välinpitämättömiä, isä, äiti ja ukki, mutta vapisivat jokainen, niin etteivät polvet tahtoneet pitää.

--Helga on tuossa....

Helga kyyhötti kiven kupeella, raskaasti hengittäen ja sylkien verta, mutta samalla hymyillen, saamatta sanaa suustaan, viitaten kiihkeästi lahteen päin.

--Mutta sanokaahan toki, mitä siellä on?

--En minä tiedä, huohotti Hanna.

--Vaan tottahan näit?

--Joitain mustia ... mättäitä ... suuria kuin pakkilaatikoita ... koko lahti on niitä täynnä.

Hanna pyörähti ja karkasi takaisin sinne, mistä oli tullut. Verkot romahtivat kallioon, ja vanhat riensivät rantaa pitkin, eukko eilimäisenä. Siinä oli ensin sileää kalliota, sitten piti kiertää märkä paikka, sitten taas juosta tasaista rantaa, kiivetä kallion kielekkeen yli, ja siinä oli sitten Kalliolahti, yhdeltä puolelta jyrkkärantainen, muilta loivempi. Ukki suurine saappaineen jäi jälkeen, lipesi pari kertaa, kaatui ja saapui viimein kiroillen ja ronkkoaan pidellen lahden pohjaan, jossa muut seisoivat sanattomina, huohottaen hekin juoksustaan.

Heidän edessään oli lahden pohjaan ajautuneita neliskulmaisia esineitä, vieri vieressään kiinni, joitain, joista he ensi näkemällä eivät voineet sanoa, mitä ne olivat. Niiden ympärillä oli karkeaa säkkikangasta ja ne olivat kiedotut rautavanteihin.

--Mitä ihmeitä ne ovat nuo? Turvepehkupaaleja ne eivät ole, mutta joitain paaleja ne ovat.

--Kiskaistaan maihin muuan ja katsotaan.

--Näen minä katsomattakin, sanoi ukki, jo nuorestakin minä näen, että ne ovat pumpulipaaleja....

Kiskaistiin kuitenkin yksi miehissä maihin. Söderling ratkoi veitsellä kangasta ja sai sieltä pian esiin kuivaa, pilaantumatonta pumpulia.

--Kauvan ne eivät ole vedessä uineet.

--Ovat luultavasti jotain kansilastia.

--Mitä luulet tuon painavan?

Paalia kohotettiin ja sen paino arvioitiin noin sadaksi kiloksi.

--Paljonko edestä luulette olevan tavaraa tuommoisessa?

--Mitä maksanee kilo pumpulia?

--Koivistolainen kertoi kerran löytäneensä pumpulipaalin ja saaneensa löytäjäisiä viisikymmentä markkaa, kolmanneksen sen hinnasta.

--Tuommoinen olisi siis sadanviidenkymmenen arvoinen?

--Kuinka monta niitä siinä on?

Kaikki laskivat, osoitellen sormillaan kutakin paalia erikseen, ja saivat kahdeksantoista.

--Tuolla on vielä kaksi ja salmen suussa tulee kolmas.

--Niitä on siis jo nyt ainakin kaksikymmentäyksi.

--Se tekee siis noin kolmetuhatta markkaa! huudahti Hanna.

--Ja meressä voi olla vielä kuinka paljon tahansa.

--Se on tietysti vain pieni osa, joka on osunut salmen suusta sisään.

--Vaan kuinka ne ollenkaan ovat siitä osuneet?

--Se on ikuinen ihme!

--Se on niinkuin isä jumala itse olisi ne tänne ohjannut ... ajanut kuin lampaat karsinaan.

--Niin onkin ... minä tiedän, että niin onkin! kuiskasi Helga, joka oli tullut jälestä, kättään heikosti huiskuttaen, saaden tuskin ääntä.

--Tulivathan ne halotkin silloin ... viisi syltä yhtenä yönä.

--Silloin oli sama tuuli kuin nytkin.

Oli pian valmiina selitys siihen, miten ihme oli tapahtunut. Tavara oli nähtävästi joutunut mereen niin, että aalto yhdellä pyyhkäisyllä oli heittänyt kansilastin laidan yli ja meri sitten ajanut niitä edellään kuin lampaita karsinaan. Koska ne eivät olleet tarttuneet Ulkokareille, mihin tavallisesti kaikki meren tuoma tarttuu, niin ne olivat kulkeneet sen kären ohi itäpuolitse. Sieltä tänne ajautuessaan oli niiden täytynyt hajaantua, mutta kun ne kohtasivat tämän Käärmesaaren, oli tuuli, joka puhalsi viistoon rantaa vastaan, hiljalleen sujuttanut niitä salmen suuhun, josta eivät päässeet ohi, koska siitä pisti pieni niemen sarvi mereen. Se oli kuin otsaverkko, joka käänsi ne salmeen kuin rysän nieluun.

Tämä oli ukin arvelu.

Helga hymähti itsekseen. Hän tiesi, kuinka ne olivat tulleet--omia teitään ... suoraan siihen, missä olivat ... kolme tuhatta... kolme tuhatta markkaa ... kuin taivaan tietä!

--Tulivatpahan miten tahansa ... ne ovat nyt nostettavat heti maihin, sanoi emäntä melkein hätäillen.

--Olisi se Kallekin saanut olla apuna, sanoi Söderling.

--Saadaan nämä ilman häntäkin. Ei vitkastella nyt. Antaa Kallen olla siellä, missä on... niitä voi olla meressä vielä kuinka paljon tahansa.

Helga hymähti taas. Hän tiesi, ettei meressä ollut tämän enempää.

--Ei vitkastella nyt!

--Eihän ne nyt siitä mihin mene.

--Vaikkeivät ... mutta ei vitkastella nyt. Söderlingska oli melkein hengästynyt jo ennen kuin ryhtyi työhön.

--Käytäisiin ensin aamiaisella.

--Käykää ... käykää ... minä jään ... käykää ja pankaa tupakka ja maatkaa ruokalepo... saan minä nämä Hannan kanssa yksinkin maihin! Hanna, juokse puoshaka pihasta. Eläkä vie verkkoja mennessäsi sieltä ... anna naapurin jäädä siihen luuloon, että täällä ollaan kalassa.

Hän ryhtyi heti kiskomaan saalista maihin, ja muiden täytyi seurata mukana. Paalit vedettiin ensin kaikki luisulle rannalle ja kiskottiin ja kannettiin siitä ylemmä kahden kallion väliin, jossa niitä ei voinut nähdä maalta eikä mereltä.... Sitten ne katettiin sammalella ja kanervan varsilla.

--Täytyy siinä olla tarkka vainu sillä, joka ne siitä löytää.

--Miksi ne ovat noin piilotettavat? kysyi Hanna.

--Siksi vaan, vastasi emäntä.

Oli tuskin joudettu sanaa vaihtamaan puskiessa ja puuhatessa. Syömättä ja juomatta oli päivä mennyt. Oli jo melkein pimeä, ennenkuin päästiin pois. Oli tyyntynyt ja sataa tuhutti. Helga oli mennyt ennen muita keittämään kahvia ja laittamaan ruokaa.

--Täällä on jo Kallekin! huusi hän tulijoille oveen.

Kalle istui ääneti pöydän päässä ikkunan alla, märkänä ja väsyneen näköisenä.

Nyt Söderlingska ei enää saanut riemuaan pidätetyksi.

--Meillä on kolme tuhatta! Mitäs sinulla on, poika?

--Mitä lie tuossa, sanoi Kalle nostaen märän esineen vierestään penkiltä pöydälle.

--Mikä se on? Mitä siinä on?

--Katsokaa.

Sen sanottuaan hän nousi ja meni ulos.

--Mitä siinä on? Mikä käärö se on? Tehkää tulta, että näkee!

Käärö, jonka Kalle oli jättänyt pöydälle, oli nahkainen torvikotelo. Sen sisässä oli toinen kotelo vahakankaasta, josta ilmaantui tukku papereita, niinkuin laivan papereita. Niitä avattaessa patosi pöydälle setelitukku.

--Tässä ... tässähän on rahaa.... Se on ... se on löytänyt rahaa.

Hanna syöksyi ulos Kallen jälkeen. Kalle seisoi kalliolla, päin sateeseen.

--Kalle, sinä olet löytänyt rahaa! Tiedätkö sinä, että sinä olet löytänyt rahaa?

--Tiedän.

--Kalle!

Hanna tahtoi käydä häntä kaulaan, mutta Kalle työnsi hänet pois ja lähti menemään.

--Mikä sinun on?

--Ei mikään.

--Tule tupaan!--mutta Kalle vetäytyi vältellen yhä edemmä. Hanna riensi takaisin sisään.

--Tässähän on tuhansia! huusi emäntä--kuinka monta tuhatta lieneekään!-- Hän koetti turhaan laskea rahoja.--Lue sinä, Hanna! Minkä maan rahaa se on?

--Tien gulden, luki Hanna setelistä. Näissä on sama kymmenen numero ... ei, toisissa on viiden.

--Paljonko se on meidän rahassa?

--Elähän, montako niitä on?

--On näitä ainakin sata.

--Paljoko se on meidän rahassa?--Kalle sen kyllä tietää. Minne se meni? Saahan nyt sisään se poika. Miksi se ei tule?

--En tiedä, mitä oikkuillee.

Mutta samassa Kalle tuli, istahtaen ynseästi sänkyynsä oven suuhun.

--Minkä maan rahoja ne ovat nämä?

--Hollannin guldeneja, jurahti Kalle.

--Paljonko on tämmöinen kymmenen guldenia meidän rahassa?

--Lienee se ainakin kaksikymmentä.

--Kaksikymmentä ja sata! Silloin meillä on, Kalle, kaksituhatta markkaa.

--Ei meillä ole vielä mitään, sanoi Kalle.

--Löytökalu on sen, joka on sen löytänyt.

--Tottahan!

--Vasta sitten, kun omistajaa ei ole ilmaantunut.

--Ne makaavat meren pohjassa! remahti Hanna.

--Hiljaa, tyttö, elä huuda! Pankaa ovi kiinni! Vedä, Helga, uutimet ikkunan eteen.

Katseita kulki ristiin, toisesta toiseen. Ei kukaan oikein tiennyt, mitä toinen ajatteli. Helga veti uutimet ikkunan eteen. Söderlingska koetti sitoa seteleitä yhteen pinkkaan, mutta hänen kätensä vapisivat niin, että hän tuskin sai sen tehdyksi. Söderling pyörähteli ja tepasteli niinkuin hätäissään jostain. Ukko istui pöydän kulmalla kasvot kiinteinä niinkuin hammasta purren, huulet samalla aukeillen, silmät älyttöminä ja tuijotti rahoihin, saamatta sanaa suustaan. Hanna väijyi Kallea, Helga keitti kahvia, kasvoilla voitonriemuinen, melkein hurmaantunut ilme.

--Ulkokariltako sinä ne löysit? kysyi Söderling.

--Sieltä.

--Oliko se ajautunut maihin?

Kalle ei vastannut.

--Oliko naapuri siellä? kysyi Söderlingska, osaamatta muuta.

--Ei.

--Et nähnyt siellä pumpulipaaleja?

--En.

--Voi, hyvä jumala, onko nyt milloinkaan kuultu, että meri antaa puhdasta rahaakin! Minne minä nämä nyt panen?

--Anna Kallelle, nehän ovat Kallen.

--Äiti panee vain ne omaan talteensa.

--Samahan se on ... yhteistähän meille on kaikki, nämä ja paalit myös....

Hänen kasvonsa repeilivät, hän tempasi esiliinansa silmilleen ja pillahti itkuun.

--Mitä siinä on itkemistä! ärähti ukki. Mutta hänenkin kasvojaan repi ja leuka järisi.

--Semmoinen summa rahaa, jolla saattaa saada mitä tahansa ...
kuolinpäiväänsä saakka....

Söderlingska samassa tointui, kahmasi rahat ja lennätti ne suinpäin kaappiin ja paiskasi oven kiinni.

--Elä pane niitä sinne ... pistä ne takaisin koteloon ... pane ne kirstuun!...

--Niinpä niin ... kirstuun ... Kuinka paljon pitää antaa pois, jos omistaja ilmaantuu?

--Löytäjä saa silloin vain kolmanneksen, jos sitäkään.

--Vaan jos omistajaa ei ilmaannu?

--Silloin saa kruunu hänen osansa.

--Pitäkää suunne siinä! karjaisi ukki. Ei penniäkään pois! Mikä on löydetty, se pidetään! Sekä rahat että paalit. Lyhentämättä!

--Niin minustakin! sanoi Söderlingska.

--Vaan pitäneehän toki ilmoittaa tulliin! Eikö? sanoi Söderling.

--Ei!

--Semmoinen on kuitenkin laki.

--Laki! Mikä laki? tiuskaisi ukki, melkein kuin vimmastuen.

--Isä, rauhoittukaa ... ei nyt rakenneta riitaa ... ollaan tyytyväisiä ... hyvä kaikki, miten hyvänsä.

--Eikö kuitenkin pitäisi tehdä niin kuin on oikein, koetti vielä Söderling.

--Niinhän tehdäänkin ... niinhän tehdäänkin. Mutta nyt minun täytyy saada ruokaa ja kahvia.... Kas niin, elä seiso siinä, Söderling, niinkuin puulla päähän lyötynä ... olethan sinä sen näköinen kuin olisi tapahtunut joku kauhean suuri onnettomuus. Kas niin, onko sinulla kahvia, Helga? Kun en ole sitten aamun saanut tilkkaakaan ... tahtooko joku muukin ensin kahvia?

--Minä söisin ensiksi, sanoi Söderling.

--Ka, syö, mikset syö ... onhan siinä ruoka edessäsi.

Ruoka rauhoitti. Oli yhtäkkiä, niinkuin kaikki olisi ollut entisellään, niinkuin ei olisi mitään erikoista tapahtunut. Ei puhuttu sanaakaan. Leuvat vain ehkä toimivat tavallista nopeammin, lusikat ehkä vain vilahtelivat kupista suuhun tavallista vilkkaammin. Söderlingska joutui ennen muita valmiiksi. Silmissä viekkaan leikillinen ilme hän virkkoi:

--Saalishan on oikeastaan Helgan ja Kallen. Ne on nyt ne, jotka ovat rikkaita. Meillä muilla ei ole enempää kuin ennenkään.

--Kyllä te saatte minun löytöni pitää, sanoi Kalle.

--Ja minun myös, sanoi Helga.

Äiti oli yhä puhuvinaan leikkiä, mutta vaikka suupieli nauroi, niin silmäkulma urkki.

--Saan siis menetellä niinkuin omani kanssa? Vaikka pitäisin kaikki enkä ilmoittaisi mitään tulliin?

Kalle ei vastannut. Hän söi koneellisesti, melkein ahneesti, ajatukset jossain muualla.

--Ei ainakaan minun paalejani tarvitse ilmoittaa, sanoi Helga.

--Eikö? Miksei?

--Ei kukaan tule niitä kuitenkaan kysymään.

--Mistä sinä sen tiedät?

--Minä tiedän.

--Kuka niitä kysyisi! puuttui ukki puheeseen, poski ruokaa pingollaan. Näille tavaroille ei tule perijää eikä rahoillekaan. Se laiva, josta ne on kotoisin, on meren pohjassa. Kun rahat ja paperit kerran tulevat maihin, silloin on se laiva uponnut tai ainakin sen miehistö hukkunut. Ei tuo käärö olisi joutunut merellä ajelehtimaan, jolleivät miehetkin olisi joutuneet mereen. Kyllä kapteeni aina pitää viimeiseen asti kiinni laivansa papereista. On löydetty hukkuneita merikapteeneja, jotka ovat puristaneet niitä rintaansa vasten niin, että on täytynyt väkisin luita longistaa. Ei ne niitä eläissään hellitä.

Kalle oli lakannut puremasta, sitten hän taas jatkoi.

--En minä kuitenkaan luule, että kenenkään on tarvinnut hukkua, sanoi Helga varmasti ja iloisesti. Ovat voineet tulla jotenkin muuten.

--Mitenkä muuten? hönkäisi ukki.

--Jumala on voinut antaa ne suoraan.

--Mitenkä suoraan?

--Ka, antakaa te Helgan uskoa, niinkuin hän itse tahtoo. Ja uskokaa te, pappa, niinkuin te osaatte. Helga tietysti tarkoittaa sitä, että tämä on kuin jumalan lahja, ja niin ihmeellinenhän se onkin, ja että kun jumala antaa, niin hän antaa lyhentämättä. Olisiko tuo nyt niin kummaa, jos jumala kerran olisi antanut meillekin ja vaikka kuinka suoraan. Suurihan se on raha, mutta ovat monet saaneet suurempiakin. Meri kai kerran tahtoi palkita meillekin, maksaa monivuotiset velkansa menetetyistä verkoista ja särkyneistä venheistä.... Pidetään tavarat ja pidetään reilusti!

--Ei penniäkään pois, kun kerran on saatu!

--Silloin tapahtuu vääryys.

--Ja mikä? Ja kenelle?

--Totta laivan isännälle.

--Eihän, koska laiva kerran on vakuutettu ja lasti myös.

--Sitten vakuutusyhtiölle.

--Ei sillä ole aikaa eikä sen kannata periä merestä kaikkea, mitä siihen laivain kannelta tippuu. Sen rahoissa ei muutama kymmenkunta pumpulipaaleja paljoakaan tunnu. Vaikka tietäisivät, tuskin viitsisivät vaivautua niitä noutamaan. Olen puhunut näistä asioista herrain kanssa kuinka monesti tahansa. Niillä on ihan eri rahansa ja kassansa, joista tämmöisiin tarpeihin otetaan, eikä niiden tulot siitä yhtään lyhene, vaikka laivoja hukkuisikin. Yhtä suuria korkoja ne silti maksavat, menköön laivoja pohjaan tai olkoon menemättä. Kuta enemmän haaksirikkoja tapahtuu, sitä enemmän vakuutusyhtiöt ansaitsevat, sillä sitä enemmän ja sitä korkeammalle toiset vakuuttavat. Ja jos siinä vähän häviäisivätkin, niin herroja ne ovat, rikkaita, semmoisia kuin eilinen konsuli. Ja lyhentämättä ne ottaa. Ja mitä sanoo pelastuslaivan kapteeni, kun saapuu hylyn luo? »Raha tai henki! Maksa pois, mitä minä tahdon, tai mene pohjaan.» Semmoisia ne on ne, yhdet niinkuin toisetkin.

--Juuri niin se on!

--Ja saakos ne sitten mitään siitä, mikä on mennyt pohjaan! Ottakoot sieltä ensin! Siellä sitä kuitenkin on enin siitä, mikä mereen on joutunut. Onko meren pohja milloinkaan kenellekään maksanut takaisin? Ilmoittaako se koskaan tulliin? Sinne olisivat menneet pian paalit ja rahatkin, vettyneet ja menneet pohjaan. Jos ei sattunut Helga menemään Käärmesaareen, niin huomenna ehkä olisivat uponneet. Kuluuhan välistä viikkoja, ettei siellä kukaan käy.

--On nyt kuitenkin vähän kaameaa ajatella, että laiva ja miehistö ehkä makaavat meren pohjassa tuolla jossain ja me täällä kätkemme heidän tavaroitaan.

--Elä sinä jarruta! Ja kuka sen on sanonut, että laiva on uponnut ja miehistö hukkunut?

--Juuri äsken te, appi-ukki, itse arvelitte niin, sanoi Söderling.

--Yhtä hyvin saattaa arvella, ettei se ole uponnut. Tai ei ainakaan miehistön ole tarvinnut hukkua. Käärö on muuten voinut joutua mereen.

Kalle niinkuin vähän vavahti, ja toiset luulivat hänen aikovan sanoa jotain. Ei hän kuitenkaan sanonut, eivätkä toisetkaan kysyneet.

--Ei luulisi enää nykyiseen maailman aikaan ihmeitä tapahtuvan. Vaan sillaikaa kun me kiikaroimme ulos ja sieltä odottelemme ja päivittelemme, ettei tule mitään, ja olemme pahalla tuulella, sillaikaa virta kantaa lekuttaa pumpulipaaleja kotilahteen ja rahaa omille rannoille. Onko koskaan semmoista kuultu?

Mutta ei Söderlingska kuitenkaan saanut mielialaa nousemaan.

Kalle jurotti ja Söderling oli yhä huolissaan olevan näköinen.

--Vaan jos ei paaleja ilmoiteta, kuinka ne sitten saadaan rahaksi?

--Myödään, tiemmä! Heitä se minun huolekseni! Vaikka lähden heti paikalla Helsinkiin--ja niin lähdenkin ... ja myön jollekin virolaiselle. Ykskaks se on täällä jahdillaan ja paalit lahden takana.

--Entä mitenkä rahat?

--Ne vaihdetaan.

--Helsingissäkö?

--Siellä tai muualla tai missä tahansa ... elä sinä sitä sure..

--En minä sitä.

--Mitäs sinä sitten! Kas niin! Elä siinä mökötä! Sillaikaa kun minä hankin rahat, sinä soudat Boolen isännän luo ja puhut valmiiksi Saukkosaaren oston. Saat sanoa minua valehtelijaksi, jos ei Korsu jo ensi talvikelillä aja huoneitaan toiseen saareen, ellei tahdo myödä niille, joilla on, millä siihen paikoilleen ostavat. Tuparakennus ainakin jää, koska se on tehty talon metsästä. Siinä on nyt teille, Kalle ja Hanna!

--Ettäkö että--?

--Juuri niin! Kun vain ripeästi liikutaan.

--Olisipa se!

--Se se olisi! Alatko älytä?--Tuleeko Kalle toveriksi kaupunkiin?

--En tule, sanoi Kalle jyrkästi.

--Minä tulen! huudahti Hanna.

--Minä myös, sanoi ukki.

--Sehän sopii. Kyllä minä teidänkin kanssanne pärjään.--Eikä sitten muuta kuin lähtöä laittamaan!

Eukon touhu tempasi mukaansa kaikki, Söderlinginkin. Hän muisti, että isonpurjeen selkänuora oli mennyt poikki viime retkellä ja pari knaappia irtaantunut. Tytöt alkoivat äidin lennättäminä huiskahdella tuvasta aittoihin, aitoista tupaan, sieltä rantaan, kooten tavaroita, vieden niitä venheeseen, muistaen sitä, unhottaen tämän ... kahvipannu oli puhdistettava, spriikeittiö pantava kuntoon, piirakoita oli paistettava. Kaikki juoksivat, ei kukaan astunut, ukkikin hölkkäsi noutaessaan lähteestä vettä viinalekkerillään, joka pian taas oli oleva parempaa täynnä. Kalle yksin ei puuttunut mihinkään. Sen hän kuitenkin teki äitinsä pyynnöstä, että veti kalasumpun maihin ja otti siellä olevat muutamat hauet ja kampelat ja pani ne vasuun vesiheinien väliin.

Mutta kesken kiireen valtasi Söderlingin epäilys ja katumus.

--Jos siinä sittenkin tulee paha synti, jos ei ilmoiteta tulliin, niinkuin laki vaatii?

--Jos mikä synti tulee, tulkoon minun synnikseni! Ei siitä nyt ainakaan semmoista tule, että tarvitsee helvettiä pelätä. Pikku katumuksella se on semmoinen sovitettuna, että pitää, minkä löytää. Ole sinä huoletta, ei sinun missään tapauksessa tarvitse mennä helvettiin; jos sinne kenen on mentävä tästä talosta, niin kyllä minä menen ... kaikkien puolesta.

--Äiti, kuinka te saatatte? kauhistui Helga.

--No, olitko sinäkin nyt siinä? Suottahan minä, kun se tuossa turhia....

Mutta hätkähti hän itsekin omia puheitaan.

Hupeni siinä yö lähtöä laittaessa, ja oli jo täysi päivä, ennenkuin päästiin purjetta nostamaan.

Pidellessään kokkaköyttä tuli Söderlingin vielä kerran paha olla.

--Kuulehan, Emma, eikö sittenkin olisi parasta tehdä, niinkuin laki vaatii?

--Heit' irti vaan!--Jako minä tyytyisin vain löytäjäisiin ja rupeisin odottamaan niitä vuoden päivät?--No, eikö sittenkin ole klyyvarin knaappi poissa ... kuinka monta kertaa minä olen ... heitä irti! sanon minä. Kun meri kerran miehelle antaa ... nyt mennään ja sillä hyvä!

--No, no, menkää sitten, menkää sitten!

--Onnea matkalle! huusi Helga iloisesti esiliinaansa heiluttaen. Ja Hanna heilutti vantin varassa seisoen vastaukseksi omaansa.

Ja heidän hyvä tuulensa tarttui Söderlingiinkin.... Ehkä se on niin ... ehkä on niin.... koska Helgakin sanoo ne jumalan lähettämiksi.

--Hurraa, hurraa! Heiluta, Kallekin, Hannallesi, kun se juuri sitä varten seisoo vantissa ... on se sorja tyttö....

Mutta Kalle seisoi hiukan ulompana, jurona, kädet taskussa ja kääntyi pois jo ennen kuin venhe oli päässyt sataman suusta.