X

Taival Saukkosaaresta Kirkkosaareen katkesi yhä kiintyvässä laitatuulessa niin pian, että tapulin ja kirkon ovet olivat vielä kiinni, kun Söderlingien pursi pyörähti satamasillan tyyneen, pistäytyen siihen toisten saaristopursien väliin. Ei ollut kirkkolaivakaan vielä saapunut, huusi vasta jossain sisäväylällä.

Söderlingskasta oli aina--arkenakin, saati sitten näin sunnuntaina-- juhlallista laskea siihen vanhan, totisen, ankaran kivikirkon alle, joka seisoi kallioisella pohjallaan melkein yhtä vanhana ja tukevana kuin kallio itsekin. Ja samalla jotenkuten kuin ahdistavaa. Sillä siinä se sitten vasta johtui mieleen synti kuinka vanha ja kuinka pieni tahansa, vaikka olisit koettanut kuinka paaduttaa itsesi ja olla välittämättä ja viekastella. Tapuli sen vieressä, käheä-äänisine kelloineen, vähän sen näköinen kuin vanha lihava emäntä--»mummu», joksi häntä leikillä sanottiinkin--oli toki hiukan arkisempi ja tutumpi, mutta pyhäisin oli sekin tarpeeksi ankara ja totinen ... ja viirikukko sen katolla oli kuin aina valvova, joka taholle tähystelevä omatunto.

Kirkon ympärillä oli kiviaita, joka yhtyi kahtaalta tapuliin, niin että ovi sen holvin alatse oli samalla porttina kirkon pihalle. Vähän matkaa kirkosta oli pappila ja sen ympärillä pienoinen kylä kalastajatupia, pari kauppapuotia ja leipuri. Kirkon takana ylinnä muita oli kalliolla luotsimaja ja sen riuku ja tullipäällysmiehen asunto.

Kylänraitilla, rannalla ja laivasillalla käyskenteli kirkkopukuista väkeä. Ryhmä naisia istui jo tapulin edustalla avausta odottamassa.

Helga hyppäsi ensin maihin ja riensi ystävätärtään opettajatarta vastaan, joka syli avoinna juoksi häntä kohti alas sillalle.

--Minä olin luotsituvassa tähystämässä ja tunsin jo kaukaa teidän venheenne.... Meitä on täällä paljon!

--Voi, voi, minulla on niin kauhean paljon puhumista.... Äiti, minä menen koululle!

--Kai sinä kuitenkin tulet kirkkoon?

Helga ei vastannut, eikö lie kuullutkaan, ne riensivät käsikädessä pois.

--Nyt siinä kaakatetaan, pääsi Hannalta sillalle noustessa.

--Anna sinä heidän olla.

Kulkiessa sillalta maihin valtasi Söderlingskan yhä enemmän liikutus ja hartaus ja arkuus ja juhlallinen mieli. Ja samalla kuin tunnon moite ja häpeä jostain--joka kuitenkin haihtui samassa. Nythän sen täytyy pian tapahtua ja nyt on myöhäistä enää mitään peruuttaa. Jos tahtoi pitää, ei pitänyt ollenkaan tulla.... Hän jäi seisomaan sillan päähän ja odottamaan Söderlingiä, rahasalkku ja virsikirja kainalon alla, käärittyinä samaan liinaan.

Kalle oli kääräissyt kokoon kokkapurjeen ja lähtenyt Hannan jälkeen. Oli kuin Hanna olisi tahallaan välttänyt häntä, kiirehtien kulkuaan. Kalle kuitenkin saavutti hänet leipurin luona. Näytti kuin hän olisi pyytänyt häntä poikkeamaan syrjään, mutta Hanna jatkoi matkaansa ja Kallen täytyi seurata. Nyt ne pysähtyivät hetkeksi tullivahtimestarin portin eteen, Hanna sanoa tuikkasi jotain, Kalle sanoi hänkin jotain, mutta Hanna pyörähti ja meni sisään ja jätti hänet siihen. Se oli tuttu talo Hannalle, hänen herrasväkensä oli asunut siinä toissa kesänä.... Kalle poikkesi rantaan ja istahti pää painuksissa melkein veden rajaan.

Söderling oli vihdoinkin saanut isonpurjeen käärityksi kokoon ja noussut hänkin maihin.

--Minä luulen, että Hanna hankkii eroa Kallesta. Eihän ne koko matkalla vaihtaneet sanaakaan, ja mitä varten se olisi muuten semmoisella kiukulla sullonut kaikki tavaransa kirstuunsa?

--Jos sillä olisi semmoiset aikeet, ettei enää palaa, niin eiköhän se silloin olisi ottanut kirstua mukaansa?

--Ei ehkä vielä sitä ilennyt.

--Olisiko tuosta niin suuri vahinko, vaikka menisikin menojaan. Minusta se on aina ollut semmoinen herrain harakka.

--Niin minustakin.

--Kaikki on kai parasta, niinkuin se käy.

--Hohhoo, niinpä niin, huokasi Söderlingska.

Hän oli tosimurheissaan, kurkku kuin kureessa ja rinta melkein itkunherkkänä.--Mennään sitten ... menetkö sinä vai menenkö minä?

--Mene sinä vain.

--Mennään ehkä kuitenkin yhdessä.

Nöyrästi ja melkein avuttomasti seurasi Söderlingska miestään. Sen ääni oli nyt jumalinen ja heikko. Mikä sen nyt noin herpaisi ja hellytti? Vaikka kirkkomatkoillahan sitä aina sulatteli ja nöyryytteli. Hyvähän tuo on, että välistä tuntee tarvetta turvautua mieheensäkin, eikä aina ole edellä menemässä ja toista kiskomassa.

--Olisi saanut olla Kallekin kolmantena, koska rahat kerran ovat hänen. Jos mentäisiin noutamaan hänetkin tuolta.

Mutta siinä tuli samassa tullipäällysmies juuri raittia kävellen, yhdessä pastorin kanssa. Vähän syrjään väistyen pysähtyi Söderlingska ja niiasi herroille.

Ne tunsivat heti, pysähtyivät, ihastuivat ja tulivat tervehtimään ja kättelemään.

--Kas, ovathan ulkokarisetkin lähteneet liikkeelle! Mitäs kuuluu Saukkoon? Kuinka on kalastanut?

--Kiitos, onhan se.

--Miten vanha pappa jaksaa?

--Kiitos, hyvin hän jaksaa.

--Jaha, jaha.... No, joko haahkanpojat siellä pian ovat ammuttavassa kunnossa?

--Alkanevat ne jo olla. Milloin herra pastori ja herra tullipäällysmies taas tulevat ampumaan?

--Kai me piankin ... ehkä jo tulevalla viikolla, niin pian kuin on rippikoulu pidetty.

--Meillä olisi ollut pieni asia herra tullipäällysmiehelle, jos tässä saan puhua.

--No?

--Tuli tässä vain tuonnoin muutamia pumpulipaaleja maihin.

--Tuliko montakin?

--Saattaa niitä olla siellä parinkymmenen paikoille.

--Yksin lukien niitä on kaksikymmentäyksi.

--Todellako? Sehän on harvinainen löytö....

--Arvosteltiin ne kukin noin sadan viidenkymmenen markan arvoisiksi....

--Sehän on kerrassaan kaunis löytö ... oikein kaunis löytö ... minä iloitsen täydestä sydämestäni teidän puolestanne, sanoi pastori, herkkämielinen, hyväntahtoinen mies....

Siihen oli alkanut kokoontua muutakin väkeä, muodostaen pian piirin heidän ympärilleen.

--Jahah, tulitte siis tekemään niistä ilmoitusta ... hyvä on ... missä tavarat ovat nyt?

--Siinä ne ovat, mihin tulivatkin ja nostettiin, Käärmesaaressa Kalliolahden pohjassa ... jos herra tullipäällysmies muistaa ... se on oikeastaan samaa saarta kuin Saukko; sitä sanotaan kyllä Käärmesaareksi, niinkuin olisi eri saarta, vaikkei se kuitenkaan ole mikään eri saari, selitti Söderling.

--Kyllä, kyllä, aivan oikein ... se on se, jonka käressä on se hyvä allien ampumapaikka.

--Juuri se ... juuri se sama ... siellä ne ovat maissa hyvin peitettyinä.

--Siitä tulee kauniit löytäjäiset, ainakin hyvä kolmannes.

--Ja se olkoon teille sydämen pohjasta suotu, sanoi pastori.

--Sitten tässä olisi vielä tämä, jonka meidän poika löysi samaan aikaan kuin paalit tulivat maihin ... mitä lienee ... jos herra tullipäällysmies vielä viitsii ja ehtii katsoa.

Suu supussa ja pitäen silmänsä hetken aikaa suljettuina Söderlingska ojensi tullipäällysmiehelle kotelon. Tullipäällysmies pani lasit nenälleen ja avasi.

--Mitä tässä on?--Rahaa!--Ja laivan paperit. Margaretha van Amsterdam pumpulilastilla....

--Siellä on siis laiva tehnyt haaksirikon ja miehistö ehkä hukkunut? sanoi pastori.

--Kuinka se tämän löysi?

--Se tuli ruumiin kanssa. Kalle huomasi sen sattumalta meressä Ison-Ulkokarin ja Pikku-Ulkokarin salmessa. Kun se kohotti ruumista pelastusvyöstä, niin katkesi vyö ja tämä jäi käteen. Kun siinä käy kova virta ja oli melkein pimeäkin, niin ei se saanut selvää siitä, painuiko ruumis vai muutenko pääsi katoamaan ... liekö uponnut vai virtako sen vei.

--Jaa, oikeastaan se oli niin, että ... alkoi Söderling, mutta Söderlingska tyrkkäsi hänet vaikenemaan, kun samassa tullipäällysmieskin kysyi:

--Tiedättekö, kuinka paljon rahaa teillä tässä oikeastaan on?

--Kyllä me kerran laskimme setelit. Sitten sitä ei ole avattu. Siinä pitäisi olla kuusikymmentäkuusi semmoisia, joissa seisoo kymmenen, ja kuusikymmentäkahdeksan semmoisia, joissa on viisi.

--Siis ainakin ... elähän vielä! ... viisi kertaa kuusikymmentäkahdeksan ... se on kolmesataa neljäkymmentä ... ja kymmenen kertaa kuusikymmentäkuusi, se on ... Se on kuusisataa kuusikymmentä ... Siis ainakin tuhat guldenia....

--Paljonko onkaan nyt gulden meidän rahassa? kysyi pastori, muuatta seteliä tarkastaessaan.

--Minä luulen, että yksi gulden on yhtä paljon kuin kaksi kertaa meidän markka, sanoi Söderlingska.

--Se tekisi siis kaksi tuhatta markkaa! Ja paalien kanssa neljä, viisi tuhatta.

--Semmoinen summa! Sehän on vasta rahaa se! kuului väkijoukosta.--Päivää!

--Päivää, Böölen isäntä.

--Sehän on kokonainen omaisuus! sanoi Böölen isäntä, Saukon omistaja.

--Ja sen te olisitte voineet pitää lyhentämättä, jos olisitte tahtoneet, sanoi pastori.

--Ei me olisi voitu eikä tahdottukaan, sanoi Söderlingska.

--Minä tarkoitan, ettei ainakaan kukaan olisi voinut tietää eikä kaivata mitään, ellette olisi itse tulleet ilmoittamaan.

--Olisihan sentään tainnut yksi tietää, sanoi Söderlingska,
surunvoittoisesti hymähtäen.

--Oli tehtävä, niinkuin on oikein, sanoi Söderling.

--Epäilemättä ... tietysti, tietysti.... Täytyy kuitenkin olla Söderling tehdäkseen niinkuin te nyt ... kaikki eivät toden totta olisi niin tehneet.

Tullipäällysmies oli pannut paperit takaisin koteloon ja sitonut sen nauhalla ja pistänyt silmälasit rintataskuunsa.

--Jaa-a! Jää siitä sievä summa löytäjäisiksi.

Tekeytyen niin tyyneksi ja rauhalliseksi kuin suinkin voi virkkoi Söderlingska:

--On ajateltu, ettei tehdä mitään vaatimuksia löytäjäisistä.

--Miksi ei? Ollaanko Saukossa niin rikkaita, ettei kelpaa se, mitä meri antaa ja minkä laki sallii pitää?

--Eipä tietenkään.... Mutta tämä on nyt hiukan niinkuin erikoisempi tapaus sen ruumiin tähden, kun sitä ei voitu saada siunattuun maahan ja kun se nyt tapaturmaisesti tuli niinkuin riistetyksi ... niin se nyt lyö niin kovin luontoa vastaan että pitää siitä mitään. Sen kyllä pastori parhaiten ymmärtää.

--Minä ymmärrän, ymmärrän ja minä....

--Se on nyt sentähden meille ja lapsille vähän niinkuin omantunnon asia, eikä sille mahda mitään, että on arkatuntoinen ... olisihan raha ja tavarakin tarpeen, mutta sitä on nyt semmoinen kuin on ... sen pastori kyllä parhaiten ymmärtää....

--Minä ymmärrän ja minua ilahduttaa mitä suurimmassa määrin saada olla semmoisen teon todistajana, ja minä tahdon saada sanotuksi sen tässä kaikkien kuullen, että tunteakseen ja tehdäkseen niinkuin Söderling nyt, täytyy olla ... täytyy olla--Söderling ... sillä kuka tahansa sitä ei vain olisi tehnyt.

--Ei totisesti kuka tahansa, sanoi Böölen isäntä, mutta ... tuota ... niinpä niin ... kuulkaas, Söderlingska ... tulkaas tänne!

Mutta pastori jatkoi vielä:

--Söderlingska on kerran vielä vahvistanut minua siinä, mitä olen aina sanonut, että jos meidän on löytäminen sitä oikeata, vanhan ajan rehtiä väkeä, niin on meidän mentävä hakemaan sitä saaristomme ulkoriutoilta, missä meri pauhaa ja myrskyt vinkuvat kovemmin kuin muualla, karkaisten kansan siveellistä selkärankaa, taistellessanne joka päivä silmä silmää vastaan kuoleman kanssa. Ystävät, minä sanon vain: se oli suuremmoisesti tehty!

Hän oli pyöreäliikkeinen, herkkämielinen, heleä-ääninen entinen laulaja, M. M:isti, ja hän meni, liikutettuna puristettuaan Söderlingin ja Söderlingskan kättä. Söderlingska niiasi syvään, ja hänen leukaansa repi.

Kun Söderling ei osannut muuta sanoa, sanoi hän:

--Pastori on vain hyvä ja tulee ampumaan haahkoja ... kyllä niitä on jo säästettykin.

--Kiitos, kiitos.

Söderlingska pistihe pastorin jälkeen.

--Herra pastori ... saanko minä sanoa pari sanaa kahden kesken: mahtaisiko pastori samalla voida lukea haudan hukkuneelle ... meistä se olisi niin suotavata, että tulisimme vaikka erikoisesti sitä varten noutamaan ... jos se käy päinsä?

Melkein kyyneliin heltyen taputti pastori Söderlingskaa hartioihin.

--Mielelläni minä sen teen, että luen rukouksen ja siunauksen aaltojen yli ... oikein mielelläni minä sen teen....

Sitten pastori meni ja papinkello alkoi soida.

--Niin, minunkin täytyy mennä, sanoi tullipäällysmies ... tuolla tulee laivakin. Jaa, minä otan siis tämän ja talletan sen ja menettelen sen kanssa, niinkuin laki ja asetukset vaativat. Kaikkein ensiksi on lähetettävä teidän allekirjoittamanne ilmoitus tullikammariin. Enkä minä nyt rupea kaavaketta muuttamaan, jossa seisoo, momentti kolme, että ilmoittaja pidättää itselleen pelastuspalkkiona sen, mikä hänelle lain ja asetusten mukaan on tuleva....

--Ei, ei. Herra tullipäällysmies tekee vain, niinkuin laki ja asetukset vaativat, sillä se, mikä on oikein, se on oikein.

--Pelastuspalkkio teidän on nostettava ja kuitattava. On sitten eri asia, mihin sen käytätte, Eihän tämä nyt minuun kuulu ja ennätetäänhän siitä vielä, mutta jos aiotte antaa sen takaisin laivayhtiölle tai vakuutusyhtiölle tai tavaranomistajalle tai kenen vahingoksi haaksirikko lopulta tulee, niin se on minusta nurinkurista, että te, köyhät kalastajat, rupeatte rikastuttamaan rikkaita yhtiöitä. Antakaa sitten ennemminkin johonkin hyvään tarkoitukseen, kirkolle tai koululle tai sivistysrahastolle tai mihin vain. No jaa, Söderling odottaa minua tässä, minä tulen kohta, mennään sitten meille allekirjoittamaan paperi, siinä täytyy olla teidän nimenne. Paalit saavat olla toistaiseksi siellä, missä ovat, ellette tahdo tuoda niitä tänne. Tai ehkä tehdään niin, että minä tulen itse noutamaan ne tullipurrella, niin saadaan samalla ampua haahkoja ja pitää turskasiimaa.

Tullipäällysmies meni, pieni, paksu, pulleaposkinen, monisanainen, lihavaniskainen herra, entinen merikapteeni, silmät ulkona päästä, kiiltonapit välähdellen pullealla vatsalla, päässä valkoinen virkalakki.

Kirkkolaiva laski juuri rantaan, ja väki riensi laivasillalle sitä vastaan.

Söderlingien isäntä, Saukkosaaren molempien puoliskojen omistaja, talonpoika ja maakauppias, oli seisonut siinä ja vartonut, korvallistaan ruopien ja suutaan mutistellen.

--Tuota noin ... niinpä niin ... mutta kuulkaahan.... Olisitte vain pitäneet rahat, niin olisi koko Saukko nyt ollut teidän.

--Olisiko isäntä myönyt?

--Milloin tahansa ... mitä minä niillä karuilla kallioilla ja kalavesillä, joita en tarvitse, kun en kuitenkaan itse kalasta.

--Paljoko isäntä olisi tahtonut?

--Puolesta siitä rahasta olisitte saaneet sekä oman osanne että naapurinne.

--Eihän kuitenkaan olisi ollut oikeata iloa ostaa sitä rahoilla, joita ei olisi voinut katsoa oikealla tavalla saaduiksi.

--Raha kuin raha.... Kyllä se olisi siinä ajan ollen mennyt. Aikansa olisi tunnossa kangerrellut kuin rikka silmässä, mutta kyllä se olisi sulanut.

--Isäntä ajattelee samoin kuin pappa.

--Olisi se mennyt.... Mutta löytäjäiset pitää teidän nyt ainakin pitää. Elkää olko hulluja, että rupeatte tässä vielä tekemään lahjoja herrojen kassoihin. Mitä se ränttää. On niillä itselläänkin rahaa. Ja on teillä muutenkin jo tarpeeksi sitä kunnian ja rehellisyyden mainetta.

--Ei me sitä tavoitellaksemme. Meistä vain tuntui, niinkuin ei muutenkaan olisi voinut, sanoi Söderling.

--Eihän isäntä vaan naapurille myö? kysyi Söderlingska.

--En. Sitä minä en tee ... en ainakaan teidän osaanne ... ja milläpä se sekään ostaisi.

--Eihän tiedä....